Sivut

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Melkein valmis maaliskuu

Pieni järvi suuressa kaupungissa: tänne olen menossa.
Mahdollisesti pian päättyvä kuukausi oli maaliskuu. Säiden puolesta vaikea sanoa:välillä oli huhtikuisen lämmintä ja lupaavan aurinkoista, välillä oli lumimyrskyä. Pakkanenkin kävi lähellä parinkympin virallista palelurajaa. Ja nyt kuukausi on jäämässä bloginkin osalta kesken. Naputtelen tätä koostetta ajastukseen Helsinki-Vantaan lentoasemalta* ja luen kommenttinne kaukomailta käsin.

Lukemisen puolesta kuukausi tuntuu kohtuulliselta. Vaikka määrä ei päätä huimaa, tällä kertaa melkein tekisi mieli sanoa, että laatu korvaa määrän. Melkein-maaliskuuni tähän mennessä luetut ovat olleet niin kovatasoista kamaa, että tuntuu kuin olisin lukenut vaikka mitä.

Luettu ja blogattu:
Minette Walters: Kameleontin varjo
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt
Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (alkuperäinen 1935) Aikataulukon arvoitus. Luulin varmasti lukeneeni osapuilleen kaikki Christiet ainakin kertaalleen, mutta niin vain osoittautui, että tätä en ole lukenut - nimi on liittynyt muistikuvissani ihan eri juoneen. Kuuntelin tämän äänikirjana (lukijana iki-ihana Svedberg) ja nautiskelin: mahtavaa kun saa "uuden" christien luettavaksi! Hercule Poirot ratkoo sopivasti hömelön kapteeni Hastingsin kanssa erikoista rikosten sarjaa. Ensin arvasin murhaajan, sitten päätin että olin erehtynyt... ja sitten totesin, että minua oli vain hämätty ja olin alunperinkin oikeassa mutta vääristä syistä. Näin käy kun lukijaa pyörittää todellinen ammattilainen. Tämän ovat kuunnelleet myös Salla ja Kirsi.

Jukka Koivusaari (2009). Jäniskoira - Silmänpalvojat. Kannatti käydä Tampere kuplii -tapahtumassa. Sieltä pongasin tämänkin pienen sarjakuva-albumin. Seuraavan kerran sarjakuvahappeningiin osuessani pidän silmät auki siltä varalta, että Jäniskoira-sarjaa olisi enemmänkin liikkeellä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiselle myöhäismesoliittiselle kivikaudelle, Silmänpalvojat on hilpeästi ironinen kuvaus entisten työntekijöiden yrityksen toiminnalle aiheuttamista turvallisuusriskeistä, ja siitä miten tiimityöskentely ei aina suju kitkatta. Samalla selviää pari historiaan liittyvää arvoitusta. Tyyli on perinteinen mutta ilmeikäs. Tykkäsin. Googlen henget paikansivat Pyrolan arvion.

Hannakaisa Länsisalmi (2013). Uudista liiketoimintaa. Innovointia A:sta noin K:hon, jos lyhyesti pitää kuvata. En voi sanoa, että tässä olisi kauheasti uutta tullut mutta muutama vanha juttu mukavalla tavalla pakattuna sentään. Sitä paitsi Länsisalmi ansaitsee pisteet sillä, että toistaa sitkeästi eräitä helposti unohtuvia totuuksia, ml. "ei kannattaisi ignoorata asiakasta" ja "kiinnostuneet ihmiset tekevät parempaa jälkeä". Itsestään selviä juttuja, joo, ja silti... Jotkut asiat menevät niin hitaasti perille, että niitä kannattaa jankuttaa useammassakin kirjassa. Päätin tämän hankkia Kauppalehden arvion luettuani.Sitä ei hakukone nyt halua tuoda tarjolle, joten tässä Talouselämän kommentti. (Ai niin - hinnoittelusta Länsisalmi ei paljon puhu, mutta oli se tässä kohdillaan. Auts. 173 sivua ja päälle neljäkymppiä. Siitäs sain kun en malttanut odottaa kirjastoa.)

John Steinbeck (2010, alkuperäinen 1954). Torstai on toivoa täynnä. Steinbeckin Cannery row lumosi minut taannoin äänikirjana. Aika pian sen jälkeen ostin jatkon pokkarina, mutta tovi ehti vierähtää ennen lukemista. Nyt tuli luettua. Neljä tuntia lentokentillä ja -koneissa riittää oikein hyvin tällaiseen parahultaiseen romaaniin.Sain Torstain loppuun niin ajoissa, että ennen portin aukeamista ehdin varmaan vielä tämänkin jutun naputtaa. Eikä muuten johdu lentokenttäpunaviinistä, että Torstai oli mielestäni erinomaisen hieno kirja! Steinbeckilla on taito katsoa ihmistä ja nähdä pahassa hyvä ja hyvässäkin hyvä. Ei paha. Pidän myös siitä, että kun Steinbeck (ainakin näennäisesti) eksyy aiheestaan, harhapolulla viihtyy yhtä hyvin kuin tarinan tiellä. Peukut siis pystyssä kaksin käsin. Aika kova juttu, että vuonna 1962 Nobelilla palkittu kirjailija edelleen tuntuu kiinnostavalta.

Lisäksi luin maaliskuussa Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät, johon palaan kunhan ehdin järjestellä ajatukseni. Tai kun olen taas kotona. Kumpi nyt ensin tapahtuu. Missään tapauksessa en henno jättää bloggaamatta niin hienosta kirjasta.

Mikä oli maaliskuun herkuin herkku? En totisesti osaa sanoa. Löytyn Sekakäyttäjät, Oksasen Kyyhkyset ja Hemmingssonin Tyttöystäväsi olivat kaikki järisyttävän hyviä mutta niin erilaisia, että en osaa asettaa niitä paremmuusjärjestykseen. On vain kiitollinen olo siitä, että maailmassa on näin paljon fiksuja ihmisiä, jotka antavat itsestään luomalla näitä teoksia.

(Nyt ottaisin lakin päästä jos sellainen olisi.)

Loppuun tunnustus: en muista salasanaani Google Analyticsiin. Se on kotikoneen muistissa, yhdessä 624 muun salasanan kanssa. Tällä reissulla on mukana vain työläppärillä, joten kuukauden hauskinta hakusanaa ei voi edes arvailla. Ei se mitään: ensi kuussa siis kovempi kisa tiedossa.

Hyvää kevättä kamut!


*Kiitos wifistä, Finavia! Ilmaisen palvelusi hinta-laatu -suhde on loistava!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa


Donna Leon on minulle uusi dekkarituttavuus, mutta hänen nimensä on putkahtanut Blogistaniassa esiin aina silloin tällöin, yleensä kun on puhe Italian tunnelmasta ja hyvästä ruoasta. Muistelenpa jonkun maininneen Leonin komisario Brunettin myös onnellisten poliisiavioliittojen mahdollisuutta pohtiessani. Valitettavasti blogin sisäinen haku-gadget on lakannut toimimasta (Huhuu, Google! Apua..?) enkä onnistunut jäljittämään keskustelua aiheesta.

Kiinnostusta oli siis jo omasta takaa, kun lukupiirini valitsi Donna Leonin tutustumiskohteeksi. Yhdysvaltalainen Leon on asunut jo pitkään Venetsiassa ja sijoittaa dekkarinsa sinne. Tarkistin pikaisesti Wikipediasta, ja ilmeisesti Brunetti on tutkinut rikoksia jo lähes 20 kirjassa. Korkea aika tutustua siis.

Kuolema väärissä vaatteissa on sarjan kolmas osa. Yleensä olen karsastanut "keskeltä" aloittamista, mutta ehkä tälläkin on puolensa. Ainakin Väärissä vaatteissa veti ja vei mennessään, vaikka aiemmat osat olisivat kenties taustoittaneet poliisilaitoksen ja perheen rakenteita enemmän.

Väärissä vaatteissa alkaa teurasjätteiltä löyhkäävässä kuumuudessa. Teurastamon viereiseltä tyhjältä tontilta löytyy punainen kenkä, punainen kuin teurastajien pukuhuoneen seinällä olevan kalenterin Ferrari Testarossa, ja kengän kanssa mukana ruumis: mies naisen vaatteissa. Avauskohtaus oli minusta poikkeuksellisen osuva, tai ainakin jälkikäteen kuvittelin näkeväni siinä kaikenlaista symboliikkaa. Painostava helle on vahvasti läsnä kirjassa, mutta Brunettia hiostaa myös korruptoitunut järjestelmä, jonka suojissa kaikenlainen vilunki onnistuu sopivasti verkostoituneilta tyypeiltä. Transvestiitit elävät yhteisön rajamailla mutta lammasten vaatteisiin pukeutuneet sudet sen kun porskuttavat.

Viihdyin erinomaisesti tämän dekkarin kanssa. Juoni jäi selvästi kakkoseksi miljöölle vaan haitanneeko tuo. Olen muutenkin huono arvaamaan dekkareiden ratkaisuja. Oikeastaan luen dekkareita, koska ne tapahtuvat kiinnostavissa ajoissa ja paikoissa, koska niissä elävät (ja kuolevat) kiinnostavat ihmiset, koska niissä oikeus voittaa melkein aina. Ja silloinkin kun ei voita, on selvää että sen kuuluisi voittaa.

Leonin Väärissä vaatteissa tarjoilee kaiken epäoikeudenmukaisuutta ja sen poistamista juuri sopivissa suhteissa, höystettynä eksoottisella venetsialaisella ympäristöllä. Va bene! Eikä haittaa, että kerrankin poliisilla on tässä onnellinen avioliitto, sellainen jossa ymmärretään vähistä sanoista suuretkin asiat.

Väärissä vaatteissa myös innoitti minut Lurun lanseeraaman Lue ja syö -haasteen kimppuun. Leon on nimittäin sirotellut muutaman herkullisen ruokahetken tarinan lomaan. Reseptitkin vaikuttavat riittävän yksinkertaisilta. Tässä tekstinäyte ja ruokaohje samassa paketissa:
"Kenties. Mutta miten surullista, eikö?" Padovani siirsi lautasensa syrjään ja oikaisi selkäänsä. "Tarkoitan että me petämme itseämme kaiken aikaa sen suhteen ketä rakastamme tai miksi rakastamme tai miksi latelemme valeita joita latelemme. Luulisi että voisimme olla itsellemme rehellisiä edes sen suhteen kenen kanssa haluamme mennä sänkyyn. Ei se ole paljon vaadittu." Hän otti salaatin, sirotteli sille suolaa, holautti päälle oliiviöljyä ja sitten lirauksen viinietikkaa." (s. 134)
Jep. Tuosta selviän minäkin. Lisäksi samalta illalliselta tomaattia, sipulia, paahdettuja leipäkuutioita ja kenties hiukkanen pepperoncinoa, kaikki kaadettuna penne rigaton päälle, paitsi että pepperoncinon korvasi arkinen chilijauhe, ja taisin sortua lisäämään vähän parmesaania, ja leipäkuutiotkin saattoivat olla valmispakkauksesta, ja kaapissa oli myös tilkka paseerattua tomaattia... mutta fiilishän on tärkein!

Nam.

Kirjan hengessä olisi pitänyt syödä jälkiruoaksi persikoita - sillä niitä Brunetti syö ja päästää homehtumaan - mutta tyydyin jääkaapista löytyneeseen gorgonzolan palaseen.

Suosittelen sekä ruokaa että kirjaa Italian ystäville! Seuraksi tujaus punaviiniä. Ja pari oliivia.

Donna Leon (1999, alkuperäinen 1994). Kuolema väärissä vaatteissa. Otava. Suomentanut Kristiina Rikman. 951-1-15465-6.

Arvioita:
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Merenhuiske Kirjakko-blogissa

P.S. Kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa voi osittain vielä katsoa netistä. Brunetti näyttää siinä ihan itseltään, mutta saksankielinen Italia vähän hämää... :D

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Kuva: WSOY
Vau.

Oikeasti: vau!

Olen bongannut Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt -sarjakuvan joskus, jossain, jonkun blogissa. Varmasti. Susan? Erjan? Kansi on niin jumalattoman tunnistettava, että se on kaivertunut muistiini. Silti en ensimmäisellä vilkaisulla innostunut riittävästi ryhtyäkseni niin vaivalloiseen puuhaan kuin albumin hankkimiseen.

Kansikuvakin on ruma ja pelottava ja jotenkin... psykoottinen.

Jokin muistikuva ensikohtaamisesta Tyttöystävän kanssa on kumminkin jäänyt, sillä Tampere kuplii -tapahtumassa käydessäni tarttui se itsestäänselvästi käteeni. Eikä lähtenyt enää irti pienellä selailulla. Näpistyssyytteiltä välttyäkseni maksoin pyydetyn hinnan. Näin hienosti holistinen universumi järjestää laiskojen asiat.

Tyttöystäväsi on juuri niin raadollinen ja armoton kuin voisi kansikuvan perusteella odottaa. Hemmingsson  on varmaan etäistä sukua Hugleikur Dagssonille, sillä Tyttöystävän kanssa kysyin pariin kertaan itseltäni, että saako tälle edes nauraa... ja vastasin että saa. Hemmingssonin riipivän suorasukainen kurkistus miesten, naisten ja näiden kahden yhdistelmien maailmaan on kammottavalla tavalla hauska.

En eläissäni sanoisi sellaisia asioita kuin Hemmingssonin naiset sanovat. Ihan totta. Lupaan.

Mutta jollain tavalla tunnistan ajatukset. Jokaisen sopimattoman kuvan takana on karu (osa)totuus jostain: työelämästä, parisuhteesta, stereotypioista, vieraudesta....

Ennen kaikkea kyse on kai odotuksista. Siitä mitä odotamme ja oletamme, itseltämme ja toisiltamme. Tyttöystävässä itsestäänselvyydet revitään päivänvaloon, ja voi luutuma sentään, kyllä ne ovatkin hassuja kun kirkkaassa auringonpaisteessa katselee.

Visuaalisessa mielessä olen kahden vaiheilla Tyttöystävän kanssa. Olen niin esteettisesti rajoittunut, että tykkään, krhm, näteistä kuvista... mutta eihän tämä olisi toiminut ollenkaan, jos kuvat olisivat olleet kauniita! Juuri näin rujoilta niiden kuuluukin näyttää, tukahdutettujen ja alitajunnan ahtaudessa vääristyneiden ajatusten.

Kiemursin naurusta. Tämä kannattaa lukea jos suinkin silmä kestää. Sopii etenkin herttaisille naisille... kaikille, jotka ovat halunneet iskeä nyrkin pöytään mutta jättäneet sen tekemättä ja syöneet sen sijaan suklaalevyn. Tervetuloa Pimeän puolelle!

Nina Hemmingsson (2011, alkuperäinen 2006). Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. WSOY. Suomentanut Saara Pääkkönen, tekstannut Mika Lietzén. 978-951-0-38243-1.

Arvioita:
Jukka Laine Kvaakissa koki tämän miesvihamieliseksi... minusta Tyttöystävä oli kyllä lähinnä mustaa huumoria, jossa kärki osoittaa naisiin vähintään yhtä paljon kuin miehiin. Hm. Ehkä tämä on taas sitä sukupuolittunutta lukemista.
Umamin jutussa löytyi hahmoille hyvä sana: "groteski"

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho
Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:
[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)
Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas
Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 



**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****



Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Minette Walters: Kameleontin varjo


Rupattelen tässä lyhykäisesti välipälakirjasta, jonka sijoitin taktisesti Oksasten väliin... sillä Sofi Oksasen uusin on yhä työn alla. Näyttää siltä, että ilta tai neljä sen parissa vielä menee. Sulattelukin saattaa tovin vaatia; näin väliaikatietona olen valmis sanomaan, että eipä ole ihan helpoimmasta päästä historiallinen romaani. Ei mitään valmiiksi pureskeltua tavaraa, ainakaan äsken lukemani Stalinin lehmän rinnalla.

Minette Waltersin kirjoja ei oikeastaan pitäisi nimittää välipalakirjoiksi, sen verran hienoja ne ovat. Walters on (Ruth Rendellin ja P. D. James rinnalla!) brittiläisten dekkarileidien kermaa, ainakin jos tuorehyllyltä valitaan. Walters sekoittaa kirjoissaan fiktiivisiä dokumentteja ja normaalia tarinallista kolmatta persoonaa näppärästi. Lukija saa poimia juonenpätkät matkaansa miten parhaiten taitaa ja koittaa rakentaa niistä kuviota. Ratkaisut ovat harvoin helposti tarjolla, sillä Walters jättää paljon sanomattakin.

Kameleontin varjossa seuraillaan Irakissa haavoittuneen Charlesin yrityksiä sopeutua uudenlaiseen elämään silmäpuolena ja rujon näköisenä. Hyvin ei mene, sillä räjähtäviä raivonpuuskia saavaa veteraania epäillään pian surmatöistä. Vaan onko Charles sittenkään niin sekaisin? Jackson, kehonrakennusta harrastava naislääkäri, ottaa murjottavan miehen asian omakseen. Poliisia ei vain helposti vakuuteta, eikä Jacksonin partneri Daisykään ole innoissaan projektista.

Kameleontti ei ollut minusta ihan Waltersia parhaasta päästä, mm. Kuvanveistäjä ja Umpikuja tekivät kovemman vaikutuksen. Ja jotenkin olen näihin erikoisempiin parisuhderatkaisuihin vähän kyllääntynyt.

Mutta heikompikin Walters on edelleen julmetun hyvä psykologinen dekkari. Taas kerran loppuratkaisu tuli täydellisenä yllätyksenä. Jupisin itsekseni että niin tietysti ja totta kai ja olihan tuo ilmeistä.

Niin se yleensä on, jälkeenpäin.

Onneksi on kirjoja! Saa tällainen kotona nysväävä erakkorapukin jonkinlaista ihmisymmärrystä vähän kerrassaan. Enää noin 600 vuotta hyviä psykologisia dekkareita ja alan käsittää lähimmäisiäni.

Sitä odotellessa tarjoan tässä lukunäytteeksi pätkän, joka demonstroi minusta hyvin Waltersin vahvuuksia.
[--] Hänen ruumistaan ravisteli adrenaliinipurkaus aina kun hän näki valkoiset halatin ja parrakkaat kasvot, ja hän siirtyi toiselle puolelle tietä tai kääntyi sivukadulle välttääkseen kohtaamisen. Pian hän inhosi jokaista, joka ei ollut valkoinen. Tavallaan hän tajusi sen olevan järjetöntä, mutta hän ei edes yrittänyt hillitä vastenmielisyyttään. Hänen olonsa helpottui, kun hän saattoi siirtää syyn tapahtuneesta sellaisten ihmisten niskoille, joita hän ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää. (s. 96)
Laatukamaa dekkarien ystäville!

Minette Walters (2009, alkuperäinen 2007). Kameleontin varjo. WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. 978-951-0-34300-5.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa pitää monisyisistä hahmoista
Matti Pienen piirin lukukokemuksia -blogissa nostaa parhaiden joukkoon
Mette Luetuissa sanoo melkein samaa kuin minäkin - Waltersit ovat hyviä tai oikein hyviä