Sumea syyskuu

Syyskuun iloksi tämä Tampereen conista hankittu rintamerkki!

Syyskuu jäi melkoiseksi limboamiseksi näin bloggausmielessä; lukemiset jäivät vähiin ja kirjoittamisenergiakin valui muihin uomiin. Lisäksi vietin ikimuistoisen viikon lentokoneessa ja Vietnamissa ja lentokoneessa. Nyt olen käynyt Kirjallisuuden temppelissä (ei kirjakauppaa!!) ja ajanut skootterin kyydissä Hanoin katuvilinässä. Kyllä jää Särkänniemi kakkoseksi.

Reissun tähden jäivät juhlimatta myös blogin 2-vuotissynttärit, mutta ehkäpä vietän lähempänä vuodenvaihdetta syntymättömyyspäivää jonkun mukavan arvonnan merkeissä.  Vanhempainnetin mukaan muuten kolmannella ikävuodella kehitytään yleensä rauhallisempaan ja mukautuvaisempaan suuntaan. Mutta uhmaikäilmiötkin uhkaavat. Katsotaan miten käy!

Luettu ja blogattu:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Paul Auster: The Book of Illusions

Luettu muttei blogattu:
Alison Weir (2012): A Dangerous Inheritance. Tudor-huumaa jälleen. Bongasin Norkulta tämän Weirin kuvauksen Lady Katherine Greyn ja Richard III:n äpärätyttären Catin elämänvaiheista. Eri aikoina eläneet nuoret naiset tutkiskelevat molemmat tahollaan ns. Towerin prinssien kohtaloa. Kummallakin on syynsä toivoa, että Richard III ei olisi syypää veljenpoikiensa murhaan. Mutta mikä mahtaa olla totuus pienen Edward-kuninkaan ja hänen veljensä, Yorkin herttuan, kohtalosta? Ei ihan parasta Weiria, jos minulta kysytään, mutta intohimoiselle tudoristille mukava makupala.

Agatha Christie (alkuperäinen 1934). Idän pikajunan arvoitus. Yksi kaikkien aikojen dekkariklassikoista, oikea stilisoitujen arkkityyppien mysteeri tyylikkäässä suljetussa huoneessa. Tämä ääni(tiedosto)kirja on kulkenut mukana elokuun alusta asti lenkeillä ja muissakin puuhissa, ja nyt se on loppu. Näistä tutuista klassisista dekkareista saa uusintakierroksilla irti vähän erilaisia asioita kuin ensimmäisellä lukukerralla. Nyt minua huvitti ja mietitytti Christien kuvaus eri kansallisuuksista. Hyvin brittiläistä! Sallakin kuunteli tämän alkuvuodesta.

Philippa Gregory (2012) The Kingmaker's Daughter. Tudor-pakkomielle jatkuu, vaikka tarkkaan ottaen näitä Ruusujen sotaan liittyviä romaaneja ei ehkä pitäisi laskea mukaan. Mutta onhan tässä ensimmäinen Henry Tudor sentään... Daughter kertoo Anne Nevillen, Richard III:n vaimon, tarinan. Annen isä, Warwick, oli keskeinen peluri tosielämän game of thronesissa, jota Yorkin ja Lancasterin saippuaooppera muistuttaa. Vain lohikäärmeet puuttuvat... Gregoryn tulkinta tapahtumista hovissa on jännästi erilainen tässä kirjassa, kertoja kun on vaihtunut. Aiemmissa kirjoissahan Gregory on jo käsitellyt Elizabeth Woodvillen ( Edward IV:n vaimon), Elizabethin äidin Jacquettan ja Margaret Beaufortin (Henry Tudorin äidin) perspektiiveistä näitä jännittäviä vuosia. Vaikka Gregoryn tyyli alkaa useamman romaanin jälkeen tuntua vähän toisteiselta, hän osaa kieltämättä ottaa kaiken irti erilaisista näkökulmista. Vähän häiritsi, että Weirin kirjan Catia ei näkynyt... Mutta aikakausi on kiehtova edelleen, ehkä aina. Addikti mikä addikti. Norkku, joka on kanssa-fani, on hänkin lukenut tämän.

Charles Burns (2007) Musta aukko. Mistä lie olen sortunut ostamaan tämän amerikkalaisen sarjakuvan klassikon? Nyt se jostain syystä kutsui lukemaan. Aukko kertoo lähes maagisen realismin keinoin nuorten ikuisesta kamppailusta saada hyväksyntää... ja siitä mitä on jäädä ilman sitä, ulkopuolelle. Rakkautta etsitään mutta ehkä ennen kaikkea eheyttä. Tarina on hyvin 70-lukuinen huumehuuruineen, enkä oikein tahtonut pysyä henkilöistä kärryillä. Kasvokuvastossa on jotain minulle hankalaa. Mutta Burnsin mustavalkoisissa ruuduissa on myös jotain jumalattoman tehokasta. Kuvat ovat yksinkertaisia, tummanpuhuvia, suorastaan raakoja. Niissä ihmiset uppoavat visuaalisestikin sielujensa pimeyteen, onneksi sentään välillä nousevat valoon ja aurinkoonkin. (Ihan villinä veikkauksena heittäisin, että Graig Thompson on Burnsinsa lukenut. Tai toisin päin. Habibi oli kieltämättä enemmän minun mieleeni, mutta hyvä hankinta oli tämä Aukkokin.) Tästä on kirjoittanut aikoinaan sarjakuvabloggaaja nimeltä W.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1917). Anne's House of Dreams. Tämä Anna-sarjan osa on ollut kesken pitkään. E-kirjana siitä tuli jotenkin vähän heittopussi, tiedättehän, se romaani, johon on helppo palata aina kun on pieni väli aikaa, kännykällä tai iPadilla. Vähän yllättyneenä huomaan nyt jälkeenpäin, että tämä oli tähän mennessä yksi lemppareistani Anna-kirjoissa. Ainakin House oli tähän mennessä paras aikuisesta Annasta kertova kirja. Annan onnen ja surun aiheet tulivat lähelle, ja hänen uusissa ystävissään on jälleen kerran hienoja tyyppejä. Vain Captain Jim tuntui lievästi liioitellulta. Se saa minut heti kieroutuneesti epäilemään, että kenties hän perustuu johonkin todelliseen henkilöön... Annasta omassa kodissaan on kirjoittanut mm. Sonja.

Mustan aukon lisäksi muutkin sarjakuvat ovat pienen tauon jälkeen alkaneet houkuttaa. Palasin lukemaan The Fablesia, mutta aloitin alusta, enkä vielä ehtinyt tässä kuussa minulle uusiin osiin.

Mitä jäi syyskuusta käteen? Kuukauden yllättäjä oli Austerin Book of Illusions, josta olin valmistautunut pitämään korkeintaan haaleasti. Se ylitti kirkkaasti odotukseni. Murakamin Sputnik-rakastettuni taisi silti olla tämän vähäkirjaisen kuukauden ykkönen. Juoksemisesta odottaa jo vuoroaan...

Mutta yritän pitää itseni kurissa. Jos lokakuu on yhtä hätäinen kuin syyskuu, en ehdi niin paljon kuin tavallisesti... ja haluan ennen kirjamessuja lukea ainakin odottamassa olevat esikoiskirjat. Ja totta puhuen spefiäkin on jo ikävä! Tekisi mieleni vihdoin korkata Heroes, tai tarttua noihin Finnconista  löytämiini Lessingin Argossa-sarjan kirjoihin.

Onneksi tässä lajissa ei ole tiukkoja määräaikoja sentään.

Kuukauden hakusana: 
Monta osuvaa hakua on taas tullut. 80-luvun teini täältä kyllä löytyy, ja yhdistelmä aivotyö lepo kirjallisuus kuulostaa sekin sopivalta. Toivon kumminkin hartaasti, että haku diagrammeja skitsofreniasta tuli väärään paikkaan...

Mutta mistä nämä eläintieteelliset haut tulevat? Harhaisimman haun kunniapaikasta kisasi tällä kertaa kaksi tasavertaista ehdokasta. Jätän kakkossijalle kummallisen närhi saaliseläimenä. Tämän kuun voittaja on

valkoinen käärme uunissa

Haettiinko tuossa jotain... ruokaohjetta? Älkää kertoko.

Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kuva: WSOY

Hei vain ja terkkuja Vietnamista! Juuri nyt netti toimii kuin unelma, joten koitanpa joutessani julkaista tämän Helsingin lentoasemalla kirjoittamani jutun.

Pekka Hiltusen Sysipimeä oli minulle syksyn odotetuimpia kirjatapauksia. Tykkäsin kovasti Hiltusen esikoisesta, jossa on minusta hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma. Vilpittömästi sinun on sikäli loistavasti ajan hermolla, että se kysyy kenen vastuulla on maailman parantaminen, yksilön vai yhteiskunnan. Kirjan suomalaisnaiset, etenkin Mari, ovat kuin vanhan ajan sarjakuvasankareita: he puolustavat heikkoja supervoimillaan omasta Studio-lepakkoluolastaan käsin. Ja kuten arkkityyppiin kuuluu, molemmilla on menneisyydessään pimeitä kammioita.

Sysipimeässä Marin tiimi, johon Liakin nyt kuuluu, auttaa mainekatastrofiin syöstyä radiojuontajaa ja jäljittää homofobista sarjamurhaajaa. Mutta murhaajajahti ei ole vaaratonta urheilua. Tämä saalis ei kaadu kesysti vaan vastaa kovaan timantinkovalla. Kirjan mittaan myös selviää Marin menneisyys, jonka Vilpittömästi jätti kätköön.

Tartuin Sysipimeään vähän huolissani, sillä tiesin sen jääneen kesken Kirsiltä, jolla on hyvä maku dekkareiden ja jännäreiden suhteen. Iiks – mitä kauheaa? Olinko ihan syyttä suotta ihastunut Vilpittömään – osoittautuisiko Sysipimeä mahalaskuksi?

Rehellisesti: kyllä. Ainakin suhteessa edelliseen. Olin jo pitkälti yli parinsadan sivun ennen kuin oikeasti tempauduin mukaan Sysipimeään, ja silloinkin kokemus jäi aavistuksen haaleaksi. Jotenkin tarina ei lähtenyt käyntiin ja huomasin koko ajan ärtyväni jostain ilmauksesta tai ajatusvirheestä. Vielä siitä eteenpäinkin, kun oikeasti alkoi kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu, aikamuotojen vaihdokset ja henkilöiden suoraviivaisuus rassasivat. Näin jälkikäteen mietittynä Sysipimeä oli minusta lajissaan kohtuullinen välipala, ei enempää eikä vähempääkään. Sysipimeä pitää jännärin perussopimuksista kiinni. Jos kuvassa on ase, sillä ammutaan. Murhaajakuviossa on hienoja elementtejä ja Studion tehokkuus mykistää ihastuksesta. Silti…

En oikein osaa selittää itselleni miksi yksi kirja toimi minulle niin hyvin ja toinen jäi lukukokemuksena selvästi huonommaksi. Yksi vaihtoehto on, että Vilpittömästi oli oikeasti parempi. Mietinkin mielessäni onko Sysipimeä kirjoitettu liian nopeasti. Jäikö viimeistely väliin? Tekstissä oli minusta aika paljon ilmaisullisia takkuja ja suoranaisia ajatusvirheitä. Esimerkiksi Lian juoksut tuntuvat hysteerisiltä: tultuaan kolmen tunnin lenkiltä hän lähtee kahden tunnin lenkille koiran kanssa.** Tykkään itsekin juoksemisesta mutta jotain rajaa. Tai tämä:

Pannukakusta kului aamiaisella Bergin asunnolla iso osa, ja Lia tiesi, että kun hän lähtisi, Berg ei hennoisi olla antamatta Grolle palasta.

He menivät kolmistaan ulos. Lia otti lyhyitä juoksupyrähdyksiä Gron kanssa, Berg tyytyi rivakkaan kävelyyn. (s. 83)

Jos kaikki kolme menevät kerran yhdessä ulos, miksi ihmeessä tuossa edellisellä rivillä ajatellaan, että Lia lähtee yksin?

Noh, sellainenkin optio on, että olen vaan kyltymätön ja ylivaatelias. Aina pitäisi vetää jokin uusi jyrsijä pääpukineesta.Pelkkä jatkaminen ei riitä?

Vilpittömästi ihastutti raikkaalla supersankari-ideallaan, ja Mari tosiaan pääsi käyttämään ja näyttämään ihmeellisiä kykyjään. Tykkään edelleen tuosta Studion oman käden oikeuteen liittyvästä dilemmasta ja sen tuomisesta esiin. Sysipimeässä kuvio oli jo tuttu, joten se ei itsessään enää antanutkaan lisäarvoa. Sen sijaan Marin menneisyyteen liittyvät paljastukset strippasivat hänet mystisestä viitastaan ja jättivät paljaaksi; Studion kokemat menetykset inhimillistivät hänet suorastaan yltiöpäisesti. Näillä käänteillä tässä olisikin pitänyt kuvata uskottavasti aidonoloista ihmistä, ei enää sarjakuvahahmoa. Sitä siirtymää ei Sysipimeässä tapahtunut.

Pekka Hiltunen (2012). Sysipimeä. WSOY. 978-951-0-39383-3.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Irja Kirjavinkeissä


**MUOKS! Caveat lukijat! Kuulin että olen väärässä Liian lenkkien suhteen; eivät kuulema olleet samana päivänä. No, en voi tarkistaa kun palautin jo kirjan... mielestäni luin kohdan kahteen kertaan ja juuri näin, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun luetun ymmärtäminen pettää. ;-)

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kuva: Tammi

Olkoon tämä viimeinen kerta (tässä kuussa? tänä vuonna?) kun valitan surkeaa luku-  ja päivitystahtiani. Joskus tihkaisee... ja nyt tihkaisee oikein olan takaa. En ole ehtinyt edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaksi kirjaa loppuun asti, haasterunokirja melkein loppuun, siinä syyskuu tähän mennessä. Yhden harrastajan lyhytproosaa on myös tullut luettua, mutta eipä sitä oikein tänne voi raportoida, vaikka mukaansatempaavaa kamaa onkin.

Äärimmäistä lukemattomuutta siis, meikäläisen mittapuulla.

Mutta laatu korvaa määrän, eikös niin? Murakamin Kafka rannalla teki unohtumattoman vaikutuksen keväällä. Seuraavaan Murakamin kirjaan tarttuminen oikein arastutti. Onneksi Sputnik-rakastettuni täytti odotukset. Okei, Sputnikissa ei ehkä ole Kafkan pyörteilevää suuruutta, eikä samaa läpitunkevaa surrealisimia, mutta tunnelma on kiehtovasti samankaltainen, eikä tässäkään ihan arjen maailmoissa liikuta.

Tai - ehkä liikutaankin. Murakamin arki vain on sellaista, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Oudot tapahtumat eivät kuitenkaan maistu puhtaasti fantasiaelementeiltä tai maagiselta realismilta tai uuskummalta* - jotenkin ne Murakamin tyylissä tuntuvat täysin luontevilta ja järkeenkäyviltä. Jopa väistämättömiltä.

Sputnik on tarina rakkaudesta ja siitä miten rakkaus joskus eksyy radaltaan. Yksinäiset sateliitit lähettävät toisilleen signaaleja loputtoman avaruuden hiljaisuudessa... Minusta Sputnik on myös tarina siitä, miten rakkaus on rikkautta itsessään, epätäydellisenäkin ja täyttymättömänäkin. Sellainenkin signaali, jota vastaanottaja ei kuule, on parempi kuin ei mitään.

Kertoja, nuori opettaja, rakastaa parasta ystäväänsä Sumirea. Sumire etsii ymmärrystä elämästä tullakseen kirjailijaksi. Hän ei rakasta kertojaa. Sen sijaan hän rakastuu intohimoisesti Miuhun, kauniiseen vanhempaan naiseen. Miu puolestaan on kadottanut kykynsä rakastaa. Lopulta katoaa Miun mukana matkustava Sumire itse Kreikan saaristossa...

Murakami näyttää olevan niitä harvoja kirjoittajia, joiden kohdalla minua ei häiritse kyvyttömyyteni ymmärtää mitä tapahtuu. Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan.

Loppujen lopuksi, kuka voi todella erottaa meren ja sen mikä siitä heijastuu? Onko sillä väliä mitä Murakami tarkoitti, jos hänen sanansa kirkastavat oloni?

Murakamin kanssa tunnen itseni tyhmäksi ja onnelliseksi yhtä aikaa. On kuin näkisi kirkkaa tähtitaivaan syksyisenä yönä. Se on kaunis ja käsittämätön. Sitä katsoessa tietää itsensä pieneksi... ja samalla aistii mahdollisuuksien henkeäsalpaavan rajattomuuden.

Jep. Lisää Murakamia.

Ai niin, lainaus vielä, melkein unohtui:

Ne romaanit - tai pikemminkin romaanikatkelmat - joita Sumire toi luettavakseni - eivät olleet niin hirveitä kuin hän kuvitteli. Tosin hänen tyylinsä muistutti ajoittain tilkkutäkkiä, jonka oli tehnyt joukko itsepäisiä vanjohja naisia, joilla kullakin oli omat mieltymyksensä ja valituksen aiheensa ja jotka olivat tehneet työtään synkän hiljaisuuden vallitessa. Kun tähän vielä lisätään Sumiren joskus maanis-depressiivinen mielenlaatu, niin ajoittain punainen lanka hävisi. [--] (s. 20).

Kutsuin Kafkan yhteydessä Murakamia sielun kiropraktikoksi. Sputnik oli ehkä enemmän hieronta kuin niksautus. Hyvä olo kumminkin jäi.

Haruki Murakami (2003, alkuperäinen 1999). Sputnik-rakastettuni. Tammi. Suomentanut Ilkka Malinen. 951-31-2589-0.

Arvioita:
Sanna Nyqvist Kiiltomadossa
Jenni S. Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

*toim.huom. muistakaa, että käsitykseni näiden termien sisällöstä on hatara.

Tyttö joka leikki tulella: erittäin e-kirja

Kuva: Elisa Kirja

On se hyvä ettei tämä ole palkkatyötä tämä bloggaaminen! Jäisi vuokranmaksu väliin ja päivälliseksi syötäisiin nyt tarjoustonnikalaa raikkaan kraanaveden kanssa. Muut kirjoitusprojektit ovat tällä viikolla vieneet energiani niin perusteellisesti, että melkein myöhästyin kokonaan Norkun e-kirjaviikkosta. Ja olin sentään jo pitkään suunnitellut tästä kirjoittavani.

Mutta hei, onhan sunnuntaikin vielä tätä viikkoa. On.

Osallistun kertomalla ääni-e-kirjasta. Tuo ei varmaan ole sana. Jos olisi, sitä ei varmaan kirjoitettaisi noin. Sanotaan sitten sähköisestä äänikirjasta. Minusta äänitiedostona puhelimeen ladattava kirja edustaa jonkinlaista sähköisyyden ja aineettomuuden äärilaitaa. Sen aineettomammaksi ei mene.

Kuuntelin jännärin Tyttö joka leikki tulella. Moni minusta uskottava taho on arvioinut tätä Larssonin myyntihittitrilogiaa haaleanpuoleisesti. Vaikka sitä jotkut ovat kehuneetkin, en erityisemmin havitellut tilaisuutta tutustua tarkemmin. Sitten Neiti A painosti katsomaan kanssaan ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan. Leffa ei ollut hullumpi. Vähän noir, suht yksinkertainen, riittävästi toimintaa... joten kakkososa meni haaleasti harkintaan.

Pari sanaa kirjasta itsestään riittänee, sillä Millenium-trilogiasta on kirjoitettu niin paljon, ettei ole juuri lisättävää. Kertaan lyhyesti, jospa joku on tämä ruotsinihmeen ehtinyt unohtaa tai muuten onnistunut ohittamaan.

Asosiaalinen, biseksuaalinen ja armottoman älykäs hakkerityttö Lisbet Salander sekä jäärä-mutta-rehellinen journalisti Mikael Blomkvist ratkovat rikoksia käyttäen terävää älyään, tietokonemagiaa, tylppiä esineitä ja tarvittaessa tuliaseita. Tulella keskittyy Lisbetin menneisyydestä nousevien haamujen manaamiseen ja seksibisneksen Ruotsiin.

Kaikki ovat kauniita ja tamppaavat lakanoita sellaisella tarmolla, että hämmästyttää miten kenelläkään enää jää virtaa tai aikaa aivotyöhön. Vain poliiseilla näyttää olevan vähän vähemmän yksityiselämää; he tyytyvät riitelemään työkavereidensa kanssa. Henkilöt olivat minusta ylipäänsä aika yksioikoisia, mutta juoni oli kyllä mukaansatempaava. Jotkin osat olivat kenties irrallaan kokonaisuudesta - jos kolmososa ei jotenkin selitä Lisbetin seikkailuja eräällä saarella, en ymmärrä niiden funktiota ollenkaan! - ja minun makuuni Larssonin kirjoitustyyli on vähän jankkaava.

Mutta juoksulenkkiseuraksi Tyttö joka leikki tulella sopi oikein hyvin. Saattoi luottaa siihen, että mikä tahansa asia tulisi toisen tai kolmannenkin kerran käsiteltyä. Niinpä ei haitannut jos keskittyminen hetkeksi herpaantui alkavan sydänkohtauksen tai yleisen läkähtymisen takia.

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän sen formaatin kuin sisällön tähden. Ostin sen Elisa Kirja -palvelusta, johon olen rekisteröitynyt jo keväällä. Käyttö on tähän asti jäänyt vähäiseksi, muutaman e-kirjan ja muutaman äänikirjan olen ladannut tabletille ja puhelimeen. Syitä on kaksi, käyttöliittymä ja hinta.

HINTA.

Luoja sentään. Stieg Larssonin Tulella maksaa 28 euroa. Ja mitä sillä saa? Äänitiedoston, joka on ainakin tällaisen normikäyttäjän käsissä kertakäyttöinen tuote. Harva kirja kestää useampaa kuuntelua, ainakaan ilman useiden vuosien taukoa välillä. Vertailu vaikka musiikkitiedostoihin siis ontuu. Jos innostun Happoradion vuoden vanhasta kokoelmalevystä, saan sen iTunesista noin 13 eurolla, eikä se tunnu kohtuuttomalta, sillä tiedän soittavani sitä moneen kertaan. Mutta kirja ei ole samanlainen.

Eikä äänitiedostoa voi lainata kavereille. Sitä ei voi helposti selailla sitaattia etsiessään. Se ei ole edes sisustuselementti. Vertailun vuoksi, CD-levyille luettua äänikirjaa saa nyt uutena hintaan 26,95 ja pokkaria uutena alle yhdeksän euron, käytettynä kuudella eurolla.

Älkääs pyöritelkö päätänne siellä! En oikeasti maksanut 28 euroa vain saadakseni kirjan puhelimeen, vaikka epätoivoisesti lenkkiseuraa kaipasinkin. Ei. En muista enää tarkkaan mitä maksoin, ehkä viitosen? Sillä nyt Elisa on vihdoin keksinyt miten kaltaiseni saidat antinörttikirjatoukat saa nalkkiin. Olen liittynyt Elisan sisäpiiriin, jolle tarjotaan kerran kuussa jotain e-herkkua halvalla ja helpolla.

Viitonen on reilua. Sen maksan mielelläni siitä ilosta, että minun ei tarvitse laskea askeleita samalla kun odotan että pistos kyljestä maagisesti haihtuisi. En varmaankaan olisi Tyttöä muuten tullut hankkineeksi... mutta kun Elisa hövelisti tarjosi... Ja tässä kuussa sain neljällä eurolla Camilla Läckbergin Merenneidon. Nyt puhutaan asiaa! Olisiko tässä se suomalaisen e-kirjan oikea alku?

Ainakin voin vilpittömästi suositella tätä systeemiä iPhonesta äänikirjoja kuunteleville. On muuten myös RunKeeper yhteensopiva.

Elisan käyttöliittymästäkään en jaksa enää urputtaa. Se on joko parantunut tai sitten olen oppinut käyttämään sitä paremmin. Kun nyt tartun noihin kuukauden tärppeihin, ei tule tarvetta kahlata hankalissa kategorioissa. Keväällä sain vielä melkoisia raivokohtauksia yrittäessäni navigoida saitilla. Onnistuin jatkuvasti olemaan erilainen kuin palvelukonseptoijat odottivat. Terkkuja vain sinne: palvelun täytyy toimia myös idioottien käsissä! Olemme ehtymätön luonnonvara. Kaikki eivät esimerkiksi tajua, että e-kirjan latautumista pitää odottaa wlanin ulottuvilla... ja niin pois päin. Onneksi iPhonen Elisa-sovellus tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin varhaiset yritelmäni iPodin kanssa.

Arvioita en Tytöstä taida erikseen linkittää... mutta tästä pääsette halutessanne alkuun.

Stieg Larsson (2011, alkuperäinen 2006). Tyttö joka leikki tulella. WSOY äänikirja. 978-951-0-38416-9