Sivut

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Kun pimeä nousee eli loka- ja marraskuu


Uusi äänikirjateknologiani.
Hihheijaa, vuoden synkin aika on ohi! Nyt on nimittäin kuusi pystytetty parvekkeelle, valot pilkistelevät kaihtimien raosta ja huomenna alkaa joulukuu. Eiköhän tämä tästä valoksi muutu.

Huomenna aukeaa myös kirjabloggaajien joulukalenteri ja tänä vuonna ekan luukun rakentaa Amma, sinne siis katsomaan kaikki!

Pimeiden iltojen luulisi antavan potkua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta vaihtoehtoista kiirusta näyttää sitäkin riittäneen: reissua, töitä, remppoja, kremppoja. Erilaiset työ- ja vapaa-ajan projektit tuntuvat syövän tunteja sitä mukaa kun niitä aikakoneestani ilmaantuu. Olenkin nyt loppuvuodesta hautonut joitain linjamuutoksia bloggaamiseeni, kun aika ei tahdo riittää nykyiseen formaattiin... ja tiukan paikan tullen näemmä ennemmin luen kuin kirjoitan.

Mutta siitä lisää myöhemmin; katsotaan mihin päädyn.

Lokakuun hienoin homma oli ilman muuta kirjamessureissu. Marraskuun huipuksi taas nousee uusi punainen ystäväni (kuvassa), joka on mullistanut äänikirjaelämääni. Hommasin nimittäin vihdoin puhelimeeni sopivan kaiuttimen. Kannattaa! Kaikki kotityöt sujuvat paljon mukavammin kun kuuntelee samalla äänikirjaa, ja Elisan valikoima on parempi kuin rakkaan kotikirjastoni.

Innostuin myös siivoamaan keskeneräisten kirjojen pinon. Aina silloin tällöin on pakko tehdä pientä karsintaa... jos ei vedä niin ei vedä. Jutun lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lista keskenjääneistä.

Luettu ja blogattu:

Ilkka Remes: Horma
The Unwritten 1-9
Jari Järvelä: Särkyvää
Roman Schatzin Oi maamme, Suomi (kirjamessujen yhteydessä)
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Maritta Lintunen: Hullunruohola
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Risto Isomäki: Kurganin varjot

Luettu muttei blogattu:

Ensin äänikirjoja...

Jo Nesbø. Poliisi. Äänikirja, itse ostin. Harry Hole -sarjaa ei varmaan olisi kannattanut aloittaa tästä osasta, mutta uppista, osui Elisalta jotenkin tarjoukseen joskus ja näin siinä kävi. Kieroja poliiseja, julmia murhia, kiehtovia ihmisiä. Kuuntelin tätä hyvin pieninä paloina, koska a) ajalta ennen uutta kaiutinta ja b) sairastelujen takia tullut juostua todella vähän. Minulle jäi vähän yhdentekeväksi, mutta epäilen, että vika on lukutavassa. Vahvasti juonellisia kirjoja ei pitäisi lukea (kuunnella) pätkissä. Aion kokeilla jotain muuta Nesbølta vielä. Reetan mielestä Poliisi oli jännittävä (mutta paikoin raaka.)

Arto Paasilinna. Hirtettyjen kettujen metsä. Äänikirja, kirjastosta. Hilpeän absurdi tarina, jossa rikollisuralla mukavasti menestynyt Oiva Juntunen pakenee Lapin perukoille poliiseja ja kintereillään vaanivaa monimurhaaja-kauppateknikkoa. Seurakseen Juntunen saa pomeranssiviinaan viehtyneen majurin, ketun nimeltä Viisisatanen sekä maailman vanhimman kolttamuorin. Tässä kirjassa Paasilinnan tarinointi on vielä jäntevää eikä hyvä fiilis huku irtonaisiin katkelmiin. Suosittelen!

Christian Rönnbacka. Operaatio Troijalainen. Äänikirja, itse ostin. Antti Hautalehto on pikkuisen villi poliisi, joka urakoi kirjassa kolmella suunnalla. On kansainvälistä huumekauppaa, vainotuksi joutunut tanssiopettaja ja päälle vielä puutarhatonttuja jahtaava pyssymies. Tyyli on humoristista, välillä aavistuksen pakotetusti, mutta kokonaisuus toimii sairaan hyvin; ei malttaisi lopettaa kuuntelemista ollenkaan. Lopun huipennus valvotti Kirsiä yli normaalin nukkumaanmenoajan.

Kaari Utrio. Pappilan neidot. Äänikirja, kirjastosta. Itsekäs pitäjänapulainen Israel Löfberg koittaa vaihtaa kauneimman tyttärensä rahaksi kun tiukka paikka tulee, muttei muuten juuri vaivaa päätään tyttölasten naima-asioilla. Rutiköyhän pappisperheen tyttäret etsivät onneaan Utrion varhaiseen tuotantoon kuuluvassa romaalissa, jonka Lis Laviola lukee kauniin rauhallisesti. Tässä kirjassa on samaa terävää huumoria kuin Utrion tuoreemmissa 1800-luvulle sijoittuvissa kirjoissa. Kevyt mutta maukas. Anua lukijan tyyli ei miellyttänyt.

Robert Galbraith. Silkkiäistoukka. Äänikirja, itse ostin. Jalkansa Afganistaniin jättänyt yksityisetsivä Strike ja hänen innokas apurinsa Robin etsivät kadonnutta kirjailijaa. Norkku kuunteli tämän englanninkielisenä äänikirjana ja tykkäsi; minulle kirja oli ok mutta ei suuremmin innostanut. Ikävä kyllä ongelma oli osittain suomennoksessa. Äänikirjassa joka ainoa unohtunut possessiivisuffiksi ja ylimääräinen persoonapronomini käy päälle. Minun korva KorvaNI on jostain syystä hyvin herkkä tälle pienelle asialle.

Sitten kirja-kirjoja...

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. E-kirja, itse ostin. Tavattuani Kinnusen messuilla (ja sanottakoon että hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja fiksulta ihmiseltä) innostuin lukemaan Neljäntienristeyksen loppuun. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut alkujaankaan edes yrittää lukea kännykästä; rakenne on polveileva eikä pikkuriikkisen ruudun selailu edestakaisin edistä tarinaan syventymistä. Mutta messujen jälkeen vaihdoin iPadiin. Avot, johan alkoi kulkea. Neljäntienristeys on hieno historiallinen romaani. Vahvoja naisia, vaiettuja asioita ja avaraa taivasta. Etenkin Lahja hahmona painui mieleen. En yhtään ihmettele, että Kinnusen esikoinen on keikkunut palkintolistoilla. Arja antoi eximian, Joken mielestä mieskirjailija ei päässyt naisen nahkoihin.

Itse tykkäsin. Mutta älkää herran tähden lukeko tätä kännykästä.

Malala Yousafzai (ja Christina Lamb): I Am Malala. Kaverilta saatu. Aloin kirjan jo iät ajat sitten, ennen kuin Malalasta tuli nobelisti, mutta jämähdin alun ampumakuvauksen jälkeen täydellisesti. Vaikka fiktiiviset raakuudet eivät yleensä hätkähdytä, sanoissa the first [shot] went through my left eye socket oli jotain pysäyttävää... ja kirja jäi ainakin hetkeksi sikseen. Työreissulla tuli sitten tilaisuus (lentokoneessa) yrittää uudestaan. Tällä kertaa otin vähän etäisemmän asenteen tarinaan ja se kyllä kannatti. Vaikka Malala ei ole kummoinenkaan omaelämäkerta (miten se voisikaan, kun kyse on vielä teini-ikäisestä henkilöstä?), on se hieno kuvaus elämästä vaikealla ja meikäläisen silmin hyvin eksoottisella alueella. Malalan näkökulma asioihin on joissain suhteessa samanlainen kuin kenen tahansa länsimaisen nuoren naisen - ja joissain suhteissa aivan käsittämättömän erilainen! Hyvin terveellistä luettavaa siis. On myös pakko olla hyvillään siitä, että kirjan ja Malalan työn kautta Pakistanin reunamien tilanne saanee enemmän ymmärrystä ja huomiota.

Kirjallisessa mielessä Malalaa vaivaa kaikkien näiden haamukirjoitettujen tositarinoiden sliipattu sivumaku... Mutta oli se silti minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjapuutarhassa sanotaan nasevasti, ettei kirja ole mestariteos - mutta Malala itse kyllä.

Sinikka Nopola. Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Kustantamon tilaisuudesta. Sain kirjamessuilta mukaan tämän koosteromaanin, johon on kerätty paloja kymmenen vuoden kuluessa ilmestyneistä Nopolan "hämäläiskirjoista". En muista mokomista kuulleenikaan ennen, mikä varmaan johtuu siitä että olen oikein hyvä unohtamaan asioita, mutta nythän vahinko tuli sitten korjattua. Hämäläisiä näistä jutuista tekee kieli, ja mahdollisesti sielunmaisema, mutta kaikkiaan tarinat olivat minusta aika yleissuomalaisia elleivät peräti yleisinhimillisiä. Tekstit ovat pullollaan lakonista, hiljaista huumoria. Taidan mennä katsomaan tekeillä olevan elokuvankin

Michael Connelly. The Gods of Guilt. Itse ostin. Jos luksuslaukut tuntuvat tyyriiltä, voi lentokentillä shoppailla kirjoja. The Gods jatkaa Mickey Hallerin uraa oikeussaleissa. Tällä kertaa Mickey pelkää pahoin, että asiakas oikeasti on syytön - mutta valamiehistön vakuuttaminen siitä ei ole helppoa. Vastapuolet eivät häikäile kovia keinoja. Paineita todellisen syypään löytämiseen lisää se, että uhri on Mickeyn vanha ystävä. Laatukamaa! Connelly hätkähdyttää kerran toisensa jälkeen ja Haller on sympaattinen päähenkilö. Luen nämä loputkin. Myös Washington Postissa tykättiin.

Lee Child. Personal. Itse ostin. Jack Reacheria ei varmaan voi kutsua sympaattiseksi, mutta tämä yksioikoinen überkevyttä kiertolaiselämää viettävä taistelukone on kyllä onnistunut ainakin meikäläisten nalkittamaan. Uusin Reacher pitää aina lukea. Tällä kertaa vähän puhuva ja paljon tekevä Reacher liikkuu vaihteen vuoksi Euroopassa. Tarkka-ampujat tähtäilevät liian korkea-arvoisia herroja, ja Reacher usutetaan kiväärimiesten jäljille Pariisissa ja Lontoossa. Mukana seuraa rauhoittavia napsiva nuori naisagentti. Jos ihan rehellinen olen, ei Personal ollut mielestäni Reacher-parhaimmistoa... mutta Lee Childilla on niin napakka formaatti käytössä, että heikompikin esitys on äärimmäisen viihdyttävää luettavaa. Reacher vaan on niin hyvä. The Guardiania lainatakseni: this guy does trigonometry while kicking ass.   

Lopuksi sarjakuvaa...

Mike Carey & kump. The Unwritten, Vol. 10. War Stories. Itse ostin. Sarjan kymmenes osa syvensi joitain hahmoja, esimerkiksi Pauly Bruckeria (joka sai vaihteeksi peukalot), ja Tommya, joka tuntuu kasvavan suorastaan hukaisevan aikuiseksi, mutta oikeastaan tuonut itse juoneen mitään massiivisen uutta. Mielenkiinnolla odotan, miten sarja tulee päättymään... koska nyt ollaan käsittääkseni jo lopun ajoissa.

Christophe Blain & Abel Lanzac. Ulkoministeriö. Diplomaattisia merkintöjä. Itse ostin. Tämä sarjakuva on ollut lukulistalla aina ilmestymisestään asti, sillä Hannan kirjoitus tästä vakuutti heti. Hankittua se tuli silti vasta kirjamessuilla. Loistava teos! Ulkoministeriöstä tulee pikkuisen mieleen Alison Bechdelin Hautuukoti, mutta vain siinä mielessä, että molemmat ovat vahvasti tekstiin nojaavia ja älykkäitä sarjakuvia. Ulkoministeriö virnuilee politiikan ja diplomatian todellisuudelle; henkilökohtaiset kriisit ovat puhtaasti sivuseikka. Toivottavasti saan hommattua kakkososan vähän nopeammin kuin tämän ensimmäisen.

Kesken jäävät tällä erää:

Jussi Adler-Olsen. Metsästäjät. Kirjastosta. Tämä on kolmas Adler-Olsenin kirja minulle. Ensimmäisestä pidin melko lailla, toinen menetteli, mutta tämän kolmannen kanssa keksin näemmä koko ajan jotain muuta lukemista tilalle. Osasto Q:n absurdi fiilis ei nyt riitä kannattelemaan kuluneen oloista ideaa eliittikoulun rikkaista kakaroista hulluina murhaajina; en jaksa kiinnostua niin paljon että lukisin eteenpäin selvittääkseni yksityiskohdat. Jäi sivulle 85.

Eleanor Catton. Valontuojat. Kirjastosta. Tämän kirjan takia alleviivaan, että "jää kesken tällä erää". Jo romaanin alkusivuista syntyy tiettyä uteliaisuutta jatkon suhteen; Cattonin lauseissa on voimaa ja tarkkuutta. Hän kirjoittaa oivaltavasti. Henkilöiden psyykeä kuoritaan kuin sipulia. Ja tulossa pitäisi olla kiehtova mysteeri, sillä liepeessä sanotaan, että kirjailijan luomassa mutkikkaassa kuviossa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, mutta mikään ei lopulta ole sitä miltä näyttää. Mutta nyt ei ole tällaisen tiiliskiven aika. Taidan olla liian levottomalla tuulella. 722 täyteenpakattua sivua edes mitä oivallisinta taituruutta ei innosta kun ensimmäisen 50 sivun aikana ei päästy ensimmäistä tapaamista pidemmälle. Palaan tähän mahdollisesti kun keskittymiskykyni on parempi. Sitä odotellessa palautan kirjastoon ja toivon että joku muu nauttii sillä välin tästä enemmän.

Tuula-Liina Varis. Rakas. Kirjastosta. Olen kolmeen tai neljään kertaan kertaan aloittanut, mutta ei. Ei kai tässä mitään vikaa ole mutta ei myöskään mitään mikä saisi minut lukemaan... Joten olkoon. Harmittaa. Mutta jäi sivulle 53 viimeisellä kerralla.

Arto Luukkanen. Suojelusenkeli. Kirjastosta. Lainasin innolla, sillä tiedän Luukkasen älykkääksi mieheksi ja kuvittelin takakannen perusteella, että kyseessä on Neuvostoliiton ja Suomen suhteita sivuava jännäri. Niinhän se onkin... mutta vaihtoehtoista historiaa edustava trilleri. Vaihtoehtoinen historia ei oikein oli minun lajityyppini. Tarinan olisi pitänyt olla selvästi vetävämpi, että olisin jaksanut kestää natsi-Britannian. Jäi sivulle 116.

Iloista joulunodotusta!





tiistai 18. marraskuuta 2014

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kuva/kansi: Tammi/J.Patrikainen
Risto Isomäki on vanha lempparini, joten hänen kirjansa todennäköisesti tulevat aina luettua. Jossain vaiheessa. Tällä kertaa piti oikein kiirehtiä, sillä Kurganin varjoja esiteltiin kirjamessuilla niin houkuttelevasti, että kävin saman tien ostamassa oman kappaleeni.

Tällä kertaa Isomäki liikkuu Mustanmeren rantamilla ja arkeologisilla kaivauksilla. Meribiologi Irina (kuvankaunis, totta kai) ja hänen sympaattinen miehensä Alex (tutkii kurganeja) kohtaavat pitkän eron jälkeen. Irina joutuu kuitenkin lähtemään, sillä hänen merentutkijakollegansa Juri on havainnut jotain hälyttävää... ja siitä alkaakin sitten vallan mainion (ja äärimmäisen pelottavan) ekokatastrofin selvittely.

Täytyy sanoa, että ihailen Isomäen kykyä punoa faktaa ja fiktiota yhteen, ja hänen taitoaan kertoa vetävä tarina. Okei, hahmot ovat vähän kaksiulotteisia, ja rakkauden kuvauksessa on enemmän melodraamaa kuin aitoa tunnetta, mutta tarina vetää kuin vanhanaikainen junan vessa. Kirjaa ei oikein malttaisi laskea kädestään.

Myös kansantalouteen ja poliittiseen päätöksentekoon puututaan välillä piikikkäästi. Tässä Juri ihmettelee, mikseivät merentutkimusalukset olekaan polttoainerahojen loputtua käytössä.
- Kasvua? Mitä kasvua se nyt on, jos emme voi enää käyttää omia aluksiamme siihen tarkoitukseen, jota varten ne on rakennettu?
- BKT:n kannalta ei ole niin väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, huokaisi Rodženko. - Väliä on vain sillä, mitä kirjataan tilastoihin. Kun valtio laskuttaa meiltä vuokria, se ansaitsee tuloja, ja tämä voidaan kirjata bruttokansantuotteen kasvuksi. [--]
- Mutta valtiohan joutuu maksamaan saman summan avustuksena meille, intti Juri.
- Niin. Siksi valtio on viime vuosina kasvattanut meille maksamiaan avustuksia. Tällöin se voi laskuttaa meiltä suurempia vuokria ja BKT kasvaa enemmän. (s. 56)
Tykkäsin täysillä. Mikään ei voita kunnon katastrofia.

Risto Isomäki (2014). Kurganin varjot. Tammi. 978-951-31-8019-5.

Arvioita:
Pentti Stranius Savon Sanomissa ei oikein uskonut rakkaustarinaan hänkään.
Mikko Kirjavinkeissä piti katastrofia sen verran uskottavana, että herkemmät saattavat pelästyä.
Mummo matkalla -blogissa henkilökuvauksen ohuus pantiin merkille.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.
Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.
Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.
Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.


perjantai 7. marraskuuta 2014

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist
Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:
- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 
Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 
- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 
Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 
- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).
Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi
Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.
Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)
Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:
Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!
Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.
Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.