Kalle Päätalo: Koillismaa

Unettomuusko vaivaa? Tätä oikeasti kysyttiin kun minut nähtiin Koillismaa kainalossa. Mutta ei: muuan kamu vain haastoi minut lukemaan Päätaloa.

Käsitykseni Päätalosta ei ole ollut mitenkään erityisen positiivinen, ja tuskin olisi spontaanisti tullut tuotteliaan herran tuotantoon tartuttua, mutta kun kerran erikseen ehdotettiin... miksikäs ei? Onhan se vähän epäreilua irvistellä kirjailijalle, jonka ainuttakaan teosta ei ole lukenut, ja irvistellä vain siksi, että mokoma on mennyt laatimaan 26-osaisen omaelämäkerran. Tuollainen sarjatuli antaa mielestäni lähtökohtaisesti vaikutelman taipumuksesta liialliseen pitkällisyyteen ja ylenmääräiseen sanankäyttöön. Itsehän tunnetusti punnitsen kirjevaa'alla jokaisen tavunkin, joten ennakkoluuloni ovat varmaan ymmärrettäviä.

Koillismaa kuvaa elämää Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon tienoilla* joskus 30-luvulla. Keskushenkilöksi nousee nuori Kauko Sammalvuo, joka jo poikasena joutuu tosissaan ottamaan roolia perheen elatuksessa. Korpitorpassa ei isän kuoltua leipä katraalle riitä, eikä kunnan köyhäinapu ole herkkua. Kauko kuitenkin rakastaa äitiään ja sisaruksiaan eikä valita työtaakkaansa. Tutuksi tulee myös kylän muu kantajengi - rikkaat, raatajat ja radikaalit - sekä ennen kaikkea uusi tulokas, Tampereelta pohjoiseen ajautunut kulkumies.

Luonto ankarine ehtoineen on vahvasti läsnä Koillismaassa, mutta niin sen kai kuuluukin olla. Pohjoisen tarinoissa on pohjoinen väkisinkin yksi päähenkilöistä. Taivasta on siellä niin paljon. Silti melkein suuremman vaikutuksen teki kylän yhteisön ja ihmisten arjen kuvaus. Toisaalta olosuhteet ovat muuttuneet paljon - harva enää kirjaimellisesti täällä vilua ja nälkää kärsii - mutta toisaalta syvä juopa hyvinvoivien ja ahtaalla olevien välillä on tutunoloinen.

[--] isäntä pussautti syvät rintasavut huulipartansa lävitse. Hän laskeutui selkäpiilleen höyläpenkille ja alkoi rauhassa tupakoida. Kauko odotti väristen, millainen vastaus tulisi olemaan. Muutaman kerran, varsinkin viime syksyn aikana, hän oli kirjoittanut lupalapun kunnan laskuun annettavasta jauhosäkistä ilman estelyitä. Kerta kerran perään olivat kuitenkin paperilaput hellinneet yhä vastenmielisemmin tylyn ilmeen ja pistelevien huomautusten myötäileminä. 

- Nytkö se on jo muutettu paskaksi kokonainen jauhosäkki? [--] (s. 49)

Koillismaassa nälkä on kirvelevä häpeä. Onko mikään muuttunut paitsi ehkä hädän aste? 30-luvun savottojen pätkätyöläiset olivat ehkä vielä heikommalla pohjalla kuin nykypäivän osa-aikaduunarit. Silti mietin lukiessani onko ero kummoinenkaan. Hulppeaa tiliä tekevien johtajien on helppo kuitata nollatuntisoppareilla puurtavien ravintola-apulaisten toimeentulo-ongelmat itseaiheutetuiksi. Kansalaispalkalle naureskelijat, lukekaapa Koillismaa. Tai jos Päätalo pelottaa, tämä.

Päätalo on kieltämättä melkoisen yksityiskohtainen kuvailija, mutta lama-ajan elämässä selkosen maisemissa oli meikäläiselle sen verran eksotiikkaa, etten kokenut maisemien maalailua kyllästyttäväksi tai tyyliä liian lörpöksi.

Sanasto tosin osoittautui välillä haastavaksi. Pariin kertaan piti tavata esimerkiksi tätä lausetta: jos joku pystyy lepakon kahmasemaan lennosta kouraasa, kun se iltahämärässä lenteä räpättää, nylyköö sen sitten tuppeen ja kuivattaa nahkan peäsijispyhhien aikana auringon paisteessa, niin siinä se on oekea korttimiehen velehoväline. Opiskelin asiayhteyksistä myös sellaisia sanoja kuin jura, kesäytynyt ja hunajointi.

Enimmäkseen kirja oli kumminkin suomeksi räntätty. Ensi alkuun jopa häiritsikin murteellisen ja kirjakielisen tekstin vaihtelu, mutta aika pian siihen tottui. Saman asian kanssa taisin aikoinaan vähän takuta kun ensimmäisen Kähköseni luin. Vaikka ei varmaan pitäisi mainita Kähköstä kun puhuu Päätalosta - sen verran erilaisia ovat tyylilajit kumminkin. Kähkösen henkilöiden rinnalla Koillismaan ihmiset ovat melko yksioikoisia, eikä romaania ole ylenmääräisellä symboliikallakaan raskautettu.

Heh, heti kun tuon kirjoitin, keksin kaikenlaisia (kenties) vertauskuvallisia yksityiskohtia... mutta jääkööt mokomat. Minulle tämä oli ennen kaikkea väkevä ajan ja paikan kuvaus, pätevästi tarinan muotoon puettu. Selvää draamaa. Siinä suhteessa Koillismaa eniten yllättikin: odotin jaarittelua mutta sain täyttä äksöniä. Puukkotappeluita, traagisia kuolemia, syntiä ja pyhyyttä joka lajia. Vain huumori oli harvinaisempi mauste, mutta sitäkin jokunen rippu löytyi.

Äiti-vainaa aikanaan opetti, että kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Taas piti paikkansa. On hyvä homma, että luin ensimmäisen osan Koillismaa-sarjasta enkä Iijoki-sarjasta... koska nyt taidan joutua lukemaan koko sarjan.

Tykkäsin. Vähän kuin Kaari Utriota äijille. Jätkäromantiikkaa.

Kalle Päätalo (1991, alkuperäinen 1960). Koillismaa. Gummerus. 951-20-3780-7.

Arvioita:
Kauko Kulan aikalaisarvio suosittaa kirjastoihin.

*Jep, tarkistin "Koillismaan" Wikipediasta.

Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha

Ei kuulu kirjablogiin, sanoisi ehkä joku, mutta miksikäs ei? Kirjahan se kumminkin on, ilmielävä pokkari, ja sitä paitsi lukukokemus oli niin hyvä, että pakko kehaista muillekin.

Ostin Antti Helinin kirjoittaman oppaan hetkellisessä mielenhäiriössä* lentokentältä. Olin juuri lähdössä pikalomalle Prahaan, ja vaikka face-kamut olivat auliisti jakaneet omat Praha-vinkkinsä, teki mieleni jotain kirjallisempaa. Esipuheesta ilmeni, että teksti on eläväistä ja päivitys tehty 2012, joten opus tuntui lupaavan jotain mukavaa ja hyödyllistäkin.

Lupaus piti: käytin kirjaa aktiivisesti koko reissun ja enimmäkseen vinkit pitivät edelleen paikkansa. Artbanka-museo on tosin lopettanut, ja olut on vanhankaupungin alueella vähän kallistunut, mutta noin yleisesti ottaen Praha oli juuri sellainen kuin kirjasta päättelisi. Löysin esimerkiksi tämän:

Erittäin tunnelmallinen paikka on pieni ja ahdas U hrouca, "Virtahepo", joka sijaitsee niin hiljaisella Pienenpuolen sivukujalla, ettei sinne vahingossa eksy. Tämän aidommaksi ei tšekkipubi muutu. Jo alkuillasta on päällä täysi älämölö. Voittaa kokemuksena Prahan Linnan ja kaikki muutkin viralliset nähtävyydet. (s. 15)

Kokemus tosiaan!

Opas myös perehdytti minut Prahan historiallisiin defenestraatioihin (joista yksi aloitti 30 vuotisen sodan), kertoi mistä Drottningholmiin on patsaita haettu ja ohjasi yhteen erikoisimmista näkemistäni kirjastoista. Strahovin luostarin kirjastoon on kerätty yli 40 000 vanhaa teosta mutta myös kaikenlaista muuta jännittävää, mm. "yksisarvisen sarvi" ja kuivattu hauki. Ennen kaikkea kirjasto on huikean kaunis.

Helin on myös kehitellyt kaksi hienoa kirjallista kävelyreittiä, joita Prahassa voi kokeilla. Toinen liittyy Kafkaan, toinen Saarikoskeen...

[--] Jos haluaa tehdä kierroksesta mahdollisimman autenttisen, kannattaa pohjaksi vetää vähintään parin viikon boheemi ryyppyputki halpojen oluttupien nurkkapöydissä. Kävelykierros tulee suorittaa yksin ja mahdollisimman likaisissa vaatteissa. [--]  "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa", Saarikoski kirjoitti. On siis parasta huuhtoa epätoivo pois heti aamutuimaan huurteisella. (s. 195-196)

Näin alkaa kierros Kroftova-kadulta, jolla Saarikoski asui yksiössä ja jakoi naapuriensa kanssa parvekkeella sijaitsevan vessakopin. Aika ei riittänyt toteuttamaan Helinin ehdottamaa kierrosta, mikä on ehkä maksa-arvojen kannalta hyvä.

Pidin tästä pienestä Praha-oppaasta kovasti: se oli informatiivinen mutta erinomaisen hauskaa luettavaa. Mitä Prahaan tulee - mahtava kaupunki! Se nousi kertaheitolla Barcelonan ja Lontoon rinnalle kaupungiksi, jossa on pakko käydä uudestaan ja uudestaan.

Mondo matkaopas. Praha. Teksti Anti Helin, kuvat Tuomas Harjumaaskola. A-Kustannus. 978-952-5678-44-4.

*Hinta (noin 20 euroa) oli hulppeasti yläkanttiin pokkarista... Mutta jätin sitten ostamatta neljänkympin hajuveden, joten oikeastaan säästin kaksikymppiä, eikös niin? Jep.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kuokkamummo ilmaantui jossain vaiheessa postilaatikkooni ja kiehtoi heti: nimi nostattaa erilaisia mielleyhtymiä ja kansikin on sopivasti pelottava. Päädyin tosin lukemaan Kuokkamummoa mahdollisimman epäsuotuisissa olosuhteissa: otin sen rantalukemiseksi kirkkaassa päivänpaisteessa. Lämpötila huiteli kuuman ja läkähdyttävän välillä, meri kimmelsi kutsuvana ja äänimaisemasta vastasivat (iloisesti) kiljahtelevat lapsilaumat. Niissä oloissa ei ole helppoa vakuuttaa lukijaa mistään kovin kaameasta, mutta Hautala sai kuin saikin aika ajoin kylmiä väreitä aikaan.

Kuokkamummossa Samuel Autio palaa isänsä kuoltua lapsuusmaisemiinsa ensimmäistä kertaa vuosiin. Samuelin päivinä lähiössä noudatettiin tiettyjä sääntöjä ja välteltiin tiettyjä paikkoja.... samoja sääntöjä noudattavat edelleen nuoret, nyt vain entistä tiukemmin rituaalein. Jengin sääntöihin mukautuu myös Sagal Yusif, joka erilaisista taustoistaan huolimatta kelpaa joukkoon, koska hänen paras kaverinsa on mitään pelkäämätön Mira. Samuelin ikätoveri Maisa puolestaan suunnittelee väitöskirjaa alueen perinteistä, sillä menneisyys ei irrota hänestä otettaan.

Ei tietenkään irrota! Legendojen mustakielisen mummon kuokka on iskeytynyt syvälle lapaluiden väliin eikä pyristely auta. Kuokkamummossa ei ikinä tiedä mitä pensaikosta tulee esiin.

Liike silmäkulmassa sai Sagalin katsomaan pihalle päin, grillikatoksen ja siirtolohkareen väliin. Suuret kivet pihassa ja Suvikylän metsissä olivat saaneet hänet aina tuntemaan pelottavan syvää yksinäisyyttä, aivan kuin ikuisilta tuntuvat talot olisivat vain kulisseja jollakin kaukaisella planeetalla, jossa oli turha odottaan keneltäkään mitään ymmärrystä. Hän oli nähnyt koulukirjassa kuvan Marsin pinnalta. Siltä joskus tuntui. Niin yksinäiseltä. Sen kuvan olisi voinut kehystää. 

Pihassa seisoi joku. (s. 32)

Tarinan elementit ovat oikeastaan aika perinteisiä, mutta Hautala osaa rytmittää ja pyörittää; on melkein pakko eläytyä. Pidin etenkin nuorten näkökulmasta kirjassa. Maisan periaatteessa kypsempi persoonallisuus tuntui minusta hajanaisemmalta. Myös jotkin juonielementit ylittivät eläytymiskynnykseni. On näemmä asioita, jotka suostuisin uskomaan Yhdysvalloissa mutten Länsi-Suomessa... Loppupuolella siis vähän hyydähdin Mummoon, mutta kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella. Suomalaisessa nykykauhussa Hautala taisi tällä kirjalla mennä oman (lyhyen) listani kärkeen.

Kirja myös koukutti näppärästi ja nopeasti... koko hoito piti lukea kerralla, joten ehkä rantapäivä olikin otollinen hetki. Paremmat tehot saa varmaan irti vaikka syyskuun pimeänä yönä, jossain veden äärellä. Kirjatrailerista saa kivat sävärit...

Marko Hautala (2014). Kuokkamummo. Tammi. 978-951-31-8027-0.

Arvioita:
Höh - olen varma että näin jossain blogissa tästä jo juttua, mutta iso G ei nyt löydä. Vinkatkaahan jos tiedätte.
[edit 5.8] Hyvä ajoitus! Antti Berg kertoi aamun Hesarissa pitävänsä Kuokkamummoa hyytävänä mutta moitiskeli loppuratkaisua. Peesaan.

Hektinen heinäkuu

Kyllä kelpasi hellepäivänä ihan kotimaisella rannalla...

Mihinkään lukutavoitteisiin en heinäkuussa päässyt, sillä monta keskeneräistä kirjaa on edelleen kesken, eikä kirjastosta lainattujen pino suinkaan kutistunut vaan kasvoi. Mutta mitäpä moista suremaan: monta hyvää kirjaa tuli luettua, todella monta lupaavaa odottaa vuoroaan ja viimeiset pari viikkoa olen oikeasti lomaillut - upeaa!

Luetut ja blogatut:

Haruki Murakami: 1Q84
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Anna Jansson: Haudan takaa
Elliot Hall: The Children's Crusade
Michael Connelly: Viides todistaja
John Harvey: Easy Meat

Luettu muttei blogattu:

Paul Theroux (2012, alkuperäinen 1969). Murder in Mount Holly. Itse ostin. Tämä ei päässyt mukaan dekkarikoosteeseen, sillä dekkariksi Mount Hollya ei voi pokkana väittää. Theroux on kirjoittanut parodisen tarinan poliittista pankkiryöstöä suunnittelevasta kummallisesta kuusikymppisten kolmikosta. Kirja on sopivan lyhyt aiheeseensa ja teksti sopivan hervotonta, joskin luulen että tällaisesta huumorista pitäminen on vahvasti makuasia. Itse tykkäsin tematiikasta ja tyylistä, vaikka jokin rytmissä tuntui vähän ontuvalta. Kuulun matkakirjoittajan varhaistekstistä nautti myös John Formy-Duval.

Conn Iggulden (2013). Ruusujen sota: Myrskylintu. Kirjastosta. Ruusujen sota on Tudor-dynastian ohella lemppariaikaani Englannin historiassa, joten innostuin tästä heti kun huomasin kirjan Ahmun blogista. Myrskylintu sijoittuu kuningas Henry VI:n valtakauteen, osapuilleen vuosiin 1445-1454. Kirjan parasta antia on kuningatar Margareetan persoonan kuvaus, ja myös tulkinta heikosta kuninkaasta on kiinnostava. Lukuiloa häiritsi käännöksen ajoittain kömpelyys - miksi William pysäytti hitaan käyntinsä kun hän kerran käveli eikä ratsastanut? - ja joidenkin hahmojen yksiulotteisuus. Silti Myrskylintu monipuolisti kuvaa kiinnostavasta ajanjaksosta... Norkun tavoin pidän siitä, että muutkin kuin yläluokan ihmiset näkyvät romaaneissa.

Terry Pratchett (alkuperäinen 1983*). The Colour of Magic. Itse ostin. Oli jo aikakin, voisi sanoa, sillä tämä taisi olla ensimmäinen loppuun lukemani Pratchett, vaikka lähipiirissä hyörii kaksi vannoutunutta fania. Oikeastaan ajattelin lukea Kiekkomaailmasta lähinnä Vartiosto-kirjoja, joista ensimmäiseksi Neiti B suositti kirjaa Guards! Guards!. Mutta se ei suvainnut odottaa minua kirjakaupassa, ja tahdoin reissulukemiseksi nimenomaan pokkarin, joten päädyin ensimmäiseen Kiekkomaailma-kirjaan sen asemesta.

The Color aloittaa Pratchettin kuuluisan Kiekkomaailma-sarjan. Kirjassa seurataan (surkean) velhon (uskomattomia) seikkailuja, kun hän yrittää pitää hengissä seikkailunhaluisen turistin ja välttelee samalla omaa tapaamistaan Kuoleman kanssa. Kuolema (joka hoitelee velhot henkilökohtaisesti) on tästä varsin ärtynyt. Herkullisin hahmo kirjassa on Luggage, turistin matkalaukku; se ei osallistu dialogiin mutta toimintaan kyllä - ja hienosti osallistuukin! Kokonaisuutena ottaen kirja oli viihdyttävä muttei varsinaisesti villinyt. Satukin on tämän lukenut.  Palaan näihin kummallisiin maisemiin kunhan ehdin taas e-kirjojen pariin...

Lisäksi ehdin lukea Marko Hautalan Kuokkamummon, josta kirjoitan kokonaisen jutun kunhan sopiva tovi löytyy. Myös Pikettyn Capital in the Twenty-First Century pääsee toivottavasti pian esille... kirjan saaminen loppuun on takunnut, koska reissukirjaksi se on liian painava ja hellekirjaksi liian rankka: aivot sulavat sisältäpäin kun yrittää sitä tavata auringonpaisteessa.

Eloisaa elokuuta kaikille!

*Miksei pokkareista enää löydy painovuosia?? Höh.