Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kuva/kansi: Atena/Jussi Karjalainen

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläisen kolmas romaani, ja koska pidin kahdesta edellisestä, ostin tämän uusimman luottavaisesti joululahjaksi itselleni. Tiesin blogijuttuja puolella silmällä luettuani, että odotettavissa on taas jotain vähän erilaista... ja odotukset täyttyivät.

Sielut on tosiaan toista maata kuin 2010 ilmestynyt Harjukaupungin salakäytävät tai 2006 ilmestynyt Lumikko ja yhdeksän muuta, josta Taika on kirjoittanut äskettäin. Silti kirjoissa on jotain yhteistäkin: niissä arkitodellisuuden alla, sen kanssa limitttäin, on toinen, mahdollisesti syvempi ja todempi olemassaoleminen. Lumikon fantastisuus on syvintä ja selkeintä; siihen astuu sisään ja eksyy. Harjukaupungissa salaiset tunnelit niin kaupungissa kuin ihmisissäkin avautuvat vaivihkaisemmin ja niihin huomaa hivuttautuneensa puolivahingossa. Sielut haastaa suoremmin - joko leikit mukana tai sitten et.

Juonesta ei kannata kovin paljon sanoa, ettei suotta pilaa yllätyksiä. Niitä riittää. Alussa Judit, nelikymppinen sairaanhoitaja, huomaa kyllästyneensä elämäänsä ja vaihtaa sen uuteen. Taakse jäävät merkityksettömäksi käynyt avioliitto, homeelle altistava pätkätyö ja piinaavan pieni elämänpiiri, jossa kolme vuosikymmentä on hurahtanut huomaamatta ohi. Piti opiskella, nostaa opintolainaa, hakea töitä, mennä naimisiin, käydä töissä, varata aika kampaajalta ja hammaslääkäriltä, ostaa voidetta hiivatulehdukseen, tulla raskaaksi, käydä neuvolassa, synnyttää, ottaa kierukka, maksaa laskut ajoissa, viedä roskis, ostaa hammasharjoja... ja piti pudottaa pari kiloa, imuroida, laittaa ruokaa. Ja niin edelleen.

Kuin ihmeen kautta kaikki muuttuu. Juditin paras ystävä palkkaa hänet erikoiseen monikansalliseen hoivayhtiöön, jossa myös sielun kunnosta pidetään huolta. Alkaa sateiden kesä, joka perehdyttää Juditin sielunhoitoon ja kenkäterapiaan; on aika oppia olemaan oma itsensä, maailmassa joka ei olekaan sellainen kuin sen piti.

Vaikka Sieluissa oli piirteitä joista en pitänyt, se oli silti minulle melkein mieluisampi kuin Harjukaupunki. Symbolit, kliseet ja viittaukset on Sieluissa päästetty kirmailemaan ilman turhia suitsia. Kokonaisuus on bysanttisen kaoottinen, riemastuttavasti liikaa.

Harjukaupungin tavoin Sielut on sekin elokuvallinen mutta genre on toinen... Mustavalkoinen Mission impossible b-kauhun tyyliin? Raamattu à la Pulp fiction? En tiedä. Joka tapauksessa auteur on Sieluissa valloillaan ja upottaa maailman uuteen vedenpaisumukseen tarinassa, joka on tavallaan jokaisen naisen (miksei miehenkin?) äärimmäinen fantasia. Pidän Jääskeläisen perusajatuksen loistokkaasta kunnianhimoisuudesta. "Sivuhuomautuksien" armoton tarkkanäköisyys miellytti sekin.

Jottei ihan hehkutukseksi menisi, myönnän että tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää. Osa juonenkäänteistä näyttää taustapeilistäkin katsottuna tarpeettomilta. On myös todettava, että vaikkapa Harjukaupungista kovasti pitänyt lukija ei mitenkään itsestäänselvästi tykkää Sieluista. Sateessa kulkevan kammotuksen konkreettisuus verottaa sitä unenomaista epätodellisuutta, joka rakensi Harjukaupungin lumouksen.

Tämä lainaus taitaa sanoa sen mitä haluaisin sanoa Sielujen lukemisesta:

Monia asioita ei ole tarkoitettu ymmärrettäviksi vaan koettaviksi. Tai ehkä mitään ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Kuka muka ymmärtää aidosti edes sellaiset jokapäiväkset asiat kuin sähkön, ystävyyden, rakkauden tai seksin. 

Elämä on kuin se talvinen lampi, jonka jäällä Judit lapsena kävi Martan kanssa luistelemassa. He nauttivat vauhdista ja siroista kuvioistaan. Ja kun jää kerran oli lasinkirkas, lammen syvä mustuus alkoi hirvittää heitä niin että he riisuivat luistimet ja lähtivät kotiin. (s. 493)

Jos on allerginen uskontoa käsitteleville kirjoille tai fantasiaelementeille tai kauhulle, Sieluja ei kannata edes harkita.

Minulle tämä oli mainio lukukokemus: verevä, raadollinen, mahdoton ja viihdyttävä. Röyhkeä. Mutta nauttiakseen kirjan hyvistä puolista pitää suostua leikkimään mukana: jättää johdonmukaisuus ja kohtuus, lähteä mustalle jäälle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2013). Sielut kulkevat sateessa. Atena. 978-951-796-926-0.

Arvioita:
Amma arvelee, että Sielut pitää lukea useampaan kertaan.
Leena Lumi joutui valvomaan kaksi yötä ja syömään jäätelöä seestyäkseen.
Morre kiteytti sen hyvin: Jääskeläisen romaanien jälkeen on vähän sellainen sekava olo.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä

Kuva/kansi: Gummerus/Eevaliina Rusanen

Varoitus - tämä juttu sisältää lievästi spoilaavan elementin.

En tainnut erityisesti kehua äänikirjana kuuntelemaani Läckbergin Merenneitoa. Raahustin sen läpi  hi-taas-ti. Kuuntelu kesti yli vuoden. Mutta syy ei ollut pelkästään Läckbergin. Ensinnäkin en juossut tarpeeksi usein yksin ja kännykkä-äänikirjoja kuunnellaan lenkillä. Toiseksi lukija oli väärä. Hänet oli varmaan palkattu lukemaan puhelinluettelo tai ehkä laki elinkeinotoiminnan verotuksesta, ja sitten oli vahingossa osunut käsiin Merenneito…. Kolmanneksi, äänikirjana pitäisi oikeastaan kuunnella vain briljantin omaperäisiä ja omaäänisiä kotimaisia kirjoja,* koska pienikin latteus, käännöskömpelyys ja fraseologia kärjistyy älyttömästi äänikirjana.

Siis. Piti kirjoittaa Majankanvartijasta ja Enkelintekijästä. Jatkoin heti Merenneidon jälkeen sarjan parissa koska a) Läckberg päätti Merenneidon lähes sietämättömään cliffhangeriin ja b) työpaikan kirjakierrätyshyllyssä oli tyrkyllä Enkelintekijä. Koska jatkumo menee Merenneito - Majakanvartija - Enkelintekijä, oli tietenkin pakko lainata kirjastosta Majakanvartija. Ja kun se oli luettu, tuntui tarpeelliselta lukea Enkelintekijäkin.

Mutta nyt riitti vähäksi aikaa. En jaksa näitä käsittämättömiä yhteensattumia ja tätä yleistä kohellusta. Kirjoissa käsitellyt rikokset ovat sinänsä ok. Vähän fantastisia ehkä… mutta eivät sen fantastisempia kuin dekkareissa yleensä. Pidän Läckbergin tavasta limittää historiallisia aineksia dekkareihinsa, olkoonkin että Enkelintekijässä yhteys oli vähän väkinäinen. Pidän myös merestä ja majakoista ja siitä, että tällaisia dekkareita lukiessa ei tarvitse liiaksi rasittaa aivoparkoja.

Yleisesti ottaen pidän siitäkin, että dekkareissa seikkailee vakiohahmoja ja heille tärkeitä ihmisiä. Vakkari-ihmiset tuovat sarjoihin jatkuvuutta ja ihanaa tuttuuden tuntua. Sakari Koskinen ja hänen naisensa - hyvä. Nero Wolfe ja hänen Archie Goodwininsa - hienoa. Peter Wimsey ja Harriet Vane - erinomaista! Mutta kun rikoksia selvittävien ihmisten ihmissuhteet ovat jatkuvasti oleellisessa roolissa rikosten selvittämisessä, alkaa ärsyttää.

Okei, Fjällbacka on pieni paikka, alle 900 asukasta Wikipedian mukaan. Sama lähde kertoo Tanumin asukasluvuksi 12 000 ja risat. Kai siinä jokunen yhteys voi ollakin. Silti. Merenneidossa poliisi-Patrikin vaimo Erica sattumalta hengenvaaraan. Majakanvartijassa Erica päätyy taas hengenvaaraan. Enkelintekijässä Erican sisko päätyy hengenvaaraan.

En kerta kaikkiaan uskalla lukea enempää näitä Läckbergejä. Seuraavaksi epäilemättä Erican tytär joutuu hengenvaaraan kun äiti rientää selvittämään taas yhtä murhamysteeriä. Ja koska Tanumin poliisiaseman väki on jatkuvasti ihan stressaantunut erilaisten yksityiselämän kriisien tähden, on pelättävissä että lapsosen käy huonosti. Toisaalta, eihän tämä kännyköitä unohteleva, sairaskohtauksia saava, torkkuvan tampion johtama ja komplekseja poteva poppoo varmaan selviäisi ilman harrastaja-apua.

Äh, olen ehkä vähän kohtuuton. Puolustuksekseni sanon vain, että Läckberg on neljäs ruotsalainen kirjailija, jonka kohdalla olen viime aikoina kypsähtänyt samaan yksityiselämän ja rikosten selvittelyn käsittämättömään yhteentörmäilyyn. Mari Jungstedin kirjoissa toimittajan heila Emma on jatkuvasti joutumassa rikollisten uhriksi, eikä hän edes aktiivisesti sotkeudu rikoksiin. Ne vain seuraavat häntä kaikkialle. Juuri loppuun saamassani Anna Janssonin Unissakävelijässä yhden poliisin yksityiselämä ja murhaajajahti menevät täysin limittäin. Nämä Jungstedtin ja Janssonin satunnaiset hengenvaarat sijoittuvat Gotlantiin, asukasluku 57 000.  Sitten Kristina Ohlssonin Varjelijat. Laskin kolme (3) erillistä yhteensattumaa, joilla poliisien yksityiselämä kytkeytyi tutkittavaan rikokseen. Tapahtumapaikka Tukholma, 864 000 asukasta.

Läckbergiin palatakseni, tästä kolmen sarjasta Majankanvartija oli minusta paras, ehkä siksi että arvasin puolet ratkaisusta… murhaajan arvaaminen on meikäläiselle niin harvinaista, että tulen aina hyvälle tuulelle siitä. Ja ovathan nämä kirjat toki siitä mukavia, että mieli lepää niitä lukiessa. Aikuisten satuja.

Ehkä Läckbergin dekkareita pitäisikin ajatella vain kevyenä merituulena, joka mennä puhaltaa läpi pään. Kovin raikkaasta tuulesta ei vain ole kyse kun piirit ovat näin pienet. Ajoittain tuoksahtaa suorastaan tunkkaiselta. Ei ainakaan kannattaisi lukea näin montaa peräkkäin.

Joo... Seuraavaksi dekkaririntamalla Karin Fossumia. Hän ei kuulema käytä vakihahmoja. Ja Jo Nesbøta. Se sarja loppui kymmeneen jos oikein ymmärsin.

Camilla Läckberg (2012). Majakanvartija. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-88808-9.
Camilla Läckberg (2013). Enkelintekijä. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-9030-3.

Arvioita:
Leena Lumi piti Majankanvartijasta mutta olisi kaivannut tiivistämistä.
Norkkukin huomautti Majakanvartijan monista sivujuonteista.
Kirsin Kirjanurkassa sanotaan Enkelintekijästä se mitä sanoisin jos olisin yhtä analyyttinen.
Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista katsoi paketin pysyvän Enkelintekijässä hyvin kasassa.

*Joulusiivoan Mikael Karvajalkaa kuunnellen. Hulppeat 30 levyä, joten puhdasta pitäisi tulla.

J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

Asko Sahlberg: Herodes

Kuva: WSOY

Herodes oli tuplasti luettavien listalla, sillä se solahtaa luontevasti meneillään olevaan Rooma-putkeeni ja on myös ihastuttavan ajankohtainen, kiitos Finlandia-ehdokkuuden. Tätä kirjajärkälettä ei kuitenkaan lukaise ihan yhtenä iltapuhteena, joten tovin olen sen kanssa askarrellut... ja välissä piti rentouden vuoksi lukea jotain ihan muutakin.

Herodeksen nimihenkilö ei ole se joulualusajan "hevosillaan ja vaunuillaan" ajeleva stryränki-Herodes vaan hänen poikansa Herodes Antipas, Galilean ruhtinas Rooman vallan alla kristinuskon alkupäivinä. Vaikka klienttihallitsijalla ei paljon valtaa olekaan, on Herodeksen suku sitä innokas tavoittelemaan, eikä Herodes tunne oloaan kovin turvalliseksi Tiberius-keisarin kuoltua. Herodes painii yhtä aikaa menneiden tekojensa muistojen ja päivänpolttamien ongelmien kanssa. Mutta mennyttä vatvoessaankaan hän ei sorru tyhjään katumukseen, ja asemastaan taistellessaan asennoituu lähes fatalistisesti.

Juoni tarjoaa tärppeinä kohtaamisia Raamatusta tuttujen henkilöiden kanssa. Pontius Pilatuksesta on aina kiva pongata uusi tulkinta. Sahlbergin Pilatus onkin taas kiinnnostavasti erilainen kuin Waltarin Valtakunnan salaisuudessa tai Bulgakovin Saatanassa. Myös karismaattinen Johannes Kastaja ja nuhjuinen Jeshua kohdataan; jälkimmäisen seuraajat herättävät Herodeksessa huvittunutta ärtymystä. Loppujen lopuksi uusi pikkulahko on silti vain sivuseikka ruhtinaan elämässä.

Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi. (s. 657)

Herodes käsittelee historiallisesta aiheestaan huolimatta hyvin yleisiä teemoja. Valtaa, politiikkaa, uskontoa… mutta myös ihmisen kasvua kuolevaisuuteen. Herodeksen valta on matojen kalvamaa, onttoa ja tyhjää. Mihin on vallasta, kun sillä kuitenkin on rajansa? Suurimman vallan kantajat, Rooman keisarit, ovat kirjassa onnettomia ja hieman hulluja kaikki. Valta ei tarjoa turvaa eikä mielenrauhaa. Kiivasluontoinen mutta vanhemmiten tasaantunut Herodes on jotenkin oppinut elämään niin oman erehtyväisyytensä kuin asemansakin kanssa, eikä suotta soimaa itseään. Jos oikein lyhyeen tiivistäisi: elämä on. Vaikkapa Waltarin Sinuheen verrattuna Herodeksen asenne on minusta valoisa ja rauhallinen, kyynisistä vivahteista huolimatta.

Sahlbergin sanotaan kirjoittaneen Herodeksessa erilaisella tyylillä kuin aiemmissa romaaneissaan. Voipi olla mutten tiedä - minulle tämä oli ensimmäinen Sahlberg, vaikka Yhdyntä on roikkunut lukulistalla jo kauemmin kuin haluan myöntää. Herodes oli joka tapauksessa aika rönsyilevää ja viipyilevääkin tekstiä. En kumminkaan kokenut sitä erityisen raskaaksi, sillä kuvakieli on hallittua ja tarina etenee tyydyttävästi vaikka Herodeksen ajatuksen poukkoilevatkin. Vähän hidaslukuinen ja -tempoinen Herodes kyllä oli, vaikkapa parhaillaan kuuntelussa olevaan Mikael Karvajalkaan verrattuna, mutta kertaakaan ei käynyt mielessä jättää kesken. Dialogi oli paikoin suorastaan herkullista; Salhberg ei ainakaan aliarvioi lukijaa kirjoittamalla jokaisen vitsin auki.

Niin, vitsin... Siitä pidin tässä erityisesti, että henkilöt kiusoittelevat ja kiukuttelevat ja katuvat ja ylipäänsä toimivat hyvin "tavallisesti" olematta silti ajatusmaailmaltaan tai asenteiltaan liian moderneja hahmoja. Jotenkin historiallisessa romaanissa on hyvin helppoa sortua joko copypasteamaan täysin nykyaikainen tyyppi menneeseen maisemaan tai sitten tekemään entisaikojen hahmoista yksiulotteisia irvikuvia, jotka ilmentävät jotain stereotypiaamme antiikinaikaisesta tai vaikkapa keskiaikaisesta ihmisestä. Sahlbergin Herodes oli ainakin minun silmissäni uskottava ja koherentti hahmo: riittävän erilainen käydäkseen ajanlaskun alun ruhtinaasta muttei ylikärjistetty kuitenkaan.

Herodes sopinee tiiliskiviä hyvin sietäville historiallisten romaanien ystäville. Aikakausi on kiehtova. Ja onhan aina hauska lukea romaania, jossa on älykkäitä, syviä ihmisiä.

Asko Sahlberg (2013). Herodes. WSOY. 978-951-0-395-462.

Arvioita:
Assyriologin blogista löytyy hyvää lisäkuvitusta.
Kirjakaapin kummitus kehuu kieltä
Marissa Mehr Turun Sanomissa näki uskon kirjassa vallan välikappaleena.

Marraskuun kootut

Marraskuu on ollut enimmäkseen pimeää ja synkkää, mutta loppukuusta saatiin sentään lunta maahan maailmaan valaisemaan. Lukemaankin olen kiireistä huolimatta ehtinyt, ja nauttinut lukemastani täydestä sydämestä. Lupasin itselleni joululomalla lukumaratonin ja odotan sitä jo innolla. Hmm… Pitäisiköhän harkita 42 tunnin maratonia? Ihan sadan tunnin ultramatkalle en sentään uskaltaudu! Ja kai tässä on ensin pantava marraskuu pakettiin ja selviydyttävä joulukuun töistä.

Luettu ja blogattu:

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa
Hugh Howey: Siilo
Antti Tuuri: Alkemisti: Maallinen rakkaus
Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Lisäksi kävin marraskuussa vähäväkisillä Seinäjoen kirjamessuilla, joille ei lehtitietojen perusteella ole jatkoa tulossa. Ei siis muuta kuin Helsinkiin taas ensi vuonna!

Marraskuun paras lukuelämys taisi olla Kuin kansanlaulu. Ravilo kirjoittaa jotenkin niin väkevästi, että tarina menee ihon alle, vaikka elämänpiiri on vieras. Howeyn Siilo puolestaan saa "kuukauden koukuttajan" arvonimen. Jotenkin lämmin kokemus oli myös Sara Kokkosen tyttökirjakirja, joka hehkuu intoa ja asiantuntemusta. Olen muutamia anglosaksisia klassikoita lukuunottamatta lukenut lapsena hyvin vähän tyttökirjoja; nykyinen kiinnostus genreen on herännyt puhtaasti kirjablogien, etenkin Saran blogin, ansiota.

Luettu muttei blogattu:

Mia Vänskä (2013). Musta kuu. E-kirja, itse ostin. Pienen mökkikylän asujaimisto eksyy pahaan lumoukseen, jota säteilee paikalle kirouksen satoja vuosia sitten langettanut noita. Vänskä on tässä saanut minusta jopa aidomman kauhuvaihteen päälle kuin Saattajassa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu hajanaisemmalta ja jotenkin telkkarisarjamaiselta. Laaja henkilögalleria pyrkii vähän hajoamaan synkkään metsään, enkä massiivisesti innostunut, vaikka kirja ihan viihdyttävä olikin. Morren mielestä tämä oli edeltäjäänsä kypsempi teos.

Liisa Nevalainen (2013, alkuperäinen 1986). Viimeinen rooli. E-kirja, itse ostin. Teatterimaailmaan sijoittuvassa murhassa on simppeli henkilökaarti, mutta tämä on siitä mukava dekkari, että kaikkia voi epäillä erinomaisin perustein. Helppoa ahmittavaa. Olin jo muutaman luvun ehtinyt natustaa kun tajusin, että olen joskus kauan sitten tämän jo lukenutkin.

Amir &Khalil (2011). Zahran paratiisi. Kirjastosta. Nettisarjakuvana liikkeelle lähtenyt kuvaus Iranin kansannousussa kadonneen nuoren miehen etsinnästä on hyvätasoinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Pidin itse Persepoliksesta enemmän, mutta tehoa on tälläkin… Suora poliittinen agenda kääntyy usein hienoisesti itseään vastaan, ja Zahran paratiisissa on ehkä pikkuisen enemmän toistoa kuin tarina sinänsä vaatisi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen se on. Mustavalkoinen kuvitus hyödyntää perspektiivejä hyvin. Loppu saa kylmät väreet selkäpiihin, sillä sivuille on painettu pikkuriikkisin kirjaimin 16 901 nimeä: Iranissa surmansa saaneita. Mari suosittaa, ja hänen jutustaan löytyy myös näytekuvia.

Dan Brown (2013). Inferno. Kaverilta lainattu. Muuan kamuni luki tämän ja huomautti, että professori Langdon, tuo hyvin pukeutuva mikkihiirikellomies, seikkailee symboleineen tällä kertaa ajankohtaisissa maisemissa… nimittäin Firenzessä ja Istanbulissa. Kun molemmissa on tänä vuonna tullut käytyä, oli sitten pakko lukea itsekin. Ja miksikäs ei. Edellinen kokemukseni kirjailijasta oli kaamea, mutta Inferno upposi ihan mukavasti. Teksti on toisteista, mutta silmäni osaavat suodattaa jankutuksen paremmin kuin korvani. Kokonaisuus on laskelmoitu, enkä onnistu kiinnostumaan Brownin henkilöistä, mutta tuoreessa muistissa olevat tapahtumapaikat ja ripsakka tahti sai jatkamaan lukemista jopa vähän yli nukkumaanmenoajan. Ilkka Taavitsainen Keskisuomalaisessa määrittelee kirjan ongelmaksi yhdentekevyyden. Hm. Enpä tiedä onko se tässä genressä ihan massiivinen ongelma.

Mari Jungstedt (2010). Aamun hämärissä. Kirjastosta. Gotlanti alkaa lomakohteena kiehtoa enemmän ja enemmän, mikä on sinänsä outoa, koska selvästikin saarella lakoaa väkeä kuin taloa taifuunissa. Tällä kertaa kuolema kohtaa aamulenkillä hölkkäävän rakennusurakoitsijan.  Tämä oli ensimmäinen Jungstedtin dekkari, jonka kohdalla arvasin motiivin etukäteen, vaikka varsinainen murhaaja toki yllätti. Toimittajan  Johanin ja hänen päättämättömän kultansa Emman juttu alkaa vähitellen kyllästyttää, mutta poliisilaitoksen väestä Karin paljastaa itsestään uusia puolia, joten olen edelleen tyydyttävästi koukussa vakihahmojen yksityiselämään. Kirjavinkkien Irja tykkäsi.

Mari Jungstedt (2011). Kevään kalpeudessa. Kirjastosta. Murha uuden kongressitalon avajaisissa saa liikkeelle vanhat tutut poliisit ja journalistit. Nuorisoväkivalta puhuttaa. Tässä dekkarissaan pureudutaan vanhemmuuden vaikeuksiin ja vaikeisiin vanhempiin. Tarina on tavallisen sujuva, mutta nyt taitaa olla aika pitää vähän taukoa Jungstedtistä. Nopeaan tahtiin näitä luettuani olen hiukkasen leipääntynyt. Yksi inhokkikliseeni, rikosta tutkivien ihmisten henkilökohtaiset yhteydet rikokseen, alkaa esiintyä aika tiheään näissä tarinoissa... tässä dekkarissa pongasin kolme leikkauspistettä, ja se on aika paljon. Jopa Gotlannissa, jossa kaikki ilmeisesti tuntevat toisensa. Taidan vaihteeksi lukea Anna Janssonin Maria Wern-juttuja, Gotlantiin pääsee niidenkin kyydissä.  Kirsi hyydähti sarjaan juuri tämän osan kohdalla.

Mika Waltari (1959). Valtakunnan salaisuus. Kirjastosta. Oikea Rooma-buumi meneillään… Luettuani Ihmiskunnan viholliset ostin Roma-sarjan DVD:nä ja lainasin Vihollisia edeltävän Valtakunnan salaisuuden, joka kertoo Minutuksen isästä, Marcuksesta. Valtakunnan salaisuus, jossa eletään ensimmäistä pääsiäistä ja sen jälkimaininkeja, on selvästi Vihollisia selkeämmin uskonnolliseen tematiikkaan kiinnittynyt. Se on myös tiiviimpi ja dramaattisempi, ja aihehan on väkisinkin kiehtova…. mutta sittenkin taisin pitää Vihollisista enemmän. Ehkä nämä olisi kannattanut lukea oikeassa järjestyksessä; silloin olisin luultavasti saanut molemmista enemmän irti. Salla suosittaa tätä pääsiäislukemistoksi - hyvä idea!

Dorothy L. Sayers & Jill Paton Walsh (1998). Thrones, Dominations. Omasta hyllystä. Jostain syystä teki mieli lukea uudestaan tämä Dorothy L. Sayersilta kesken jäänyt romaani, jonka Jill Paton Walsh sittemmin saattoi loppuun. Tässä Lord Peter Wimsey ja Harriet Vane ovat jo selvinneet myrskyisästä kuherruskuukaudestaan. Kiehtova 30-luvun Lontoo on upea tausta uuden murhan selvittelylle. Ensimmäisen kerran tämän lukiessani pidin Walshia hyvin uskollisena Sayersin tyylille, mutta nyt kun juoni oli jo tuttu, huomasin olevani vähän kriittisempi. Silti, Thrones on kelpo kamaa verrattuna esimerkiksi Rex Stoutin maailmassa jatkaneen Robert Goldsborough'n tekeleisiin.

Ferri & Conrad (2013). Asterix ja piktit. Itse ostin. Luin viime kuussa kaikki kotoa löytyvät Asterixit ja sen jälkeen innostuin hankkimaan puuttuvatkin, Obelixin kaleerin ja uusien tekijöiden Piktit. Conrad tekee minusta pätevää työtä; kuvista ei arvaisi tekijäkaartin vaihtuneen. Ferrin tarina ei ihan yllä aiempien Asterixien parhaimmiston tasolle - mutta ei se kyllä niin huonokaan ole kuin jotkin uusimmista. Odotan mielenkiinnolla seuraavia, ehkä Ferrikin siitä rentoutuu ja oppii irrottelemaan. Reijo Pois työpöydältä -blogista odottaa luottavaisin mielin jatkoa.

Camilla Läckberg (2012). Merenneito. Elisan äänikirja, itse ostin. Merenneito on ollut kesken pienen ikuisuuden mutta nyt sain sen vihdoin loppuun. Olen kuunnellut tätä enimmäkseen lenkeillä, ja koska olen juossut aika harvoin yksin, eteni kirjakin hitaasti. Loppua kohti opettelin kuuntelemaan kirjaa myös kotitöitä tehdessäni. Siitä taitaakin tulla tapa! Mitähän itse kirjasta sanoisin? Alkuun en oikein intoutunut. Lukija lukee harvinaisen heikolla rytmityksellä ja jotenkin kyllästyneen kuuloisesti, mikä saa kielen kuulostamaan kömpelöltä ja kutsuu huomaamaan kaikki pienet toistot. Vasta viimeisellä kolmanneksella aloin innostua tarinasta, joka onkin paljon rankempi kuin alussa tuntui. Kirja loppuu niin koukuttavasti, että piti heti laittaa varaukseen sarjan seuraava osa. Norkku suorastaan haltioitui ja Sara kuvaa jäätävän hyväksi.

Joulukuussa kannattaa muuten seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku aukesi tänään Luettua elämää -blogissa. Samasta paikasta löytyy myös lista tulevista luukuista.

Valoisaa joulukuuta kaikille!