Booking it some more

Kuuntelen, vieras

2012-02-26T17:34:00.002+02:00

Otin syksyllä kunnianhimoisen tavoitteen opetella uudestaan lukemaan runoja. Lupasin pyhästi itselleni, että luen kokoelman kuukaudessa vaikka henki menisi... ja myönnän suosiolla, että jonkinlainen deadline on kyllä tarpeellinen kannuste meikäläiselle.

En niin ettenkö yleensä nauttisi tovista runojen parissa. Kunhan olen päässyt niin pitkälle. Mutta runojen lukemisesta on tullut jonkinlainen kuntosalilla käymisen henkinen vastine: jälkeenpäin on hyvä olo, mutta se lähteminen on yhtä tuskaa ja vetkuttelua. Aina löytyy jotain muuta tekemistä / lukemista.

Runot vievät henkistä energiaa ja aikaa aivan eri skaalalla kuin suurin osa lukemastani proosasta.

Pitääkseni kiinni "kokoelma kuussa" -aikataulustani jouduin siirtämään sivuun kaksi keskeneräistä runoteosta ja tarttumaan tähän Tuomas Anhavan suomentamaan tanka-runojen kokoelmaan. (Palaan niihin kahteen vielä - kumpikaan ei ole huono, mutta en näemmä pysty sulattamaan niitä kovin suurina annoksina.)

Kuuntelen, vieras on moniulotteinen mutta myös vähäeleisyydessään jotenkin helppoa luettavaa. Epäilen tosin, että en saa kaikista runoista irti aivan oikeita asioita, sillä runoihin liittyy ilmeisesti runsaasti symboliikkaa. Esimerkiksi kuu viittaa usein Budhaan. Tämän kertoo Anhava avuliaasti kirjan lopussa olevissa lisäselityksissä.

Yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa on Tsurayukin kuolinruno.

Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
(s. 75)

Pidin tästä siksi, että runo synnyttää heti tunnetilan ja kuvan. Ajattelen katoavaisuutta ja ihmetystä, jota tunnemme katoavaisuutemme edessä... ja nyt sitten pitikin jälkikäteen pohtia mahtoiko Budhallakin olla jokin rooli tässä. Höh.

Tai no ei, itse asiassa tuo Tsurayukin runo toimii niinkin - jospa hän kuoleman lähestyessä pohtii onko seurannut aitoa ihannetta vai harhakuvaa. Toisaalta, vaikkapa tässä Izumi Shikibun runossa kuusymboliikka tekee sisällöstä heti kiinnostavamman - ehkä siksi, että runo ei ensimmäisellä lukukerralla liikauttanut ollenkaan.

Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalla.
(s. 26)

Kaikkiaan kokoelma oli minulle lukukokemuksena epätasainen. Risto Rasan Seinässä useimmat runot puhuttelivat jollain tavalla, mutta näistä varsin moni meni ohi. Kaunista - mutta ei silti riipaise. Ei herätä mitään, ei liikuta mitenkään. En tajua enkä koe, enkä siis innostukaan. Munetaken nimiruno on yksi näistä.

Kuuntelen, vieras
ihmetellen - vaan entä
nuo kalastajat,
joiden majoihin kaikuu
yö yöltä aallonkohu?
(s. 43)

Osa runoista kuitenkin osui ja upposi hyvin. Joukossa on kujeellisia ja lohduttomia ja sellaisella tavalla arvoituksellisia, että tiedän niiden jäävän mieleen. Tämä tuntemattoman runoilijan tanka on minusta yhtä aikaa hauska ja surullinen:

Kunpa vanhuuden
tullen kävisi päinsä
sulkea ovi
ja ottamatta vastaan
ilmoittaa vain: "Matkoilla."
(s. 80)

Tuossa jotenkin yhdistyy minusta yllätyksellisyys ja eleganssi ironiaan. Tykkään.

Mutta kuva, joka tästä kokoelmasta säilyy pisimpään mielessäni, on varmaan tämä Saigyōn kuulas visio:

Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.
(s. 59)

Epäilemättä penkomalla löytyisi symbolisia selityksiä puulle tai soutamiselle tai kirsikankukille, mutta en halua tietää. Pidän tästä juuri tällaisena, fiilikseltään kirkkaana mutta merkitykseltään vähän hämäränä.

Näistä runoista saa irti monenlaista. Luulen, että nämä Anhavan suomentamat tankat ovat sellaisia tekstejä, joiden kokeminen on vielä tavallistakin enemmän lukijasta kiinni. Vähän nolotti laittaa tähän juttuun noin pitkä rimpsu lainattuja runoja, mutta ehkä on hyvä näin.

Tuomas Anhava, suom. & toim. (1968). Kuuntelen, vieras. Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja. Otava. (Myöhemmän painoksen ISBN 9511024310.)

Salamurhaajan oppipoika

2012-02-25T20:04:00.000+02:00

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!"

Jäykistyin paikalleni.

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?"

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Maailman kivisin paikka

2012-02-24T08:28:00.002+02:00

Kivet hankittava erikseen.

En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.

Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)

Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

Teemestarin kirja

2012-02-20T17:30:00.000+02:00

Kuva: Teos

Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:

Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)

Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

2012-02-18T21:01:00.001+02:00

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma

Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:

"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)

Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku, ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja,mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

Hypnotisoija

2012-02-16T16:30:00.000+02:00

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:

- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta.

- Aivan niin, Joona sanoo.

- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)

Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009). Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla

Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä

2012-02-14T17:00:00.000+02:00

Tästä kirjasta tekee mieli kirjoittaa, vaikkei se kovin montaa varmaan kiinnostakaan. Otsikko karsinee lukijoista kaunokirjallisemmin suuntautuneet, joten en pyytele anteeksi.… tosin aiheesta innostuneillekaan ei ole luvassa kunnon ”kirja-arvostelua”, kunhan nyt vain jutustelen.

Lönnsvist ja kumppanit ovat kirjoittaneet kirjan, jonka tarkoitus on hyvä. Pitäisi yrittää saada palvelutuotanto tuottavammaksi. Alkutuotanto ja teollisuus, kaikenlaisten konkreettisten kapineiden tekeminen, on häviävän pieni osuus nykytalouden toimeliaisuudesta. Tavarankin tuottamiseen piiloutuu aineettomia prosesseja suunnittelusta laskutukseen. Palvelutuotannon näkyvä kriisiosuus (ylikuormittuvat hyvinvointipalvelut) on vain jäävuoren huippu. Palvelutuotantoa on kaikkialla… ja sen tehokkuuden kehittäminen on kieltämättä ongelma. Teollisen tuotannon ratkaisut, joita taloudessa ja yhteiskunnassa on hyvällä menestyksellä sovellettu muutama vuosisata, eivät automaattisesti toimikaan palveluissa.

Noh, ehkä en tuon pidemmälle laukkaa lempikeppihevosellani. Kirjan aihe on siis tärkeä. Ja kirjoittajat ovat ottaneet mukavasti kunnianhimoisen lähtökohdan aiheeseensa: he pyrkivät käsittelemään palvelutuotannon tuloksellisuuteen vaikuttavia seikkoja monesta näkökulmasta ja lisäksi antamaan konkreettisia välineitä käytännön työhön. Minulle tämä oli sikäli raikas lukukokemus, että olen tottunut enemmänkin ajattelemaan palveluiden kehittämistä Christian Grönroosin suosimasta laatupainotteisemmasta ja vahvemmin asiakaslähtöisestä näkökulmasta. Niin moneen otteeseen on Grönroosin tuotoksia tullut luettua, että hänen oppinsa ovat jo vakioasetuksena.

Mutta vaikka lähtisikin oletuksesta, että palvelutuottavuuden kehittämisen pitäisi tapahtua organisaation kokonaistuloksellisuuden ja laadun tarkastelun kautta, käytännössä palveluorganisaatioissa joudutaan koko ajan miettimään miten tehdään samat hommat vähemmällä väellä. Niissä pohdinnoissa harvoin lähdetään liikkeelle palvelutuottajan kokonaisuudesta, kyllä siinä yksittäisiä prosesseja tai yksikköjä tarkastellaan. Niinpä tässäkin kirjassa esitettyjen tuottavuusmatriisien kaltaisia välineitä tulee arjessa vastaan.

Hyvä että joku yrittää niitä suomalaisista lähtökohdista avata ja koota kokonaisuudeksi. Mutta selkeä ajattelutavan ero tässä on: siinä missä perinteinen ns. pohjoismainen koulukunta lähtee leadership-linjoilta, Lönnqvistin & Co tuntuu panostavan management-puoleen. Kävi jopa mielessäni, että tässä on sellaista imperiumin vastaiskun makua, niin selvästi mittaamisen näkökulma assosioituu teollistumisen ajan paradigmoihin. ”Nuo kurittomat palvelut on saatava kontrolloitua! Mistä me muuten tiedämme miten paljon olemme tehostaneet?”

Tai kauniimmin ilmaistuna:

Kirjan keskeinen viesti on, että mittaaminen voi haasteistaan huolimatta olla toimiva johtamisen väline palvelutuotannossa. Mittareilla on aina puutteensa, mutta kun palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille ymmärretään, perinteisistäkin mittaustavoista voi olla hyötyä toiminnan kehittämisessä. (s. 8)

Palvelutuotannon mittaaminen koostaa minusta varsin pätevästi sekä teoreettista keskustelua että käytännön vippaskonsteja. Ainoastaan aineettoman pääomaan kytkeytyvä osuus tietojohtamisesta tuntuu vähän päälle liimatulta, vaikka uskonkin henkilökohtaisesti, että tiedon ja osaamisen hallinnasta on palveluissa paljon kiinni. Kirjan loppupuolella on komea rivi case-esimerkkejä. Ne ovat ilman muuta hyvä lisä – joskin häijy lukija voisi niitä tutkailtuaan todeta, että kirjoittajat esimerkeillään vain todistavat miten äärimmäisen hankalaa on rakentaa fiksuja mittareita palvelutuotannolle.

Jotain tästä vielä puuttuu – jokin teollisen tuotannon mahdollistaneen vakioinnin ja standardoinnin kaltainen perustava oivallus siitä miten prosesseja voidaan tarkastella ja tehostaa. Standardointi voi olla vastaus vain joissain tapauksissa; moderni palveluprosessi on harvoin niin irrallinen ihmisestä, että sen totaalinen vakioiminen ei tekisi hallaa tulokselle. Grönroosin lähtökohta (tuottavuutta palveluissa mitataan organisaation tuloksella) on hyvä mutta vajaa, sillä se toimii vain olosuhteissa, joissa on aikaa odottaa asiakkaiden reaktioiden vaikuttavan tulokseen – ja joissa on aidosti kilpailua. Toisaalta tuottavuuden mittaaminen mittareilla vaikkapa vanhusten hoidossa... hui. Mittareiden miettijät ovat paljon vartijoina. Mitä ovat milloinkin "palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille"?

Koska sitä saa mitä mittaa. Kääntäen, jos sitä ei mitata… Mittari rajaa katseen ja huomion. Mittarista tulee ensin tuottavuuden mitta, eikä tuottavuudesta ole nykyisessä ideologiailmastossa pitkä hyppy paremmuuteen. Kun nyt teemme suuria uudistuksia julkisten palveluiden puolella, sydäntä kylmää kun mietin mitä mittareita niissä sovelletaan. Tehokkuus (kustannus suoritetta kohti, esimerkiksi lukion kustannukset opiskelijaa kohti) alkaa oudosti piiloutua tuottavuuden kaapuun; unohtuu, että vaikkapa lukion tehtävä on pohjimmiltaan tuottaa oppimista, ei opiskelijapaikkoja, ei tutkintoja.

Mutta jos standardointi ei ole vastaus, mikä sitten on? Joukkoäly, tietopilvet, itseohjautuvuus, jonkinlainen autenttinen tilanneyrittäjyys...?

Oivalluksia odotellessa voi lukea lisää kirjoja.

Hih, kerrankin käytin blogiani puhtaasti lukupäiväkirjana! Tämä ei tosiaan ollut edes kirja-arvio, tai oli sitä vielä vähemmän kuin juttuni yleensä. Mutta ollakseni kohtuullinen kirjoittajia kohtaan, lisään vielä, että ei kannata lukea näitä tuottavuusepäilyjäni Lönnqvistin ja kumppaneiden kirjan moitteena. Palvelutuotannon mittaaminen oli itse asiassa hyvä kirja, etenkin projektin tuotteeksi. Se on monin paikoin valaiseva lukukokemus kaikkine esimerkkeineen, ja huomattavasti käytännönläheisempi kuin jutustani voisi päätellä.

Kirjan oppeja soveltamaan innokkaan lukijan on silti syytä pitää mielessä, että tuottavuus on palvelualoilla lainasana; sovelluksia sopii vähän epäillä. Palvelutuotannon mittaamisen ongelmat eivät poistu sillä, että päätetään vain yrittää... Vuorovaikutteisia prosesseja kun ei tehosteta niin kuin tehostetaan tuotantolinjoja. Eipä silti, tuottavuuden tehostamisestahan on tainnut tulla jo oma teollisuudenalansa!

Antti Lönnqvist, Aki Jääskeläinen, Paula Kujansivu, Jonna Käpylä, Harri Laihonen, Virpi Sillanpää ja Maiju Vuolle (2010). Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä. Tietosanoma. ISBN 978-951-885-311-7.

Kuolema savolaiseen tapaan

2012-02-12T16:30:00.000+02:00

Luettuani Martinin dekkarin Murha Jumalan armosta uhkasin lukea myös 70-luvun suomalaisen dekkarin. Mikäs siinä uhkaillessa kun olin juuri tuonut kotiin myös tämän Eeva Tenhusen: Kuolema savolaiseen tapaan oli siis vahvasti tyrkyllä jo valmiiksi. Valitettavasti kirjaston käytöstä vapautunut poistopainokseni ei ole SAPO-pokkari, joten paikka 323 rivissäni on edelleen auki. No, ehkä laitan tämän siihen kuitenkin, kansien sisältö on joka tapauksessa tärkeämpää kuin kannet.

Kuolema savolaiseen tapaan kertoo murhasta maalaiskylässä, jossa kertoja ja hänen poliisimiehensä aloittelevat maallemuuttajan kummallista elämää ja harmikseen löytävät perunakellaristaan ruumiin. Hyvä ettei ole kellaria, nyt hermostuttaisi. Kuollut tyttö on kaupunkilainen, mutta osoittautuuko murha lähi- ja luomutuotteeksi? Lähes pelkästään Tikkasista koostuvan pienen savolaiskylän sisäpiiriin sopeutuessaan minä-kertoja Liisa joutuu pohtimaan myös murhaa. Onko syyllinen vanha kaveri Raina, vai naapurin Tohtori? Vai löytyykö tappaja vielä lähempää...

Kuolema sopii Murhan rinnakkaisteokseksi muutenkin kuin ajallisesti. Kummankin kirjan minä-kertoja on dekkarikirjailija - hah! Miten poikkeuksellista! Kuoleman kohdalla sille ei tosin ole juonellista perustelua. Jäinkin miettimään, tuliko Liisasta tässä kirjailija vain siksi, että hänestä ei haluttu tehdä "pelkästään" emäntää, se kun ei varmaankaan olisi istunut vuoden 1976 asenteisiin ja ideaaleihin. Mutta lukija voi toki huvitella miettimällä missä määrin kirjailja-Liisan ajatukset kirjoittamisesta vastaavat Tenhusen ajatuksia - ja saattoihan tässä olla kyseessä Tenhusen hienoinen itseivakin.

Teemallista yhtäläisyyttä ei suoranaisesti ole, mutta molempien romaanien taka-alalla on jonkinlainen yhteisön muutoksen käsittely. Martin tekee rivien välissä tiliä yhteiskuntansa natsi-menneisyyden kanssa, Tenhunen tunnustelee yhtä suomalaisten suurta traumaa eli kaupungistumista. Siirtymämme agraariyhteisöistä teollisuuteen ja kaupunkeihin ei ole sujunut kaikin osin kivuttomasti; jäljet ovat näkyneet kuntarajakeskusteluissa menneelläkin viikolla. Kuoleman tuoma näkökulma on kuitenkin mukavasti muuta kuin tämä nykyinen keskusta-periferia -vänkääminen. 70-luvulla ihannemaailma oli selvästikin Suomessa monipuolisempi ja sille sai nauraa vähän vilkkaammin kuin nykyään. En tiedä kuvittelenko vain, mutta Tenhusen tulkinnassa on kepeyttä, jota en muista juuri nykysatiirissa nähneeni. Ehkä ongelma on lukijan - aikamatkalla on helpompi ottaa rennosti ja naureskella, nykypäivää paljastava teksti saa helpommin ihon vereslihalle.

Puhun satiirista... hm. Todistaa kirjallisuuden opintojen puuttumisesta varmaankin. Ei tämä varsinaisesti satiiri-iloittelu ole vaan dekkari, mutta savolaisuutta tarkastellaan tässä kovasti kulttuuriantropologisin silmin. Ja kun se on tehty, tarkastellaan savolaisuuden tarkastelua samalla tavalla. Lopputulos on jotenkin yhteiskunnallinen ja ajan hengelle ilkamoiva tekele ja varsin hauskaa luettavaa. Dekkarijuoni on toimiva ja miljöö liioitteluistaan huolimatta samoin. Tv-versio olisi saattanut olla näkemisen arvoinen.

Kirjan heikkous on sen kerronnan rakentuminen. Varsinkin alkupuoliskolla Tenhunen tuntuu hoipertavan sinne tänne taustojensa kanssa. Kyläläisiä marssitetaan lukijan eteen kuin kuorolaisia koelauluun. Lauseiden mutkikkuus yltää välillä hyvinkin saksalaiselle tasolle.

Ymmärsin hyvin pian että nimityksiin sisältyi myös vihjeitä sosiaalisesta arvostuksesta ja ympäristön asennoitumisesta.

Leppiahon emäntä - sukunimeltään Tikkanen - oli ilman muuta Leppiahon Anni, mutta Hallaperän emäntä (omaasukua Tikkanen), joka ajoi kylän ainoaa taksia, ei yllättäen ollutkaan Hallaperän Siiri vaan Ruuskasen Emäntä, jonka aviomiestä ei suostuttu sanomaan edes Ruuskasen Isännäksi vaan Ruuskasen Emännän Mieheksi - mikä viittasi - paitsi yleisestä käytännöstä poikkeavaan sukunimeen - myös siihen että Niilo Ruuskasta ei Viinamäen kylässä noteerattu erityisen korkealle. (s. 23).

Toden sanoakseni, ensimmäisen viidenkymmenen sivun verran ihmettelin, onko tästä tarinaa tulossakaan. Onneksi kertomus pääsi vähitellen kiihdytyskaistalle ja otti vauhtia; lopun rysäys sitten lähes oikeutti alun hapuilun. Toisaalta, kirjan loppupuolella kohtuullisen järkevältä vaikuttava Liisa toimii ja ajattelee kuin pahimman lajin hupakko. Tavallaan minulla oli tästä kirjasta yllättynyt olo. Olen lukenut Tenhuselta aiemmin ainakin Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan - enkä ainakaan muista aiemmin ihmetelleeni kerronnan sekavuutta, etenkin Keisarista on jäänyt positiivinen mielikuva.

Eipä tämäkään kehno ollut, ja etenkin Murhan perään luettuna sain tästä hupia. Miljöö oli kotoisa. Ja kyllä dekkareissa lopputulos ratkaisee: minulla oli lopussa juuri sellainen olo kuin perinteisen dekkarin jälkeen kuuluukin olla, viihtynyt ja tyytyväinen. Muutama tunti meni mukavasti ja paha sai palkkansa. Oikeus voitti, joten kaikki on hyvin. Jos olisin diktaattori, suosisin dekkareita kirjallisuudenlajina!

Eeva Tenhunen (1976). Kuolema savolaiseen tapaan. WSOY. ISBN 951-0-07730-5.

Arvioita:
Kirjasampo-sivuilta löytyy Vappu Karjalaisen arvio ilmestymisvuodelta
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Bonuksena Dekkariseuran sivuilta Tenhusen haastattelu

P.S. Oletko huomannut uuden Juonittelua-blogin? Siellä on tiedossa häpeämättömiä spoilereita ja alastomia juonipaljastuksia keskusteluttavista kirjoista!

Murha Jumalan armosta

2012-02-10T18:33:00.000+02:00

Äitinikin oli kirjahamsteri. Kirjojen kahmiminen ei silti välttämättä ole geneettistä - voihan se olla opittukin taipumus. Ehkä olen lapsena leimaantunut kirjoihin kuin ankanpoikanen ainakin ja koen siksi lämpöistä turvallisuuden tunnetta kirjojen täyttämissä huoneissa.

Kirjat joka tapauksessa periytyvät. Siitä on todisteena komea rivi SAPO-sarjaa, jota äiti eläessään keräsi. Metrikaupalla murhaa löytyy... ja vaikken kunnollinen keräilijä olekan, pidän silmät auki ja kartutan tilaisuuden tullen kokoelmaa.

Kirjaston poistomyynnistä hoksasin juuri numeron 296: Hansjörg Martin, Murha jumalan armosta. Ammottava aukko numeroiden 295 ja 297 on täytetty! Perinteiseen tapaan sorruin myös lukemaan Murhan saman tien - vaikka kesken on kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa - joten pääsette jakamaan iloni tästä hassun nostalgisesta dekkarista.

Murha jumalan armosta on saksalainen dekkari, julkaistu alkukielellä 1979. Ei siis mitään dekkarien kulta-aikaa, maallikkomielikuvani mukaan pikemminkin sitä aikaa, kun kultakausi oli auttamatta ohi mutta uudenlainen psykologinen dekkari oli vasta tulollaan. (Heh, odotan toiveikkaasti genren historian paremmin tuntevien korjauksia tähän härskiin yleistykseen.)

Takakannen mukaan Murha on "saksalaisen nykydekkarin kiintoisa edustaja", joka "piirtää osuvaa ja humorististakin kuvaa tämän päivän eurooppalaisesta elämäntavasta". Pitää varmaan paikkansa, paitsi että nykypäivän näkökulmasta ajankuva on hätkähdyttävän nostalginen. Jäin oikein miettimään oliko 70-luvun lopulla Suomessa noin vanhanaikainen meininki – kotirouvia ja konjakkiryyppyjä ja porvarillisia bordellintapaisia? Vaikea sanoa, muistikuvani 70-luvulla keskittyvät kiipeilytelineisiin ja keinuihin. Joka tapauksessa Murhan toinen tärkeä ansio on tyylitelty ja lystikäs kuva tapahtuma-ajasta ja –paikasta. Bonuspisteitä kirja saa lisäksi sotahistorian tuomisesta mukaan; ehkä tässä voi nähdä yhden tavan, jolla 70-luvun Saksan on käsitellyt menneisyyttään.

Toinen ansio on näpsäkkä, klassinen juoni. Annan anteeksi melko pahvisen ihmiskuvan siitä ilosta, että juoni on paketoitu sievästi ja tarina loppuu sopivasti huipennukseen. Okei, ei se loppu nyt ihan kirkkaalta taivaalta tipahtanut, mutta Martininin klassinen koukkaus on kumminkin sellainen ratkaisu, joka on minusta aina muodissa. Niin kuin musta tai farkut. Annan jopa anteeksi minäkertojan ammatin – kirjailija! Taas kirjailija! – sillä kerrankin se liittyy juoneen aivan olennaisesti.

Suurin heikkous on välillä tönkkö kieli. Paikoin on hyviä ja sujuviakin oivalluksia, mutta kokonaisuutena ottaen Murha on aika kankeaa luettavaa. Saksasta ei ole helppo kääntää. Eipä kai mistään kielestä. Tosin on tavallaan virkistävää lukea vaihteeksi muusta kuin englannista käännettyä tekstiä; meno voi olla jäykkää, mutta se on eri tavalla jäykkää kuin vaikkapa Christien suomennokset.

Otetaanpa kirjanhamstraushengessä näytteeksi kirjakauppaan liittyvä pätkä:

[--] Mutta en sentään niin aikaisin, että olisin ennättänyt käydä edes pikavisiitillä kaupungin ainoassa kirjakaupassa. Sitä tuskin kuitenkaan kannatti pahoitella, sillä eipä kirjakaupassa juuri mitään mainittavaa ole. Sen omistaja on entinen natsi, ja hän myy vain hyvin vastahakoisesti sellaisia kirjoja, jotka kirjalliselta tasoltaan - poliittisesta puhumattakaan - sijoittuvat sen rajapyykin taakse, joka sattuu sellaisten nimien kohdalle kuin Hans Friedrich Blunck, Hans Grimm ja Rudolf Herzog (keitä he sitten lienevät olleetkin). (s. 13)

Hih! Briljanttia, jopa omat koukeroiset rakenteeni jäävät kakkoseksi.

Vinosti hymyillen suosittelen tätä silti, jos genre ja miljöö huvittavat. Itse taidan lukea seuraavaksi suomalaisen dekkarin 70-luvulta. Ehdokaskin on jo katsottuna.

Hansjörg Martin (1985, alkuperäinen 1979). Murha Jumalan armosta. WSOY. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 951-0-13224-1.

Arvioita:

Kirjasammon sivuilta löytyi Ilmeisesti Risto Hannulan (aikalais?)arvio.

Kalavale: kansalliseepos

2012-02-07T17:00:00.000+02:00

Kuva: WSOY

Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.

Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan.

- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)

Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken. Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!

Kohtalon miekka - Noituri (2)

2012-02-05T10:35:00.000+02:00

Kuva: WSOY

Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:

"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!"

"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen.

"Että hän ei halua pyrstöä!"

"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!"

"Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)

Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa

Poimisin heliät hiekat

2012-02-02T19:31:00.000+02:00

Larin Paraske (Albert Edelfelt, 1893), Museovirasto

Reilu varoitus! Edessäsi on pitkät pätkät tarinointia vanhasta kirjasta... ja pari spoilerintapaista.

Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat on 101 naisten kirjan lukulistallani. Juonikas akka kun olen, houkuttelin kirjastomme lukupiirin ottamaan sen ohjelmaansa - kaksi kärpästä ja niin pois päin.

Kun ehdotin kirjaa luettavaksi, en tiennyt siitä juuri muuta kuin nimen, kirjailijan ja sen, että tämä on ollut äiti-vainajani lempikirjoja. Jo takakansi riitti kertomaan miksi: Hiekat on tarina Larin Paraskesta, inkeriläisestä runonlaulajasta. Äitini piti perinteisistä suomalaisista runoista ja kirjoitti itsekin kalevalaista käyttörunoutta kun tarvetta ilmeni.

Itse en suosittelusta huolimatta lukioiässä innostunut kirjaa tarkemmin tutkimaan, sointuva nimi vain jäi päähän. Mahdollisesti hyvä, että jäi silloin väliin; en tiedä olisinko tykännyt, ainakaan en olisi pitänyt arvossa samoja seikkoja kuin nyt.

Tätä juttua ensin kirjoittaessani jännäsin melkoisesti miten minun lukupiirissä kävisi; epäilin että tulee tuulta tupaan kun enimmäkseen pohjalaiset lukupiirikamuni ovat tätä varsin karjalaista tarinaa tapaelleet... Hih, no sitä(kin) varten lukupiireihin tullaan, että luettaisiin jotain muutakin kuin sitä ominta kirjallisuutta. Onneksi lukupiiriläiset enimmäkseen katsoivat kirjan palkinneen lukemisen vaivat.

Oma kokemukseni oli positiviinen pienin varauksin. Koska Kaipainen on perustanut tarinansa paljolti Parasken todellisiin elämänvaiheisiin, draamaa on ollut pakko rakentaa rajatuissa puitteissa. Rakenne tuntuu vähän suhteettomalta. Yksi iltapuhde säveltäjätähden kanssa saa yhtä paljon tilaa kuin seurustelu tulevan aviomiehen kanssa. Kokonaisen elämän sisällyttäminen yhteen kirjaan toki johtaa väkisinkin vaikeisiin ratkaisuihin. Kirjailija joutuu miettimään mitä tarinalla haluaa sanoa, lukija joutuu miettimään mitä haluaa ajatella.

Toinen pieni varaus on tyylillinen. Kaipaisen lause juoksee runsaana ja hersyilevänä, proosanakin vähän runonlaulantaa tavoitellen, kuitenkin arkisena. Toisaalta pidin tyylistä - ja se istui aiheeseensa - mutta rikas kieli myös vaatii paljon lukijalta. Tätä ei lue yhdellä silmällä. Ja Parasken luomisvoimaisuutta korostavissa kohdissa teksti käväisee paatoksen rajoilla.

Murteen käytön ja ilmaisuvoiman puolesta Kaipaista voisi verrata Sirpa Kähköseen, mutta Kähkösen teksti on jotenkin ilmavampaa ja helpompaakin, ainakin jos tähän ainokaiseen Kaipaiseeni vertaan. Osasyy voi olla vieraiden murresanojen paljous. Hanskaan varmaan 40-luvun Kuopion seudun sanaston paremmin kuin 1800-luvun syvän Karjalan puheenparren.

Ai että pulmavirret ovat häälauluja? Okei.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen pienistä varauksista huolimattta: niitä kirjoja, jotka saavat pään surisemaan ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kirja kuin kuvastin, tai kuvaijainen kenties. Otankin lukunäytteeksi pätkän, joka kuvastaa yhtä Hiekoista kintereilleni kieppumaan jäänyttä teemaa, ns. vaimon osaa:

[--] Hän ei edes halunnut itse katsoa miten elämä oli hänet kuluttanut ja vanuttanut, pullisti nytkin mahan kuin hiirtä nielevän käärmeen, ja kädet poimivat kyljiltä ja rintojen alta rypyt ja lotkuvat nahat, vetivät nei kainaloiden alle kuin vaatteen. Siinä hän seisoi paljaat varpaat ristissä palellen eikä tiennyt minne olisi itsensä piilottanut.

- Luitani niin juilii, Kaurila parka sanoi sydäntäsärkevästi.

- Vuotahan kotvanen, niin asentoasi kohennan. - Selin mieheensä Paraske päästeli juhlavaatteet ja ilmeensä, tuli Kaurilan luo arkiröntteissään ja hymyä suupieliinsä ripustaen kuin märkiä pyykkejä pakkaseen. Tulihan se siihen, hymy, asettui ja oli, kun aikansa naamaa väänteli. (s. 109)

Jos Hiekat ei niin vahvasti korostaisi Parasken runonlaulantaa ja hänen kulttuurihistoriallisia yhteyksiään ajan merkkihenkilöihin, voisi tämän lukea myös sydäntäraastavana naisen tarinana. Mies on veltto luuseri, lapsia on tupa täynnä, jonkun on pakko raataa ruokarahat kokoon, hoitaa anoppia ja kaupan päälle pitää vielä hellitellä äijää. Huoh. Tänä päivänä ja tässä maassa tuollaiseen tilaan ja tilanteeseen pitää (luulisin) ihan itse hankkiutua, ennen se saatiin syntymässä. Ja samalla konstilla pääsee samaan ahdinkoon toki tänäänkin jos ei hoksaa syntyä oikeille karttakoordinaateille. Rintaliivien polttaminen on niin kuuskytlukua... mutta voisihan tässä vaikka liittyä Naisten pankkiin. Panen harkintaan.

Heh, ehkäpä Kaipaisen tekstissä näkyy paitsi kirjan aihe myös sen kirjoittamisen ajankohta. Suomi 1979 on sekin ollut vielä ihan muuta kuin Suomi 2012. Tässä onkin kahden tason aikamatkailua. Parasken päivinä kuoltiin nälkään, eikä siitä niin kauan ole, ja 70-luvulla siitä kirjoitettiin tähän tapaan, seksuaalisuutta vain ohimennen kosketellen, taiteilijain sielunyhteyttä painottaen... 2000-luvulla kun Kettu kirjoittaa Kätilössä toisenlaisista kovista ajoista, kirjaa hallitsevat ahnas ja määrätietoinen rakkaus, seksuaalisuus ja raakuuskin. Kaipainen tuo hienovaraisesti esiin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Paraske häädetään mökistään parinsadan markan verorästin tähden; hänen laulujaan kirjannut pappismies saa kiitokseksi 1500 markan palkkion. Tasan eivät käy onnen lahjat. Yksi nauttii herkuista, toinen kiskoo niitä jaalassa paukkupakkasessa kolikon tienatakseen.

Parasken ankeiden olojen valona hohtaa hänen lannistumaton sisunsa ja myönteisyytensä. Positiivisuuskonsultit jäävät kyllä kakkoseksi tämän maaorjan tyttären rinnalla. Elämä on, ei auta kitistä, lauletaan mieluummin! Tekeminen on voimaa, ahkeruus on lohtu, mitä vain voi saada aikaan. Hiekkojen jäljiltä en varmaan kehtaa muutamaan päivään vinkua äärimmäisen säälittävistä pikkuongelmistani, joista suurimpaan osaan on syynä puhdas saamattomuus. Nih. Unohtakaa amerikkalaiset henkisen kasvun oppaat. Lukekaa Hiekat!

Muitakin ajatuksia kirja herätti, mutta yritän karsia ja valitsen joukosta vielä päällimmäisen jaettavaksi. Se on tämä: historiaa tulee luettua kapeasti. Tällaista asemaltaan aika tavallisen taapertajan elämänkertaa ei lue ikinä. Koska sitä ei kirjoitetakaan. Hih, Hiekoista tajusin, että olen varmaan kymmenessä kirjassa (esimerkiksi täällä ja täällä) sivunnut kansanrunojen kerääjiä ... enkä ole uhrannut ajatuksen poikastakaan runonlaulajille. Kansa, joka runouden tuottaa, on luultavasti ollut suurelle osalla 1800-luvun sivistyneistöä melkoisen abstrakti käsite. Teoriassa jaloa mutta parhaimmillaan vähän etäämpää ihailtuna.

Ja näinhän se menee. Eipä Paraskekaan romaaneissa seikkailisi, ellei olisi päässyt aikansa julkkisten piiriin. Moni on laulanut ja jäänyt kuulematta. Hiekoissa vilahtelevat mm. Edelfelt ja Sibelius sekä komea joukkio Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkkimiehiä. Hiekat siis jysäytti (taas kerran) tajuntaan historian luodun luonteen. Historia on kertomus ja sillä on kertojansa. Suurin osa meistä jää rivien väliin.

Anu Kaipainen (1989, alkuperäinen 1979). Poimisin heliät hiekat. Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. WSOY. ISBN 951-0-15525-X.

Nettiarvoita en äkkipäätä löytänyt - jos tiedät linkin, vinkkaa!

Ai niin, vielä pieni p.s. kuriositeettien ystäville.

Pareskesta lukiessani ajauduin tutkimana wikipedian tietoja myös kalevalaisesta runomitasta, ja törmäsin väitteeseen, jonka mukaan R. A. Heinleinin Time Enough for Love -romaanin yhteen jaksoon on kätketty kalevalaista runomittaa. Se huvitti, Timen kun luin ensimmäisen kerran lukioaikoina - siis silloin kun äitini olisi halunnut minun lukevan Hiekkoja! Väite kuulosti aika hullulta muttei täysin mahdottomalta, sillä yhdessä toisessa Heinleinin kirjassa on hyödynnetty Suomi- ja suomitietoutta. Kaivoin Timen hyllystä ja kas vain, onhan siinä yhden osan alussa jotain etäisesti Kalevalan makuista!

Mutta ei. Wikipedian jatkoravistelulla selviää, että Heinleinin inspiraatio on peräisin Hiawathasta, jonka runomitta on kyllä kalevalaista - saksankielisen käännöksen kautta. Näin päätyy paimenen pedonkarkotuslaulu malliksi kaukaisten galaksien kuvauksille!

Blogistanian Globalia

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Kirjabloggaajien sisar- ja veljeskunta organisoi taannoin oman Blogistanian Finlandia-kisansa. Loistavan tapahtuman jälkipuinneissa huomattiin, että käännöskirjallisuudestakin sietäisi nostaa hyväksi havaittua parhaimmistoa esille. Perustettiin siis Globalia, jonka tarkempia sääntöjä voi käydä lurkkimassa kisaa isännöivän Karoliinan blogista täältä.

Emmin jonkin aikaa osallistumistani, sillä epäilin oliko suomennoksia tullut luettua tarpeeksi. Mutta eikö mitä, kun perkasin vuonna 2011 ja 2012 (tähän mennessä) luetut kirjat, löytyi peräti 15 sääntöihin sopivaa ehdokasta. Paljon - mutta säälittävän vähän verrattuna suomalaisiin uutuuksiin, joita pähkäilen BF-kisan listaani varten.

Omaan Globalia-kaartiini ei siis tullut hirveää tunkua. Tyydyn ehdottamaan maksimaalisen kuuden asemesta vain neljää mielestäni erityisen huomion arvoista kirjaa, jotka kestäisivät kaikki toisenkin lukukerran:

China Miévillen Toiset on kiehtova kirja ja hieno esimerkki siitä, että fantastinen voi olla myös älyllisesti ja kirjallisesti kiehtovaa. Tämän kirjan muisto ei ole himmennyt piiruakaan. Toiset on niitä kirjoja, joita arvostaa taustapeilistä katsoen vielä enemmän kuin heti sen luettuaan. Miéville on sanonut mielestäni jotain perustuvanlaatuista siitä, miten todellisuus rakentuu - ja onnistunut tekemään sen jännärimuodossa. Mahtavaa että tällaista kovemman luokan spefiä saa suomeksi.

Lionel Shriverin Jonnekin pois on moniulotteinen ja mieleenpainuva romaani, joskaan ei kevyintä mahdollista viihdettä... Shriver on pakannut samoihin kansiin useita vahvoja teemoja ja onnistui mielestäni kantamaan ne kaikki kotipesälle asti. Taidokas ja haastavakin kirja. Shriver onnistuu siinä missä harva, saamaan minut kiinnostumaan perheistä ja avioliitoista ihan normiympäristöissä.

Sarah Watersin Vieras kartanossa saa kunnian edustaa hienoja lukuromaaneja listallani; tiedättehän, sellaisia, jotka ovat viihdyttäviä olematta onttoja tai yksinkertaisia. Vaikka lukemisesta on vain muutama päivä, aavistelen että Vieras jää mieleen; sillä on annettavaa.

Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka pokkaa paikkansa osittain edellisenkin osan ansioilla, mutta mitäs siitä? Molemmat osat ovat oikeastaan (melkein) novellikokoelmia... Noituri-tarinoiden parissa kyllä kannattaa aloittaa Viimeisestä toivomuksesta, mutta se kun ilmestyi jo 2010 eikä siksi ole kilpailussa mukana. Noitureissa on fantasiaseikkailun vetovoimaa, mukavasti vinoa huumoria ja runsaasti löydettävää. Ja lohikäärmeitä.

Ei kun Globalia-tuloksia jännittämään!

EDIT: Tulokset ovat nyt selvillä: Vieras kartanossa voitti ja Jonnekin pois tuli toiseksi (jee!), joten valtavirtavalintani osoittavat ilmeisen hyvää makua! Koko listaa voi käydä tutkimassa täällä.
EDIT2: Lisäsin linkin Kohtalon miekasta kertovaan juttuun.

Tammikuun tuiskuja

2012-01-31T16:00:00.000+02:00

Huomaatteko? Valo tulee kynttilälyhdyn ulkopuolelta. Edistystä.

Huh mikä kuukausi. Mutta onneksi valoa alkaa jo olla enemmän. Ja lunta. Lukemaankin olen ehtinyt, vaikka blogissa on ollut hiljaista; innostuin uusintakierrokselle Game of Thronesin kanssa ja luin sitten (krhöm) vahingossa uudestaan suurimman osan lopuistakin... kaikki on HBOn syytä.

Ei George R. R. Martin koko kuukautta vienyt. Oli pari muutakin vanhaa tuttua. Yllättävän paljon näytän lukeneen kirjoja toiseen tai kolmanteen kertaan. Ehkä tuttujen kanssa on levollisempi olo.

Luettu ja blogattu:

Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Kage Baker: Not Less Than Gods
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
Vincent Cronin: Ludwig IV: ihminen ja kuningas, jonka kanssa samassa jutussa vilahtelivat myös Nancy Mitfordin Aurinkokuningas ja Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas.
Juri Nummerlin (toim.): Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita
Doris Lessing: Avioliitot vyöhykkeiden välillä
Katja Kettu: Kätilö
Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen: Edessä oma elämä
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Luettu muttei blogattu:

Jane Austen (1817) Persuasion. Joulun jälkeen oli epookkifiilis, sillä Neidit ja minä tunnelmoimme pukudraamojen kanssa oikein olan takaa. Katsoimme tästä Viisastelevan sydämen nimellä suomennetusta Austenista myös filmiversion, vaikka pidän kyllä kirjasta paljon enemmän. Persuasion on tosin vähemmän hilpeä ja kujeellinen kuin useimmat muut Austenin romaani; päähenkilön, Annen, sukulaiset kuvataan hupaisasti mutta muilta osin Persuasion on enemmän sentimentaalinen kuin hauska.

Henri Troyat (1981). Pähkinälinnan vanki. Minä, Katariinan ja Catherine the Greatin vanavedessä tuli mieleeni, että omassa kirjahyllyssä on tällainenkin kirja. Olen Vangin lukenut joskus kauan sitten, mutta se ei tehnyt erityisempää vaikutusta. Ei tehnyt uusintakierroksellakaan. Historiallisesti mielenkiintoinen kirja sinänsä; Vanki kertoo tarinan siitä miten Iivana IV, vankilan kuuluisa Vanki Nro 1 kohtaa loppunsa. Salaliittoa rakentavan Vasilin tyylitellyn slaavilainen mystisyys, melankolisuus ja tunteellinen piehtarointi syyllisyydessä ja uhrauksissa rasittavat kuitenkin siinä määrin, että kirjasta jää vähän tympeä maku. Noh, aikakauden ja ajattelutavan kuvauksena sinänsä kiinnostava.

Lucy M. Montgomery (1915). Anne of the Island. Neidit ovat piirustuslakossa ja sen verran on ollut muuta puuhaa, että tämä kirja jäi bloggaamatta, vaikka alkujaan ajattelin kirjoittaa kaikista Anna-sarjan kirjoista. Anne of the Island tuli luettua loppiaisena. Tässä osassa kuvataan Annan opiskeluvuosia yliopistossa. Suuressa roolissa ovat kämppäkaverit ja myös kypsyminen; niin Anna kuin kaveritkin oppivat tuntemaan sydäntään ja erottamaan todellisuuden teinihaaveista. Ja lopussa Anna päätyy vihdoin kihloihin. Näissä Annan nuoruusvuosissa ei ole ensimmäisen kirjan herttaisuutta, mutta Montgomeryn katse, samalla kertaa lempeä ja tarkka, antaa näille kirjoille voimaa.

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Piti sitten lukea tämä (taas), kun jossain blogissa oli juttua Fredrika Runebergista (jonka elämänkerran haluaisin joskus lukea), ja jäin miettimään oliko se tässä kirjassa kun Runebergit olivat sivuhenkilöinä... Kyllä vain. Nyt tiedätte, eikä teidän tarvitse vähän selailla tätä. Siinä on riskinsä. Ainakaan minä en näemmä saa vain pikkuisen lehteiltyä Utrion kirjoja; jos avaan kannen niin luen sitten saman tien koko jutun. Nih. Mitäs sanoisin Sisarpuolista? Sujuvaa säätyepookkia, pientä pilkettä silmäkulmassa, Turku palaa, Akatemia muuttaa Helsinkiin. Ai niin, ja naisten urat selvästikin jonkinlaisena teemana tässä. Jos tykkäät 1800-lukua käsittelevistä Utrion kirjoista, tykkäät luultavasti tästäkin.

Kaaron Warren (2011). Walking the Tree. Tämän bongasin Taikakirjaimista; Raija arveli Treen istuvan Sheri S. Tepperin fanille (minä! minä!). Tematiikassa on kieltämättä jotain teppermäistä: hitunen Porttia naisten maahan ja kourallinen Family Treetä. Tepperin tasolle ei Warren silti minusta yllä, sillä hänen päähenkilönsä jää etäiseksi, jopa epämiellyttäväksi, eikä ihmiskuvaus muutenkaan vakuuta. Lisäksi kirjan rytmitys ontui. Mutta Warrenin luoma Botanican maailma oli ehdottomasti vierailun väärtti. Kirjassa riitti visiota. Ei täysin uskottavaa... mutta sellainen iso hyppäys suuntaan X, joita on kiinnostava tutkiskella. Walking the Tree on myös merkkipaalu e-kirjakokeilujeni historiassa: ensimmäinen muualta kuin Amazonista ostettu kirja. Uskaltauduin kokeilemaan Angry Robotsia ja hyvin pelasi, joskaan ei yhtä ihanan automaattisesti kuin Kindle Storessa.

John Boyne (2009). Poika raidallisessa pyjamassa. Kirjaston lukupiiri valitsi tämän tammikuun kirjaksi. Minulle tämä oli uusintakierros, olen lukenut Pojan muutama vuosi sitten, ilmeisesti aika pian pokkariversion ilmestyttyä. Poika on tunteileva ja yksinkertainen mutta yksinkertaisuudessaan erittäin tehokas. Bruno-pojan näkökulmasta kuvattuna keskitysleirien tragedia purkautuu pienimpiin yhteisiin nimittäjiin tavalla, johon ainakaan minä en ole muualla törmännyt. Pidin kirjasta melko tavalla ensimmäisellä lukukerralla, mutta toisella se toimi huonommin; kiinnitin nyt enemmän huomiota esimerkiksi kielen tylsyyteen ja sellaisiin tehokeinoihin, jotka ensimmäisellä kierroksella nielin purematta. Silti tämä on kirja, jota voi minusta suositella aikuislukijalle ihan hyvin... itse asiassa aivan varhaisnuorelle tämä voisi olla aika rankka kirja. Parental guidance adviced jne.

P.S. Yllätyin Boynea seuraavan kerran lukiessani siitä, miten erilaiselta tyyli vaikutti. Pojan perusteella ei kannata arvioida Boynea yleensä, ei hyvässä eikä pahassa.

Jonathan Franzen (2011). Vapaus. Öh. Odotin kovasti, että pitäisin tästä, mutta en erityisesti hullaantunut. Periaatteessa keski-ikäisen naisen sopeutumattomuus ja epäonnistumiset ja niiden syiden seulominen ja äiti-lapsi -suhteet ja avioliittokriisit ovat ehkä kiinnostavia... mutta taidan tarvita jotain ekstraa, jotta niistä kertova romaani oikein sävähdyttäisi: miljöön tai erityisen purevan hahmon tai rankan juonen. Jotain. Franzen kirjoittaa hyvin ja taidokkaasti ja uskottavasti ja paikoin ironisestikin, mutta lukukokemuksena Vapaus jäi silti tasolle "ok".

En kutsuisi tätä särmättömäksi ihmissuhderomaaniksi... mutta ylensyöneeksi ihmissuhderomaaniksi ehkä. Vapaus pullistelee yksityiskohtia ja taustoja. Stephen Kingkin selittelee lavealti taustoja ja houkuttelee tutustumaan hahmoihinsa - ja sitten jokin tulee ja syö heidät. Franzenin romaanissa heille käy niin kuin ihmisille elämässä tavallisestikin. He selviytyvät ja kuluvat. En tahdo jaksaa analysoida edes omia ongelmiani kolmanteen polveen - Patty Berlundin ja hänen puolisonsa persoonallisuuksille 634 sivua oli liikaa. Franzenin kertojanlahjoista kyllä todistaa hyvää, että kirja ei jäänyt kesken, vaikka olin viimeiset 400 sivua epämääräisesti tylsistynyt.

Kesken jääneitä:

Katja Kaukonen (2011). Odelma. Tämän kirjan kanssa olen mennyt yhtä aaltoliikettä - ensin teki blogijuttujen takia mieli lukea, sitten alkoi epäilyttää, sitten se pääsi Blogistanian Finlandia -listalle ja teki uudestaan mieli, sitten aloitin... Aloitettuani kirjan aalto muuttui kuopaksi ja lopulta syvänteeksi. En pysty esittämään kunnollisia perusteluja tälle, mutta näin vain kävi: tämä kirja ei vienyt minua ollenkaan. Pääsin pienissä annoksissa sivulle 70 asti, melkein puoleen väliin siis, mutta totesin lopulta, että pakolla on typerää lukea vain siksi, että olen väittänyt tämän lukevani. En onnistunut kiinnostumaan henkilö(i)stä, tarinaakaan en löytänyt, ja koko asetelma tuntui usvaiselta osoittelevalla tavalla. Ei silti, kieli on hienoa. Muutamat vahvasti toimivat kielikuvat olivat kirjan parasta antia. En kuitenkaan päässyt tunnelmaan.

Kuukauden hakusana:

Hakusanarintamalla on ollut vilkasta. En kyllä käsitä millä hakukoneilla tänne päädytään. Toivottavasti niiden huoltosopimukset ovat voimassa. Esimerkiksi akkojen juttua facebookissa kannattaa etsiä, duh, Facebookista. Eikä poliisikoulu äidinkielen koe aukea sekään tulevalle nuoremmalle konstaapelille kirjablogista. Ja miten ihmeessä jokin onneton hakukone on lähettänyt tänne ihmisparan, joka hakee vahvistusta valinnoilleen sanoin asser on pätevä silmälääkäri?

Kuukauden harhaisimmasta hakusanasta olen kuitenkin erityisen ylpeä. Vain ja ainoastaan tähän blogiin pääsee - täysin turhaan! - hakusanalla

persoonallisuusprinsiippi

Tunnen nyt itseni hyvin erikoiseksi. Tätäkö ne tarkoittavat blogimarkkinoinnin blogeissa ainutkertaisella sisällöllä?

Vieras kartanossa

2012-01-29T21:59:00.001+02:00

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela

Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:

[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi".

Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää."

Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)

Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

Edessä oma elämä (ja lyhyt GoT-prologi)

2012-01-26T21:23:00.001+02:00

Prologia...

Hah, luulitte ehkä, että olen Kätilön jysäyttämänä jäänyt lukujumiin - niin hiljaista on viime päivinä ollut. Mutta siitä ei onneksi ole kysymys, syypää on vähimmäkseen kiire ja enimmäkseen HBO:n Game of Thrones -sarjan aikaansaama pikanostalgia... oli vaan pakko lukea kirjat uudestaan. Ensimmäiset kolme kirjaa luin kokonaan, nyt englanninkielisinä myös ensimmäisen (alkuperäiset jutut täällä, täällä ja täällä), jälkimmäisistä otin uusintaan lähinnä kiinnostavimmat henkilöt.

Vieläkin / taas kiinnostaa, vaikka edellisistä lukukerroista ei ole edes kauaa! Ilokseni myös huomaan, että löydän nyt kirjoista uusia juttuja. Johtuu varmaan siitä, että enää ei tarvitse laukata kiireesti juonenkäänteiden perässä vaan voi nautiskella rivien väliin piilotetuista pienistä asioista. Esimerkisi Renly Baratheon - kun ensimmäisen kerran kuulin miten häntä on HBO-versiossa tulkittu, pidin sitä melkoisena ylilyöntinä, mutta niinpäs vain on alkuperäisessäkin ihan selkeät perustelut... kun lukee kunnolla. Saapas nähdä, joko tämän illan jaksossa jo tavataan tuo kuninkaallinen veli!

Esipuheiden jälkeen asiaan...

Kuva napattu anniM:ltä.

Runoprojektini on edennyt hitaanlaisesti, kaksi-kokoelmaa-kesken -vaiheessa on nyt vierähtänyt hyvä tovi. Mutta lukujärjestyksessä edelle kiilasi anni M:n blogista bongattu Edessä oma elämä, jossa äiti ja tytär keskusteluvat runojen kautta itsenäistymisestä ja kotoa lähtemisestä. Miten äiti päästää irti ja miltä se tuntuu - miten tytär etsii omaa tilaa ja tuntee siitä syyllisyyttäkin. Aihe on kovasti ajankohtainen minullakin (huoh) ja ilman muuta Edessä piti lukea heti.

Kauniiden mutta vähän pliisujen valokuvien täyttämä ohukainen runokirja tuli luettua kahteen kertaan. Siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Kylmä totuus: tekstit olivat minusta kevyehköä käyttörunoutta, joka ylsi vain paikoin sellaiseen oivaltavaan terään, jota runoista joskus löytää jopa meikäläisen kaltainen kärttyisä hupilukija. Ja sitten se kuuma totuus: itkin kummallakin lukukerralla. Enkä itke helpolla.

On varmaan joskus ennenkin tullut sanottua, että lukukokemus on henkilökohtainen juttu. Tämä runokirja todistaa sen. Tuskin suosittelisin tätä ns. yleisin perustein... mutta äiti-tytär -suhteesta irtautumista käsitteleville ihmisille Edessä saattaa olla kovaa kamaa.

Otan näytteeksi tämän äidin runon, joka saa minulta silmät sumenemaan:

Osaanko kertoa
miten tärkeä sinä minulle olet,
miten sydämeni sykähtää ilosta,
kun astut taas oversta,
heität takkisi tuolin selustalle,
pyykkipussin olohuoneen lattialle
ja vaellat jääkaapille?
Mikään ei ole muuttunut
ja kuitenkin kaikki.
(s. 15, Anna-Mari Kaskinen)

Yhyy... Ihan totta. Älkääs naureskelko siellä. Tämä on vakava paikka. Konteksti on kingi.

Lisään vielä muistiin ajatuksen, joka kirjaa lukiessa tuli mieleeni. Panin merkille, että tyttären runoissa ote on enemmän tulevaan suuntautuva, äidin runoissa painottuu menneestä luopuminen ja tuleva suhde tyttäreen. Niistä puuttuu (ainakin minun lukemanani) yksi ulottuvuus, joka itseäni on mietityttänyt jossain määrin: äidin tulevaisuus. Olen kai hullunrohkea optimisti, kun en sanottavasti pelkää tytärteni pärjäämisen puolesta, ja kun uskon sokeasti, että välillemme varmaan muodostuu siedettävä suhde sittenkin kun kotoa muuttaminen on pysyvää; sen sijaan en oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa kun minuutta ja elämäntilannetta määrittänyt äidin rooli pitää jättää.

Sitä joskus mietin - mitä minusta isona tulee? Kukahan mahdan olla kun en enää olekaan äiti? Joo, tiedetään, äitiys ei lopu, mutta äiteily kyllä loppuu, ja äitiminuus kutistuu kuulkaas aika olemattomiin aika nopeasti. Neitien henkisille raja-aidoille on jo ilmaantunut aika monta Asiaton oleskelu kielletty -kylttiä.

Anna-Mari Kaskinen selvästikin on vakaampi tai selkeämpi persoona kuin minä; hänen runoissaan ei kulahtanut identiteetti retkota sohvalla verkkareissa ja lohtuahmi fantasiaromaaneja tai historiallisia romansseja. (Ehkä se on vahvan uskon sivuvaikutusta. Kaskisten runoissa näkyy vilpitön vakaumus, sanottakoon tämä varoitukseksi uskontoallergioista kärsiville.)

Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen (2006). Edessä oma elämä. Kirjapaja. Kuvat Sami Repo. ISBN 951-607-194-5.

Kätilö

2012-01-21T20:00:00.000+02:00

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa. (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta. Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Avioliitot vyöhykkeiden välillä

2012-01-17T16:30:00.000+02:00

Luin viime elokuussa Doris Lessingin Shikastan, joka oli lisätty 101 spefin helmen listalle puhtaasti maineen perusteella. Sen jälkeen päätin, että Argossa-sarjaa on luettava lisää. Shikasta oli hämmentävä ja rikas lukukokemus ja sai pään vähän pyörälleen, ja vaikka anuh vakuutti, ettei Avioliitot vyöhykkeiden välillä ole yhtä haastava, olen sitä kuitenkin vähän lykkäillyt.

Mutta jokin raja kai lainojen uusimisellakin; kirjastopinoni on taas alkanut kasvaa sellaista tahtia, että pohjimmaisiin on käytävä käsiksi. Joten otin Avioliitot esille.

Avioliitot on erikoislaatuinen rakkauskertomus. Kaitsijat määräävät Kolmannen vyöhykkeen herkän kuningattaren, Al Ithin, naimaan Neljännen vyöhykkeen velvollisuuksiinsa vyöttäytyvän soturikuninkaan Ben Atan. Seuraa kulttuurien ja henkien yhteentörmäys, joka vääntää molempien puolisoiden sielut sijoiltaan. Hallitsijoiden vavistus järisyttää heidän valtakuntiaankin. Vauraan Kolmannen vyöhykkeen sopusointuinen seisova vesi alkaa pyörteillä ja patriarkaalisen Neljännen vyöhykkeen sotilaallinen marssi seota tahdista.

Kaikkein viimeiseksi Ben Ata oli huutanut sotajoukkojensa päällikölle: - Käy hakemassa se... ja tuo hänet tänne. Minä olen mennyttä miestä jollen... Sillä samaan aikaan kun Al Ith oli itkenyt ja kapinoinut asunnossaan, Ben Ata oli kierrellyt kiroillen ja raivoten armeijansa leirejä. Ei ollut ainoatakaan sotilasta joka ei ollut kuullut, mitä hänen kuninkaansa ajatteli tästä avioliitosta johon hänet oli pakotettu, ja leireissä oltiin osanottavaisia, juotiin, naurettiin ja esitettiin rivoja maljoja joita toisteltiin pitkin Neljättä vyöhykettä.

Myös tämä kohtaus on tarinankertojiemme ja taiteilijoittemme suosikkeja. Al Ith väsyneellä hevosellaan raakojen nauravien miesten piirittämänä. [--] (s. 15)

Tämä kirja oli Shikastaan verrattuna helppoa ja miellyttävää luettavaa, soljuva tarina jonka jälkeen on virkistynyt olo. Ei sillä, että tämä mikään miellyttävä romanssi olisi, mutta Lessing on osannut rakentaa kertomuksen niin, että repivätkin palaset tuntuvat väistämättömiltä ja tarpeellisilta osilta kuviota. Henkilöihin ei varsinaisesti eläydy - niin selvästi tämä on vertauskuvallista kerrontaa, ikään kuin opettavaista satua - mutta silti heidän edesottamuksiaan seuraa myötätunnolla. Lempeää muttei hempeää.

Opettavaisen sadun tuntuma syntyy tietysti siitä, että tarinaa kertovat Kolmannen vyöhykkeen arvostaan ja arvoistaan tietoiset kronikoitsijat. Kun kronikoitsijat mielessään jälkikäteen purkaa yhtälöstä, paljastuu Avioliittojen opetuksen tulkinnallisuus ja kuva kirjasta muuttuu uudestaan. Jos tarinan viesti pitäisi yhteen lauseeseen tiivistää, se on kai viimeisiltä sivuilta löytyvä tyytyväisyys ei ole korkein hyvä.

Mutta mikä on? Ehkä pyrkimys parempaan? Siihen vihjaa ainakin Vyöhykkeiden hierarkkisuus. Toisaalta, jos tätä lukisi poliittis-kulttuurisena vertauskuvana, ehkä Lessing sanookin, että vieraat kulttuurit voivat rikastuttaa toisiaan ja elää rinnakkain vain kanssakäymisen ja sekoittumisen kautta, vaikka keskinäinen ymmärtämättömyys vuorovaikutusta hiertääkin. Eritys ei palvele minkään osapuolen tarpeita pitkällä aikavälillä, sillä ymmärrystä ei synny ilman kanssakäymistä.

Olen jostain jäänyt sellaiseen käsitykseen, että Avioliittoja pidetään feministisenä kirjana. Ehkä se on, mutta täytyy sanoa, etten erityisesti kokenut tätä sellaisena. On toki huomionarvoista, että Neljännellä vyöhykkeellä nimenomaan naiset ovat korkeampien pyrkimysten vartijoita ja ylläpitäjiä... mutta kaikkiaan tämä tuntui ainakin minusta enemmän yleisinhimilliseltä kuin korostuneen feministiseltä tekstiltä. Mutta näinhän se menee, kertomus kuten kauneuskin on katsojasta kiinni.

Avioliitot jätti kaikin puolin hyvän maun suuhun. En usko, että unohdan tätä kirjaa ihan pian; se jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Nyt kun asiaa ajattelen, kaikki tähän mennessä lukemani Lessingit ovat aika mieleenpainuvia. Kovaa lääkettä siis! Kannattaakin varmaan vähän säännöstellä näitä eikä ahmia. Mutta ehdottomasti luen lisääkin. Sellaiselle, joka ei ole Lessingin scifi-tuotantoa lukenut, voisin melkeinpä suositella tästä aloittamista - siinä missä Shikastan rakenne haastaa ja vaatii, Avioliitot johdattelee pehmeämmällä polulla.

Doris Lessing (1983). Canopus Argossa: Arkisto. Avioliitot vyöhykkeiden välillä (Kolmannen vyöhykkeen kronikoitsijoiden kertomana). Otava. Suomentanut Eva Siikarla. ISBN 951-1-07289-7.

Arvioita:
Kirjavinkit
(Eikö muita suomeksi? Jos löydät, vinkkaa!)

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

2012-01-16T20:52:00.001+02:00

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Sanottakoon alkuun, että en ole erityinen vampyyrien ystävä. Sookie Stackhouse on tietenkin asia erikseen, mutta noin yleisesti ottaen vampyyribuumi on ohittanut minut. Pitsiverhoni eivät lepata yössä enkä tunne saaliseläimen vaistomaista pelkoa varjoihin katsahtaessani... edes Marjiksen asiantunteva juttu ei siis riittänyt innoittamaan minua Verenhimoon, mutta sitten: Jori ensin kehui tätä - ja nosti vielä BF-listalleen!

Jälkimmäinen on minun kirjanpidossani jo todella veret seisauttava puoltoääni kokoelmalle vampyyriaiheisia novelleja. Joten kun se tuli kirjastossa vastaan, korjasin pois kuleksimasta ja luin hämärässä.

Kuten edellä sanotusta voi päätellä, en odottanut Verenhimoakaan huulia lipon tai kulmahampaita viilaillen. Yllätyin positiivisesti. Vanhemmat novellit olivat sisällöllisesti vähän, noh, kuivettuneita, mutta uudet suorastaan tihkuivat oivalluksia. Oli mahtavaa löytää toimistovampyyreja ja keinotekoisia vampyyreja ja yksinhuoltajavampyyreja. Ei puuttunut kuin ortoreksiasta kärsivä vampyyri. Tai no, olihan siellä... ei, lukekaa itse!

Pidän novelleista, joissa on jujuna muutakin kuin tunnelmaa ja hienonhienoa sanojen käyttöä. Kauhunovelleissa pidän siitä, että kirjailija taluttaa minut pimeälle kujalle, kuiskailee pahaenteisiä... ja huutaa lopuksi böö kuin Paavo Lipponen konsanaan. Paitsi lujempaa ehkä. Böön voi korvata heurekalla, jonka hihkaisen kyllä avuliaasti itse, jos saan novellista oivaltamisen iloa.

Moni Verenhimon novelleista saavutti vähintään kuja-ja-kuiskailu -asteen ja joukkoon mahtui muutama hieno böö ja heureka. En sen kummemmin rupea selostamaan kokoelman sisältöä; riittäköön että novelleja on 22, ja kaupan päälle on tarjolla Juri Nummelinilta minikatsaus vampyyriviihteen historiaan. Kirjoittajalistaa voi lurkkia täällä. Kaikki tarinat eivät toki häikäisseet, mutta keskimäärin Verenhimo oli mainio viihdepläjäys.

Omat lempparini taisivat olla Johanna Sinisalon osuva Peili, Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan ja Rene Kitan Vampyyrin lauantai, joissa kaikissa oli minun makuuni istuvaa terävää vääntöä. Erityismaininnat pitää antaa myös Jari Tammen novellille Pojan rippijuhlat, joka oli mukavasti järjetön, ja Heikki Nevala novellille Juotikkaat, joka sai minut iloiseksi siitä, että en asu yksin. Yök. En muuten ikinä vuokraa erämaamökkiä. Lisäksi Christine Thorelin Uhanalaisissa oli jännä todellisuuden tuntu mitä tulee väestön suhtautumiseen vampyyreihin.

Otetaan kuitenkin lukunäyte Juha-Pekka Koskisen novellista Yövuoro:

- Se myy sen, Ritva suhahti.

- Myy? Verenkö? Ei kai?

- Niin, veren. HYKS ostaa verta. Kirurginen pitää mainettaan yllä. Kesällä luovuttajia on niin vähän, ettei veripalvelun kanssa pelaamisesta tulisi mitään. Leikkurissa tarvitaan paljon verta. Ne osaa sitä vaivihkaa. ei siitä kylillä huudella, jos sitä luulit. (s. 152)

Tämä vampyyrikokoelma kestää hyvin päivänvalon. Kiva ettei genre ota itseään liian vakavasti.

Juri Nummelin, toim. (2011). Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita. Teos. ISBN 978-951-851-369-1.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

2012-01-15T13:45:00.000+02:00

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman.

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus). Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi.

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia.

Viimeinen toivomus (Noituri 1: The Witcher)

2012-01-12T16:30:00.000+02:00

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Jaa-a... mistähän tämä on alkujaan tullut luettavien listalle? Muistilistan jäljet ainakin vievät Morren maailmaan, vaikka Kirjamielen Marjiksella ja Raijan Taikakirjaimissakin on tästä ollut juttua - laitetaanpa kiitokset kaikkiin suuntiin. Sapkowski on vähän joutunut odottelemaan, sillä myönnän tunteneeni blogikollegojen kehuista huolimatta lievää epäluuloa. The Witcher on näet pelinä kuuluisampi kuin kirjana.

Pelinä? Meikäläisen vakaa ja harkittu mielipide on, että peliteknologia saavutti huippunsa Tetriksessä ja Crash Bandicoot on melkein jo liikaa. Voiko pelinä suosittu kirja olla mistään kotoisin?

Mutta jokin synergistinen luonnonvoima heitti kirjaston palautettujen hyllyyn Noiturin kaksi ensimmäistä osaa kerralla, joten tietysti ne oli sitten pakko lainata, kun kolmaskin osa on kesällä ilmestymässä. Vasta kesällä! Se hyvä puoli odottelussa on, että ehdin mainostaa sarjaa muillekin näin ennakkoon, oli nimittäin vimpan päälle positiivinen lukukokemus. Epäilin ihan turhaan peliyhteyden takia; olisi pitänyt paremminkin muistaa, että Stanislaw Lem on Puolasta.

Viimeinen toivomus kertoo hirviöterminaattorien eli noiturien jaloon ja harvalukuiseen ammattikuntaan kuuluvasta Geraltista, joka kiertää maita ja mantuja tuhoten vaarallisia maagisia otuksia. Kuulostaa räiskintäpeliltä, mutta Sapkowski onkin kirjoittanut hienovireisen ja aikuisen tarinan ihmisyydestä ja sen rajoista, naamioista ja todellisista kasvoista, ammatti-identiteetistä ja etiikasta. Rakastin myös kirjan lähes brittiläisen salakavalaa huumoria; ilmeisten vitsien lisäksi tässä on runsaasti rivienvälistä kutkuttavaa. Hauskoja olivat myös muunnokset vanhoista saduista, joita noiturin seikkailuihin sisältyi. Olen aina pitänyt Lumikkia vähän epäilyttävänä...

Sankari Geralt on sopivasti sympaattinen, sillä terävä kieli tuo särmää vähän puhdasotsaiseen asenteeseen. Sivuhahmoissakin on arkkityyppisistä piirteistä huolimatta (onko kaikki muusikkojen aina pakko olla juoppoja?) mielenkiintoa. Suomennoskin on minun silmiini ihan kelpo kamaa. Sana "noituri" on minusta hyvä valinta, herätti heti mielenkiintoa.

[--] Hänen majesteettinsa kuninkaantytär, tuo kirottu kuninkaallinen äpärä, on neljä kyynärää pitkä ja muistuttaa oluttynnyriä; sillä on suu korvasta korvaan, täynnä veitsenteräviä hampaita, kirkkaanpunaiset silmät ja ruosteenvärinen tukankuontalo! Sen käpälät ovat täynnä kynsiä kuin villikissalla ja riippuvat maahan asti! Kas kun emme ole vielä alkaneet lähettää naapurivaltakuntiin hänen muotokuviaan! Prinsessa - rutto hänet vieköön - on jo neljäntoista, hänet pitää kohta naittaa jollekin prinssille!" (s. 23)

Muistelen jonkun jossain moitiskelleen Viimeisen toivomuksen rakennetta vähän hankalaksi. Kirja koostuu useammasta irrallisesta tarinasta, joiden välillä poiketaan perustarinaan. Oli hyvä, että olin kuullut ennakkoon kirjan novellimaisuudesta, sillä muuten olisin saattanut ärsyyntyä siitä lukiessani. Varoitettuna en vaivaantunut. Sisällysluettelo olisi kyllä ollut kiva lisä; sellainen orientoisi tähän rakenteeseen.

Vielä loppuun oma kotikutoinen mielleyhtymäni tästä kirjasta... Voisiko olla, että Sapkowski tässä käsittelee jotenkin sosialistisessa yhteiskunnassa asumisen kokemusta? Kirjailija on syntynyt 1948, joten ainakaan ajallisesti ajatus ei ole mahdoton. Päähenkilö Geralt kohtaa usein noiturina sellaisia hirviöitä, jotka eivät oikeastaan ole pahoja ensinkään, ovatpahan vain kovasti hirviön näköisiä. Samaten hän kohtaa kauniita ja houkuttelevia olentoja, jotka ovatkin sisältä vähemmän miellyttäviä. Loitsun voimasta ihminen voi päätyä tekemään aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä. Geralt joutuu miettimään jokaisesta kohtaamastaan henkilöstä, onko tämä sitä miltä näyttää. Moni asuu naamion takana, monella on salattu agenda. Silti useimmat ihmiset ovat inhimillisiä - ja hyvää yrittäessään voi saada pahaa aikaan. Jotenkin tämä pinnanalainen naamioleikki tuo mieleeni neuvostoajat itänaapurissa.

En väitä, että teema on todellinen - kukapa kirjailijoiden "todellisia" tarkoituksia voi tietää? - enkä oikeastaan välitäkään. Minusta tämä oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa ihan tulkinnoista piittaamatta. Mutta kannattaa vilkaista myös muiden kommentteja, Jasca Monttu-blogissa ja Tessa Aamuvirkussa yksisarvisessa eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Olen iloinen, että fantasian puolelta on löytynyt niin paljon herkkuja, nyt olen viime vuoden mittaan saanut jalan tukevasti (raskaan riimuin koristellun tammi)oven rakoon!

Andrzej Sapkowski (2010, alkuperäinen 1993). Viimeinen toivomus. The Witcher - Noituri 1. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36569-4.

(Lisää) arvioita:
Baknabel-arkistossa
Eeva Pohjonen Risingshadow'ssa (osat 1 ja 2)
Kisun kirjablogissa

EDIT: Voi muistapalikka - vasta nyt jälkikäteen huomaan, että tämä oli myös 101 spefin helmen listallani! Bling, taas yksi osa perusoppimäärää kuitattu.

Virva Seljan yksityisasia

2012-01-10T16:30:00.000+02:00

Kuva on WSOY:n uuden painoksen kansi - minulla on vanha painos ilman mitään kuvia...

Olen kirjablogin aloitettuani huomannut miten jumalattoman huonosti oikeastaan tunnen kirjailijoita. Kirjailijoita on vaan liikaa - tai sitten olen vaan poikkeuksellisen hyvä unohtamaan. (Uudenvuodenlupaukseni oli, että kitisen vähemmän. Niinpä en sano, että minulla on huono muisti. Minulla on loistava muisti, joka valikoi huolella säilytettävät asiat.)

Mutta oikeastaan piti puhua Rauha S. Virtasesta. Blogistanian keskusteluista olen päätellyt, että Virtanen nyt ainakin olisi pitänyt tuntea ja hänen tuotantonsa lukea jo ajat sitten. Esimerkiksi Sara tituleeraa Virtasta suomalaisen tyttökirjallisuuden äidiksi. Ups. Minun ihkaensimmäiseni oli kuitenkin nettilukupiirin valintana vasta viime heinäkuussa luettu Ruusunen, ja nyt luin viikonloppuna 101 naisten kirjan listaltani löytyvän Virva Seljan yksityisasian.

Valikoiva muistini oli editoinut pois tiedon, että Virva Seljan yksityisasia kuuluu osana Seljan tytöistä kertovaan sarjaan, mutta uuskeksin tämän faktan kirjaa lukiessani. Vaikka romaani oli ymmärrettävä itsenäisenäkin teoksena ja rakenne on ihan toimiva, aistii lukija alusta lähtien, että kyseessä on osatarina, ei kokonaisuus. Yksityisasia kertoo Seljan uusperheen elämästä vaiheessa, jossa Virva on 16-vuotias. Neljä tytärtä, isän uusi vaimo, tuoreet kaksospojat... teini-iän ihanuutta ja kamaluutta seepiansävyissä. Virvan yksityisasia on ystävyys polion rampauttaman pojan kanssa. Virvan ja nuoren Jussin ihastumiset ovat 2000-luvun perspektiivistä katsottuna ihastuttavan viattomia; viattomia ovat myös kirjassa kuvatut avioliitto-ongelmat ja uusperhekipuilut.

Suurin ilo tämän kirjan kohdalla oli juuri nostalgisuudessa. Yksityisasiassa kokoonnutaan vieraisille katsomaan televisiota ja kuunnellaan maaotteluita radiovastaanottimesta ja kerätään kasveja kasvioon - hunajaista! Myös esineenä oma kirjayksilöni on erinomaisen nostalginen. Ostin sen taannoin antikka.netin kautta. Omistuskirjoituksessa toivotetaan Pirjolle hyvää joulua 1969 (!!!) ja lehtien välistä löytyi ihka-aito äidinkielen koe, ilmiasusta päätellen samalta vuodelta. Näytin sitä Neideille todisteena verbien taivutuksen massiivisesta jatkuvuudesta. Varmaan jo muinaiset kreikkalaiset... OTT. Nostalgiahengessä valitsenkin seuraavan lukunäytteen:

"Minä olen koko kesän hoitanut vauvoja Rean kanssa ja meillä on ollut niin hauskaa. Minusta on ollut paljon hyötyä, Virvahan on vain juossut koko ajan missä lie. Rea olisi ollut pulassa ilman minua. Ja nyt kun Margarita on tullut, en minä muka kelpaa enää mihinkään." Ja Dodo nielaisi pari kertaa kurkkuun pyrkiviä kyyneliä ja kumosi likaämpäriin juuri silppuamansa persiljan, joka oli aiottu kalakeiton pinnalle.

"Voi pemputti", pääsi häneltä katkerasti. [--] (s. 44)

Muistatteko vielä, kun keittiössä oli likaämpäri eikä biojäteastia?

Mutta kirjaan palatakseni: nostalgia tässä eittämättä rokkasi. Muilta osin Yksityisasia oli stand-alone -teoksena aika peruskiltti perhekeskeinen perusnuortenkirja sen kummempaa kommervenkkiä, ja perhekin käy nykypäivänä perusperheestä. Melkein. Ruususessa oli enemmän särmää (ehkä siksi että se keskittyi pienempään joukkoon). Virvan yksityisyyden ja oman alueen kaipuu oli mielenkiintoisesti tuotu esiin, ja Virtanen muutenkin osoittaa erittäin terävää psykologista silmää perheenjäsenten välejä käsitellessään. Pidin myös siitä, että tämä ei ollut sellainen joka suuntaan räjähtelevä juoni-ihme, jollaisia nuorten(kin) kirjat usein ovat; tämä on elämänkokoista tarinaa.

Silti kokonaisuus oli minun silmiini suhteellisen haaleaa teinidraamaa. Toki Virtanen on kirjoittanut tämän tietyn aikakauden perspektiivistä ja sen ajan arvoja heijastellen, joten tiettyä moralisointia voi odottaakin. Mutta kovin, kovin lutherilaista meininki on.

Eipä silti, viimeisin lukemani nuortenkirja taisi olla Huotarisen noin 200 astetta rankempi Valoa Valoa Valoa... ehkä en ollut sopivassa vireessä Yksityisasialle. Ja varmaan se olisi toiminut paremmin, jos olisin aloittanut sarjan alusta, vuonna 1955 ilmestyneestä Seljan tytöt -romaanista, aloittaen. Useimmissa sarjoissa kirjat saavat huiman lisäarvon sarjan tuottamassa tuttuuden tunteesta.

Tuli juuri mieleeni ajatus: jos Yksityisasia sanoo vuonna 2012 minulla jotain vuoden 1960 maailmasta, mitä sanoo Valoa tästä maailmastamme lukijoille vuonna 2062?

Rauha S. Virtanen (1966, alkuperäinen 1960). Virva Seljan yksityisasia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan
Johanna Just a little bit -blogissa

Kage Bakerin The Company -sarja

2012-01-08T12:30:00.000+02:00

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Wives and Daughters

2012-01-04T16:00:00.000+02:00

Kirjablogi kehuu tällä kertaa myös vanhaa minisarjaa....

Ihan ei viime vuodelle ehtinyt hieno romaani Wives and Daughters. Arvostukseni tätä Dickensin aikalaista kohtaan nousee romaani romaanilta.

Wives kertoo maalaiskaupungin lääkäristä, joka on leskenä kasvattanut yksin tytärtään Mollya. Neidon ehdittyä nyt herkkään ikään tuntee tohtori Gibson tarvitsevansa naisen apua ja kas, läheisestä kartanosta löytyy kiitollinen ex-kotiopettajatar, leski hänkin. Tohtorille vaimo, Mollylle sisar - ja millainen sisar! Viehätysvoimaa joka huokosesta uhkuva Cynthia lehahtaa uuteen kotiinsa hurmaavana ja vähän mystisenäkin. Syntyy sisarellinen ystävyys.

Sitä ennen raikas ja suora Molly on jo ehtinyt tutustua tilanomistaja Hamleyn perheeseen. Pelkän lääkärin tytär ei kelpaisi rouvaksi konservatiivisen Hamleyn sukuun, mutta Mollysta pidetään perheessä ja hän viihtyy itsekin, ja antaa nuoremman pojan lohduttaa itseään veljellisesti. Enempää en ehkä viitsi sanoa, siltä varalta, että joku haluaa jännittää loppuratkaisua. Hah.

Tai hetkinen - jos kirjaa ei ole lukenut, niin kyllä siinä vähän jännittämistä onkin. Edes sarjan näkeminen ei täysin käy spoilerista, sillä Gaskellin kirjassa loppu on vähän toista kuin BBC dramatisoinnissa. Nautiskelin nimittäin sarjan DVD:ltä Neiti A:n kanssa välipäivinä ennen kuin luin kirjan loppuun. Ehtaa BBC-epookkia, täydet pisteet... mutta sarjan jäljiltä alkuperäisteoksen gaskellimpi lopetus vähän hymyilytti.

Toisaalta, voihan olla, että Gaskell vain lopetti vähän ajateltua äkillisemmin, kun oikea määrä osia tuli täyteen. Tämä ja moni muu Dickensin aikalaiskirjailija kirjoitti suuret romaaninsa eräänlaisina jatkokertomuksina aikakausilehtiin. Epäilemättä joku viisas tieteilijä jossain on formaatin vaikutuksia analysoinut.

Wives and Daughters on vähemmän yhteiskunnallinen romaani kuin North and South, mutta sen psykologinen oivaltavuus on huikea. Sanon pokkana: Gaskell on Austenin luokassa mitä terävään ihmisilmään tulee, vaikka Austenin sulavaan sanankäyttöön hän ei yllä. (Okei. Minusta kukaan ei yllä. Enkä enää voi tatskan jälkeen muuttaa mieltänikään!)

Mutta ei Gaskell mikään kömpelys ole hänkään:

[--] he had got into that kind of exaggerated susceptibility with regard to his wife's faults, which may be best typified by the state of bodily irruption that is produced by the constant recurrence of any particular noise: those who are brought within hearing of it, are apt to be always on the watch for the repetition, if they are once made to notice it, and are in an irritable state of nerves. (loc. 6314/10062)

Gaskell ei myöskään ole yhtä romanttinen kuin Austen, nyt kun vertailemaan ryhdyn. Ehkä avioelämä antaa erilaisen perspektiivin rakkauteen! Austenin väitetään sanoneen, että hän halusi antaa sankarittarilleen onnellisia loppuja. Ehkä Gaskell, jonka tarkkaa silmää eivät 1800-luvun loppupuolella enää konventiot samalla tavalla pidätelleet, ja joka siksi kuvaa eripuraakin varsin suoraan, kirjoitti vähän erilaisin tavoittein kuin Austen.

Sekä sarjaa että kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille hempeiden helmojen ystäville! Molly Gibson on mainion inhimillinen sankaritar eikä Gibsonien uusperheen kuvioista voi olla nauttimatta. Wives and Daughters oli tähän mennessä minulle paras Gaskell.

Elizabeth Gaskell (1865). Wives and Daughters: An Everyday Story. Project Gutenberg eBook.

Booksyn BF-lista

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Blogistanian oman Finlandia-kisan säännöt ovat selvät: bloggaajat osallistuvat valitsemalla kukin omalle listalleen 3 - 6 vuoden aikana ilmestynyttä kotimaista kirjaa. Runot ja sarjakuvat sallittuja. Jutut ajastetaan ilmestymään (bim! nyt!) yhtäaikaa. Salla on luvannut koostaa listat ja laatia demokraattisen joukkoistamisemme tuloksista Blogistanian kuuden kärjen. Isot kiitokset Sallalle jo etukäteen taulukkoraadannasta!

Muuten... on aivan sairaan vaikeaa laatia tällaista listaa! Kunnioitukseni kaikenlaisia kirjapalkintoraateja kohtaan nousee kohisten. Olen lukenut kotimaista vuonna 2011 ilmestynyttä kaunokirjallisuutta yhteensä 29 kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Se on liikaa; sain helposti kasaan kahdentoista huipun listan, mutta kuuteen karsiminen teki kipeää! Rannalle piti jättää Routasisarukset ja Vilpittömästi sinun ja Ristiaallokkoa ja Huorasatu ja Metsäjätti.... nyyhkis.

Mutta kaikkien tuskailujen jälkeen Booksyn ehdokaslista näyttää tältä:

Jari Tervo: Layla. Tervo jakaa tietysti mielipiteitä, mutta näytän tykkäävän hänen kirjoitustyylistään. Layla nousee listalleni kirjan tympeästä lopusta ja omista epäröinneistäni huolimatta Aihe on vahva ja sen käsittely purevaa - ja tässähän piti valita kirjoja, jotka ovat lukemisen arvoisia, ei täydellisiä.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tämä sarjakuvaromaani ei saanut paikkaa virallisessa kisassa. Hmm... jälkeenpäin ajatellen ehkä parempi näin. Hyvä että keskustellaan sarjakuvan asemasta ja roolista. Ja on sarjakuva ilmaisun muotona kuitenkin joissain suhteissa toisenlainen kuin kirjat. Joka tapauksessa Kädet oli minulle vuoden vakuuttavimpia kokemuksia. Sarjakuvat ovat parhaimmillaan todella kovaa kamaa. Peukut siis Tietäväiselle tästä; hän sorkkii yhtä yhteiskuntamme avohaavaa.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Ei voi mitään, minusta tämä oli hulvattoman hauska, moniulotteinen ja terävä teksti. Lasken tämän kaunokirjallisuudeksi tietynasteisesta dokumentaarisuudesta huolimatta.

Kaari Utrio: Oppinut neiti. Kuulkaas, Hirvisaari ei todennäköisesti päässyt Finlandia-listalle Minä, Katariinan ansioilla. Kyllä siinä jokin elämäntyöpalkintomeininki oli taustalla. Joten minäkin nostan Kaari Utrion uusimman listalle samalla periaatteella. Olen nauttinut Utrion kirjoista vuosikausia, toivottavasti saan nauttia vuosikausia lisää. Hyvä historiallinen viihde on Hyvä Juttu.

Mari Rashi-Koskinen: Katariina. Tämä saa taidokkaan esikoisen paikan listallani. Jälkikäteen mietittynä näen puutteitakin, mutta kerronnalliset ratkaisut ovat kiinnostavia, kokonaisuus toimi ja teksti on kaunista olematta ylityyliteltyä.

Karo Hämäläinen: Erottaja. Tiukan väännön jälkeen Erottaja kampitti Hiltusen Vilpittömästi sinun kisassa BF-listani trillerislotista. Hiltusen kirjan eettiset implikaatiot ovat minulle kiinnostavampia, mutta Erottaja on jännärinä tiukempi.

Kunniamaininta pitää vielä antaa Huotarisen romaanille Valoa valoa valoa. Siinä oli jotain pökerryttävää... ja samalla naiivia. Haastava ja erilainen nuortenkirja.

Nyt ei muuta kuin jännittämään lopputulosta!

EDIT: Lisätään vielä tärkeä tieto... Voittajaksi nousi Katja Ketun Kätilö - kurkkaa koko kuusikko täältä!

Joulukuun valot

2011-12-31T12:30:00.000+02:00

Lukuvalot ovat loistaneet tässä kuussa enimmäkseen pimeään. Vihreä ruoho ei jotenkin ilahduta tähän aikaan vuodesta. Onneksi kirjoihin upotessaan voi unohtaa kurjat ulkokelit.

Joulukuussa olen panostanut kotimaisiin, sillä kirin Blogistanian Finlandian vuoksi mahdollisimman monta sellaista uutuutta, jotka halusin erityisesti lukea. Puuttumaan jäivät oikeastaan vain Linturin ja Liksomin tuoreet romaanit, mutta ehkäpä myöhemmin saan nekin käsiini. Kirjojen kokonaismääräksi tuli 25, lisäksi luin neljä hyvää sarjakuvaa. Kirjojen kotimaisuusaste nousi 56 prosenttiin - äärimmäisen sinivalkoista meikäläiselle.

Luettu ja blogattu:

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Art Spiegelman: Maus
Laura Gustafsson: Huorasatu
Arto Salminen: Varasto
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Henri Troyat: Catherine the Great
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Karo Hämäläinen: Erottaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Luettu muttei blogattu:

Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja puuttuva rengas.
Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja elämän eväät.
Jukka Parkkinen (2006). Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.
Kun kerran kuulin, että näitä Suvi Kinos -kirjoja on lisää, pitihän nekin lainata. Nopealukuisia, hauskoja, hyvää välipala-ainesta kaikille sanaleikkien ystäville. Edelleen mietin, mikä mahtaa olla kohderyhmä... mutta minulla ainakin oli ihan hauskaa. Isoisän elämä ei tosin huvittanut yhtä paljon kuin aiemmat, Turakaisen suurperheen vaiheisiin keskittyvät osat.

Faye Kellerman (2010). Hangman.
Olen vuosien mittaan lukenut melkein kaikki Peter Decker / Rina Lazarus -dekkarit, jotka Faye Kellerman on kirjoittanut. Hangman oli mielestäni heikommasta päästä. Sarjan alussa sain näistä ylipäätään enemmän irti, löytäretkenä ortodoksijuutalaisten erikoiseen kulttuuriin ja sen sovelluksiin USA:ssa.

Sara Gruen (2009). Vettä elefanteille.
Tätä suositteli lämpimästi yksi lukupiirikamuni. Ysikymppinen vanhus riutuu laitoksessa hiutaleiksi hajoavan ihmisarvonsa kanssa. Tarinan action on kuitenkin hänen muistoissaan; ankean nykyisyyden asemesta Jacob katsoo menneeseen, suuren laman aikaan, jolloin hän kiersi maata sirkusjunan mukana ja tapasi kauniin Marleenan. Mitähän tästä sanoisi? Hyvä lukuromaani, mielenkiintoinen miljöö, loppuratkaisu aavistuksen ylisöpö. Hyvän mielen kirja, kaiken kaikkiaan. Tästä on kirjoitellut mm. Naakku.

Mike Carey, Peter Gross, Vinc Locke & Al Davison (2011). The Unwritten 4: Leviathan.
Ja tietysti ensin piti lukea uudestaan osat 1 - 3. Leviathanissa harmitti, että Moby Dick on lukematta, siinä määrin vahvasti kirjan mukana eletään. Ehkä pitäisi oikeasti lukea sekin. Mutta monta muutakin klassikkoa löytyy rivien välistä. Juttua löytyy vaikkapa Sallalta.

Hanna Koljonen (2011). Syliinvaellus Intiaan. Tämänkin sarjakuvan olen bongannut Sallalta. Energinen ja värikäs sarjakuva, mutta aivan satasella en innostunut kuitenkaan. Minulta on varmaan jäänyt aikoinaan hengellisen etsinnän vaihe väliin? Tuli kuitenkin sellainen tunne, että Koljosen piirtojälkeä katsoisi pidempäänkin.

Marjane Satrapi (2008, alkuperäinen 2004). Luumukanaa. Löytyikö tämä Hannan vinkistä? Muisti pätkii ja mielipiteenkin suhteen olen kahden vaiheilla. Joko tämä oli kypsempi tai tylsempi kuin Persepolis, mutta pitää varmaan lukea vielä pariin kertaan ennen kuin tiedän mitä ajattelen. Aiheesta puuttuu Persepoliksen dramatiikka, mutta tarina on rakennettu hyvin ja polveilee kiinnostavasti. Visuaalinen tyyli tuttua Satrapia.

Charlaine Harris (2008). From Dead to Worse.
Sookie Stackhouse sekaantuu ihmissusien sisällissotaan, tapaa erikoisen sukulaisen ja vampyyreiden keskuudessa valta vaihtuu. Poikaystäväasiat jälleen solmussa. Tämä kirja tuntui jotenkin epämääräiseltä. Tässä arvio Hreathemukselta.

Charlaine Harris (2010). Dead and Gone.
Sookie menee, noh, sanotaan nyt vaikka naimisiin, paremman sanan puuttuessa. Lisäksi muodonmuuttajat tulevat kaapista, taas tapahtuu murhia, ja yliluonnollisten otusten välienselvittelyssä kärsijöiksi päätyvät (yllätys!) Sookie ja yksi hänen existään. Ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Mutta sarjan sävyt kyllä tummenevat. Hreathemukselta juttua (spoilerivaroituksin).

Charlaine Harris (2010). Dead in the Family.
Huh. Tässä osassa kaikilla on perheongelmia: Sookiella, Ericillä, Billillä... Sookie alkaa vaikuttaa vähän vanhemmalta kuin ensimmäisissä osissa. Ei ihme, kuluttavaa elämää! Juttua Marjiksella täällä.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1997-2001). Maameren tarinat 5-6. Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli.
Maameri murtautui lopulta pintaan. Pidin älyttömästi myös Ursula LeGuinin esipuheesta. Seuraava lainaus kuvastaa täydellisesti omia fiiliksiäni, usein aivan toisenlaisissa yhteyksissä:

Minä olen nauttinut matkasta Maamerelle ja siitä, että se edelleen oli olemassa vanhalla paikallaan, tuttuna ja turvallisena, ja silti muuttuneena ja alati muuttuvana. Se mitä kuvittelin siellä tapahtuvan ei ole sitä mitä todella tapahtuu, ihmiset eivät ole niitä - tai sitä - mitä uskoin heidän olevan ja minä eksyin saarilla, jotka luulin tuntevani kuin omat taskuni. (s. 14)

Yrityksistä huolimatta en ehtinyt kirjoittaa tästä kunnon juttua ja se vähän jurppii. Pidän Le Guinin lohikäärmeajatuksista ja näiden tarinoiden syvästi inhimillisestä pohjavireestä. Kertomukset valottivat Maameren historiassa uusia kulmia, ja sellaisina olivat toki kiinnostavia, mutta jälleen kerran pidin enemmän romaanista kuin novelleista. Toinen tuuli oli oikeastaan huikean hyvä; se ja Tehanu jäävät lemppareikseni näistä Maameren tarinoista. Varsin aikuista fantasiaa eikä silti tippaakaan kyynistä. Blogiarvio löytyi Luetut-blogista täältä.

Risto Isomäki (2011). Con rit.
Niitä harvoja kirjoja, jotka ostin kirjamessuilta ihan vakain tuumin ja harkiten. Isomäen kirjoitustyyli on aika suoraviivainen, mutta pidän arvossa hänen reippaita otteitaan ja sitä, että kirjojen ideat ovat yleensä vimpan päälle mietittyjä. Ihmiskuvauksesta en sano mitään... mutta tätä lukiessani uskoin kyllä merihirviöihin muutaman tunnin. Ilmastomuutokseen uskoin jo ennestään, mutta nielen silti hyväntuulisesti Con ritiin piilotetut pikku saarnat. Peukut kotimaisille (eko)trillereille. Tästä on kirjoittanut Matti Mäkelä Hesarissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (2011). Valoa, valoa, valoa.
Minua Finlandia-juniorin voittanut Valoa ei vetänyt erityisesti puoleensa, mutta Neiti A nappasi tämän lomalla ollessaan kirjastosta ja kommentoi "aaaww - surullinen" Pienellä painostuksella sain lisämääreet "omaperäinen" ja "kiinnostava". Piti sitten lukea minunkin, ja nyt olen tämän kanssa aika sanaton. Kyyninen minä tuumii: okei ja olipas rakenteellisesti jännä ja näin nuoreen intohimoon en oikein osaa enää eläytyä. Se pehmompi minä voisi vaikka pikkuisen itkeä. Kunnollista juttua löytyy kirjasta löytyy vaikkapa Blogisiskolta täältä.

Miika Nousiainen (2011). Metsäjätti.
Sainkin tämän kirjastosta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja pitihän se lukea heti. Hyvä lukukokemus kaikkiaan - puheenvuoroksi luokkakeskusteluun kyllä vähän pliisu, ja tämän ja tämän jälkeen luettuna jotenkin ilmeinen. Mutta pidin sympaattisin vedoin piirretyistä päähenkilöistä ja tehdaspaikkakunnan kuvauksesta. Paikallispolitiikka huvitti, suuryhtiön meininki kiristi leukaperiä, loppu teki tästä 'mukavan' romaanin. Tätä voisi suositella aika monenlaiselle lukijalle. Harmittaa, etten ehtinyt kirjoittaa tästäkään, sillä kirja olisi sen ansainnut, mutta esimerkiksi anni.M on sanonut sanansa.

Yllä mainittujen lisäksi bloggaamatta ovat toistaiseksi jääneet joulukuussa lukemani kolme osaa Kage Bakerin The Company -sarjaa. Aion lukea vielä viimeisetkin palaset ja palata sitten asiaan ensi vuoden puolella. Sarjakoostetta siis tiedossa.

Kesken jääneet:

Siivoan nyt vuoden vaihtumisen kunniaksi hyllystäni takaisin kirjastoon Eeva Kilven Tamaran. Kolmeen tai neljään kertaan olen yrittänyt, mutta en tunnu pääsevän sivua 12 pidemmälle. Jokin Tamaran alkuasetelmassa mättää siinä määrin, etten hienosta kielestä huolimatta onnistu innostumaan. Olkoot.

Kuukauden hakusana:

Hih, hakukoneet ovat hauskoja: joulukuussa täältä on etsitty mm. juristin yhteiskuntaluokkaa ja lujaa käden puristusta. Ja aivan käsittämättömästi jotain sanoilla paavo pesusieni e.k. Hmm. Voisin vaikka vannoa, etten ole kirjoittanut Paavosta mitään - niin ihana kuin Paavo onkin! - joten jokin hakukone sekoilee pahan kerran.

Kuukauden hurjin hakusana on kuitenkin kaiken kattava, maailmoja syleilevä, suorastaan ylenpalttinen

näin juuri

En saa yöllä unta jos alan miettiä mitä tuolla haulla yritettiin löytää... ellei sitten juuri tällaista?

***

Booksy kiittää ja kuittaa tältä vuodelta! Lämpimät kiitokset kaikille teille ihanille blogikamuille, jotka teette kommenteillanne tästäkin blogista elävän. Ja myös teille, hiljaiset lukijat: kiitos jokaiselle täällä viivähtäjälle! Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin jos te sieltä katoaisitte...

Lukuisaa uutta vuotta kirjanystäville!

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 & lukuvuoden yhteenvetoa

2011-12-30T15:00:00.000+02:00

Monille tuttu kirjasto. Matkustavainenkin voi levähtää täällä.

Muiden vastauksia Susan haasteeseen on ollut mukava lukea. Pitää siis vastata itsekin, ettei karmavelka kasva! Lisäksi jutun lopussa on muutama sana vuoden 2011 lukemisista. Mutta ensin haaste:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Kaari Utrion Oppinut neiti. Utriot on vaan pakko saada.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Paha kysymys, koska ihmiset ovat erilaisia... Naisihmiselle voisin suositella vaikka Chris Cleaven Little Been tarinaa. Se on helposti lähestyttävä.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja. Yh.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneliä? Enpä taida pahemmin kirjojen kanssa itkeä, koska tämä tuntuu mahdottomalta kysymykseltä! Mutta valitaan yksi vahvaa haikeutta herättänyt kirja: Hilkka Ravilon Kylmät kädet.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? George R. R. Martinin Dance with Dragons'ia odotin kaksin käsin ja kuukausikaupalla.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Olisi ollut hauska nähdä sen saavan vielä enemmän lukijoita myös Blogistaniassa.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Vonda McIntyren Aurinko ja kuu. Ylisuuret odotukset + todella keskinkertainen kirja = selkeä pettymys.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi? Doris Lessingin Shikastan. Siitä varmaan saa aina uutta. Ja autiolla saarella olisi hyvä keskittyä.

9. Mikä kirja herätti sinulle eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Lionel Shriverin Poikani Kevin. Kirjan keskeisistä hahmoista keskustelu tuntui pakolliselta. Pälpätin siitä töissäkin varmaan kyllästymiseen asti.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Antti Leikaksen Melominen. Hyvää ajankuvaa ja sopivasti tänä vuonna ilmestynyt esikoinen. Hmm... myös Nousiaisen Metsäjätti olisi ollut hyvä valinta, mutta siitä en ole ehtinyt kirjoittaa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty? Alastair Reynoldsin Pääteasemasta. Hih, olisi taatusti sellainen actionleffa, että mieskin suostuisi sitä katsomaan. Tykättäisiin varmaan koko perhe.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Arto Salmisen Ei-kuori oli ensimmäinen Salmiseni. Osui, upposi, pysyi pitkään mukana.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Harvoin näen kirjan kanssa yhtä paljon vaivaa, yllätyin kun tajusin lopuksi miten hyvin vaiva tuli palkituksi.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Jean M. Auelin The Land of Painted Caves. Kauheasti ei tarvitse muistaakaan, toistoa oli niin paljon.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Lukekaapa China Miévillen Toiset! Aivoja niksauttavaa kamaa, jos yhtään kestää irrealismia. Urrealismia? Uuskummaa? Noh, toisia todellisuuksia.

***

Olen ollut liian laiska tehdäkseni kunnollisia laskelmia näin pian synttäritilastojen jälkeen. Olen myös vähitellen tullut sellaiseen tulokseen, ettei kirjojen lukumäärän pähkäily ole minulle kovin järkevää; jotkut kirjat ovat suupaloja, jotkut viiden ruokalajin gourmet-aterioita... Luettujen kirjojen määrä ensimmäiseltä täydeltä blogivuodelta vielä kiinnosti, koska en ollut koskaan aikaisemmin pitänyt lukupäiväkirjaa. Katsotaan josko sitten taas synttäriksi jaksaisi ahertaa, nyt tyydyn karkeaan arvioon.

Kirjoja on kalenterivuonna 2011 summittain laskettuna tullut luettua vähän yli 300 ja sarjakuvia noin 25 kappaletta. Olen (vapaaehtois)työvuorossa uudenvuodenaaton, joten tuskin ehdin paljon lisää lukemaan. Marras- ja joulukuussa lukeminen oli muutenkin vähän takkuista, sillä muut vapaa-ajanpuuhat söivät energioita. Edes äänikirjoihin en pystynyt keskittymään - harvinaista!

Vuoden 2011 luetut on nyt päivitetty ajan tasalle, joten tästä voi käydä kurkkimassa kokonaisuutta. Osa linkityksistä puuttuu vielä, lisään ne huomisen joulukuun koosteen jälkeen. Blogistanian Finlandia-listaa laatiessani (Kyllä! Se on nyt tehty ja ajastettu!) ponnistelin kuitenkin sen verran, että merkkasin punaisella vuonna 2011 ilmestyneet kotimaiset kaunokirjalliset teokset.

Olen yllättynyt siitä, että tuli luettua näin paljon tuoreita uutuuksia. Arvostelukappaleiden lukeminen ja kirjablogien vinkit ovat epäilemättä tänä vuonna vieneet ja kovaa. En osaa katua, sillä kirjat ovat olleet hyviä. Ensi vuosi on luultavasti vähän toisenlainen, katsotaan... Ainakaan uutuuksia ei varmasti tule luettua näin paljon. Sen sijaan aion seurata oikkupolkuja entistä enemmän ja toivottavasti olla myös vähän ahkerampi tietokirjallisuuden kanssa. Lisäksi jatkan runojen kanssa painimista.

***

Miten onnekkaita me olemme: asumme maassa, jossa kaikki lapset opetetaan lukemaan ja kirjastot ovat ilmaisia. Vau. Nautitaan.

Otsikkokuvan myötä suosittelen kaikille Helsingin rautatieaseman tienoilla hengaileville kirjasto kymppiä, jossa voi levähtää mukavissa tuoleissa ja lukea vaikka hyvän sarjakuvan junaa odotellessaan.

Kerjäläinen ja jänis

2011-12-29T18:00:00.000+02:00

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Erottaja

2011-12-28T15:12:00.000+02:00

Kuva: WSOY

Karo Hämäläisen Erottaja on Sallan jutun jälkeen ollut epämääräisesti 'pitääpä lukea joskus' -listalla; sattumoisin se sitten tuli kirjastossa juuri sopivasti vastaan ja ehti kotimaisten lukuputkeeni joululomalle.

Erottaja on vetävä kuvaus siitä miten rahan henki leijuu asfaltin yllä. Ajankohtainen tarina nyt, ei vain siksi, että 2008 finanssikriisi on tuoreessa muistissa. Uuttahan pukkaa, nyt ja ehkä aina.

Tätä voi lukea ihan vain trillerinäkin. Mahdollisesti kannattaakin. Jos pysähdyn miettimään kirjan henkilöiden arvomaailmoja, tulee paha olo. Toisaalta pidän siitä, että Hämäläisen kirjassa raha ei ole pelkästään rahaa. Sen välineellinen arvo nimenomaan menestyksen mittarina on selvästi esillä. Rahaa ei tavoitella vain rahan itsensä vuoksi; raha on statusta, turvaa, valtaa. Kulutuskulttuurin esineet ovat symboleita; laukkukaan ei ole kantoväline vaan viesti asemasta hierarkiassa.

Sääli että rahan hankkimisen keinoista ei tarvitse pitää lukua. Finanssicowboyt vain paimentavat pillastuneita valuuttalaumoja kohti äkkijyrkänteitä ja erottelevat itselleen pikavoitot pölypilvestä. Mitään ei tarvitse rakentaa, tehdä, luoda... manipuloinnilla, huijauksella tai varkaudella hankittu raha on vähintään yhtä hyvää kuin rehellisin keinoin tehty; parempaa jos panos-tuotos -suhde on kohdallaan.

Itseämme saamme syyttää, jos näin kapeasti katsomme elämää. Erottajan jäljiltä värisyttää taas vähän. Nyyhkis, tahdon paremman maailman!

Henkilöt ovat enimmäkseen kiinnostavia. Tyypeissä on monipuolisuutta ja moniulotteisuutta. Tykkäsin naispahiksesta. Tarina ei ole kovin tasapainoinen mutta vetävä kyllä. Ajankuva suorastaan rokkaa. Minua rahamaailman kieli ei häirinnyt lainkaan. Hämäläinen osaa rakentaa tarinaa siten, että merkitys tulee riittävän hyvin ymmärretyksi, vaikkei jokaista termiä tarkkaan tunnekaan. Tekstistä en muuten osaa sanoa paljoakaan, sillä tässä luin lähinnä tapahtumia. Hei - minusta se on hyvä juttu kirjassa! Ei ehkä kaikissa kirjoissa, mutta trillereissä nyt ainakin.

Hämäläisen juttu etenee hyvällä sykkeellä, ihan niin kuin rahan ja arvopapereiden pyörityksessä pitääkin. Pientä kielellistä irrottelua kyllä esiintyy. Lukunäytteeksi poimin piruuttanikin kohdan, josta löytyy nakkipaperin, tuon kirjallisen kulttiesineemme, lähivastine:

[--] Oraspää nostaa kommunikaattorin povitaskustaan mutta ei avaa sitä, sillä silloin hänen eteensä vain vyöryisivät kymmenet tekstiviestit ja soittopyynnöt, menisi tämäkin hetki.

Hänen pitäisi ajatella Wilénius & Rörstrandilla aamulla kuulemaansa, pohtia strategioita ja työskennellä parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi, mutta hän ei jaksa. Katse hakeutuu ikkunankarmiin, Norrmalmin torin pulut, pää retkahtaa alaspäin, syksyisen väsynyt Kungsträdgården, ja sen nostaminen vaatisi ylimaalliset voimat, lastenvaunujen pyörä katulaatoitusta vasten, tuulen lennättämä falukorv-paperi. (s. 136)

Ärhäkkä ja nopeatempoinen kirja, vahva ja hyvä trilleri. Ei ehkä joululukemista, ei jos haluaa uskoa, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Joulun ja uuden vuoden väliselle ei-kenenkään-maalle tämä ei-kenenkään-rahan tarina sopi mainiosti.

Karo Hämäläinen (2011). Erottaja. WSOY. ISBN 978-951-0-38362-9.

Arvioita:

Juhana Rossi Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Terhi Hannula Turun Sanomissa

Talouselämä

Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

2011-12-27T14:31:00.000+02:00

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!"

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan

Minä, Katariina & Catherine the Great

2011-12-26T11:14:00.001+02:00

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Varasto

2011-12-23T10:09:00.001+02:00

Varasto joulutunnelmissa? Nääh.

(Jos on joulukiireitä, tässä lyhyt tiivistelmä. Sairaan hyvä kirja. Hyvää joulua.)

Tajusin äkkiä, että minähän näen suurella todennäköisyydellä ensi viikolla Varaston elokuvana. Pakko siis lakata hautomasta itse kirjaa hyllyssä ja lukea se, vaikka Salmisia tekisi mieli säästellä. Sattumoisin tulevasta ensi-illasta oli juuri tänään juttua Hesarista, nettiversiota en löytänyt.

Varaston kertoja Antero Rousku on varastossa töissä. Palkalla ei elä, ei ainakaan niin että mokkanahkatakkia pääsisi ostamaan, mutta luontaisetuna on sentään mahdollisuus myydä omaan piikkiin firman tavaraa. Rousku taitaa olla Urkin ohella Salmisen inhottavimpia sankareita. Ällöttävyys olisi sietämätöntä, ellei Salminen välillä vilauttaisi sitä kolikon toistakin puolta. Rousku on myös hyvin onneton, onneton ja avuton onnettomuudessaan, vaikka kelpo kapitalistin tavoin pyrkiikin kartuttamaan kassaansa kaikin keinoin. Tunteeton Rousku ei ole, tunteet vain eivät ole niitä mukavimpia.

Varasto on niukkuudessaan mainiota vastapainoa vaikkapa Huorasadun tursuilevalle runsaudelle. Salminen kirjoittaa vähäeleisesti ja yksinkertaisesti. Sanat tipahtelevat kuin maalipisarat puukolla puhkotusta purkista. Mutta tässä remontissa ei maalata trendikkäillä tehosteväreillä tai edes maalarinvalkoisella, tässä suditaan arjen harmaata ja laitetaan sekaan tummia läikkiä toivottomuutta.

Mitenköhän tämä kirja kääntyy komediaelokuvaksi? Ehkä yllättävänkin hyvin, sillä näyttelijät voivat tuoda komiikan esille suoraviivaisemmin. Kirjan huumori on aika, noh, tummaa, sellaista revi siitä -huumoria. Nauraakseen pitää nähdä itsensäkin oravanpyörässä ja nauraa sille. Ehkä se jekku onkin siinä.

Lukiessani kävi mielessä, että tämä on inhorealisimia samassa mielessä kuin kabuki on teatteria: äärimmäisen tyyliteltyä kamaa. Mielihyvän hetket on karsittu, ankeuttajat maleksivat nurkissa. Onko ihminen ihminen ensinkään, jos häntä ei ympäröivä yhteisö kunnolla ihmiseksi laske?

Myyntipuolella työskentelevä Karita onnistuu biologisia aseita ja silkkaa kiristystä käyttäen kaatamaan Rouskun parisuhteeseen. Tulevasta isyydestä maalaillaan Rouskullekin uutta mahdollisuutta, mutta tuleeko siitäkään mitään?

- Se on Jenna. Se on kolme vuotta, minä sanoisin ja hakisin lisää kaljaa. Jouluksi toisin lapselle ison Muumin ja muovailuvahaa. En viipyisi kauan, sillä Karitalla olisi jo uusi mies. Sillä olisi ponihäntä ja paskaiset farkut ja Harrikka-paita ja se kääntyisi sohvalta katsomaan minua kaukosäädin kädessä.

En minä lopulta tulisi olemaan sen kummempi isä kuin moni muukaan. Karita ja minä ja lapsi olisimme aivan tavallinen tarina. Tässä lähiössä eivät muutkaan ihmiset toisiaan tarkastaneet. Säästärin tarjoukset olivat tärkeämpiä kuin hellyys ja romantiikka. [--] (s. 80)

Joulun aikaan on mukavampi ajatella, että sitä hellyyttäkin löytyy, jostain piikkikuoren alta. Ja uusi vauva on aina uusi toivo. Salmisen kirjan lopussa toivonsäde näyttää kyllä aika valjulta. Nyyh.

Menee vähän OTT mutta senkin uhalla.... Valoisaa, lämmintä ja hellää joulua!

Arto Salminen (1998). Varasto. WSOY. ISBN 951-0-22926-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Janne Kuusinen blogissaan Salmisen koko tuotannosta

Huorasatu

2011-12-20T16:00:00.000+02:00

Kuva: Into

Hihhei, olen vihdoin saanut pään auki loppuvuoden Suomi-urakassani! Vielä aika monta vuoden 2011 kirjaa pitäisi lukea ennen Blogistanian oman Finlandian H-hetkeä. Mutta tästä tämä nyt lähti ja ihan positiivisissa fiiliksissä.

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisromaani, joka humahti suoraan paitsi Hesarin esikoiskisan listalle myös Finlandia-listalle. Tavallaan ymmärrän miksi. Gustafsson nimittäin kirjoittaa rajusti ja rajuista asioista. Sellainenkin kirja pitää löytyä jokaiselta palkintolistalta ja kyllä tämä paikkansa rivissä lunastaa siinä missä moni muukin.

Huorasatu on rakkauden jumalatarten kasvutarina; aikuisuutta etsivät vahingossa Suomeen päätynyt Afrodite sekä huorat Milla ja Kalla. Pitää vain voittaa itsekeskeisyys, epäitsenäisyys, laumasieluisuus, itsekkyys, syyllisyys, kuolema ja pari muuta ikävää ihmisyydelle ominaista piirrettä. Sitten kun siitä on selvitty, voi lakata olemasta oman elämänsä uhri. Jos hyvä tuuri käy, ei tarvitse olla sankarikaan. Kirjailijatar korjaa kasvun hedelmät.

Mitähän tarinasta voisi sanoa? Aristoteles näyttäytyy ikävässä valossa, Ares osoittautuu aika lapselliseksi (ööö... mitä muuta voisi sodan jumalalta odottaakaan?) eikä viisauden jumalattarella näytä olevan mitään roolia...

Tämä oli minulle siitä harvinainen lukukokemus, että koin kirjan enemmän tekstin kuin tarinan kautta. Tarina onkin, anteeksi vain, koukeroinen ja sekava remix, josta ei järisyttävää iloa ainakaan meikäläiselle irronnut. Jotenkin luulen, että Gustafssonilta olisi lähtenyt ihan soolonakin aika hulppeaa absurdia tekstiä, ilman tätä mytologiatrippiä Afroditen ja muiden ihmisten kuvikseen luomien jumalaisten olentojen sekoittamista asiaan. Sitä paitsi luin muutama vuosi takaperin (brittiläisen?) romaanin, jossa Olympoksen väki asusti nykyajassa, eikä sen kaiku ollut ainakaan minusta mitenkään mieluinen lisä tälle kirjalle.

Mutta. Kerrankin voi sanoa, että ei haittaa vaikka tarina tempoili ja möyri ihan happopöllyissä. Ei se mitään. Huorasatua oli silti mukava lukea (ainakin ensimmäiset 150 sivua), sillä kirjoitustyyli kolahti. Teksti on iloittelevaa ja agressiivista yhtä aikaa, hilpeästi kohtuutonta ja todella sujuvaa. Itse asiassa hämmästyttävän sujuvaa. Paikoin ajattelin, että tämähän on kuin elokuvaa lukisi. Duh. Dramaturgiaahan Gustafsson opiskelee.

Lukunäytettä on vaikea valita, sillä teksti luisuilee tyylilajista toiseen kuin liukastettuna. Otetaanpa tällainen:

Afrodite lupaa tulla pelastamaan tilanteen välittömästi.

"Voi voi, on se kuollut", hän toteaa saavuttuaan.

"Se oli kyllä vahinko."

"No ei sentään kovin kummoinen vahinko." Afrodite mutristaa suutaan: Julian ei ollut mikään komea mies. "En kyllä keksi tähän kuin yhden ratkaisun", hän sanoo ja kaivaa käsilaukustaan luusahan. (s. 54)

Joku saattaa kokea Gustafssonin paikoin teinimäiseksi yltyvän huumorin rasittavan pikkunokkelaksi, mutta minä tykkäsin siitä tässä. Naivistista mutta energistä revittelyä, jota oli hauska lukea; nautiskelin kakaramaisesti Gustafssonin terävistä havainnoista ja intertekstuaalisuudesta. Mm. Sofi Oksanen ja Lostin Kate Austen vilahtavat. Kun nyt vielä keksisin kuka on se Pimp&Pimp-pomo...

Kaksi heikkoutta Huorasadulla minusta on. Yksi, äärimmäisyys. Olen tätä nykyä vähän tympääntynyt äärikaikkeen. Ääri-mihin-tahansa. Kaunokirjallisessa muodossa raivokas maailmanparannusagenda vielä menettelee... juuri ja juuri.

Mutta minusta pikkulasten pitäminen seksiorjina yksinkertaisesti ei kuulu samaan kategoriaan kuin lihan syöminen. Kärttyisä ämmä kun olen, kysyn: oliko ihan pakko agitoida molempia vastaan samassa tekstissä? Mahdollisesti pitää olla feministivegaani eikä pelkästään ihminen voidakseen täysillä samaistua Gustafssonin viestiin. Tai sitten missasin jonkin hienouden ja käsitin viestin väärin.

Toiseksi, Huorasatu on liian pitkä. Tämän tyylilajin kirja (pyörryttävän täynnä hahmoja, liikettä, raivoa, vitsejä, naurua, väkivaltaa) olisi enemmän edukseen hieman lyhyempänä. Loppupuolella on jo aika ylensyönyt olo, ähky suorastaan. Silti en suosittele joulupäivällisen korvaamista Huorasadulla; ei taida olla ihan joulukirja kumminkaan. Ei ainakaan jos joulusi on perinteisempää sorttia!

Noin yleisesti ottaen lukemisen arvoinen kirja. Raikas, tuoksussa verta ja meren vaahtoa.

Laura Gustafsson (2011). Huorasatu. Into. ISBN 978-952-264-063-5.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Noora Vaarala Aamulehdessä
Ja vielä bonuksena blogeista: Mari A.:n ja Erjan jutut.

Maus: Selviytyjän tarina & Ja täällä vaikeudet alkoivat

2011-12-13T19:29:00.000+02:00

Kirjapuolella olen kummallisessa lukujumissa; kesken on kuusi tai seitsemän kirjaa, joiden välillä hyppelehdin kuin heinäsirkka, päättömästi sirkuttaen siis. Runojakin olen lukenut mutta kahden runoilijan välillä vaappuen. Täällä kolossa valitsee siis jonkinlainen kroonistunut päättämättömyys. Höh. (No, erästä scifisarjaa olen kyllä lukenut urakalla, mutta siitä myöhemmin -)

Tasan yhden suomenkielisen opuksen olen lukenut alusta loppuun tämän äärihiljaisen blogiviikon aikana, mutta luinkin sen sitten kahteen kertaan. Art Spiegelmanin Maus on ilmeisesti niitä sarjakuvia, jonka "kaikki muut" ovat tunteneet ja lukeneet jo ammoisina aikoina, kauan ennen kuin meikäläinen edes huomasi sarjakuvien olevan muutakin kuin Aku Ankkaa ja Asterixia. Huhut tästä jo 90-luvulla palkintoja pokanneesta teoksesta ovat sittemmin kantautuneet minunkin korviini, ja kun bongasin kirjamessuilla tämän hienon WSOY:n julkaiseman kovakantisen kokooma-Mausin - molemmat osat samoissa kansissa - kohtuulliseen kymmenen euron hintaan, piti totta kai tuoda se kotiin.

Maus on todella vaikuttava työ. Aiheena keskitysleirit on vaikea; niiden kauhuun on tavallaan turtunut, koska niistä on lukenut pienen ikänsä. Spiegelmanin Maus onnistui kiinnostamaan, hämmentämään, huvittamaan ja muistuttamaan ihmisen raadollisuudesta.

Kyllä, huvittamaankin. Mausissa tarinaa kerrotaan kahdella tasolla. Keskitysleiriselviytyjän poika muistelee lapsuuttaan, haastattelee isäänsä ja piirtää sarjakuvaa juutalaisvainoista; samalla käsitellään isän ja pojan suhdetta monin paikoin lempeästi ironisoiden. En vaan voinut olla hihittelemättä monin paikoin sekä isä-poika suhteelle että sille miten joitain 30- ja 40 -luvun tapahtumia kuvattiin.

Välillä hirvitti; mikäs pervo se täällä naureskelee keskitysleirissä oleville? Mutta siinä se onkin. Antamalla natsien uhrien olla inhimillisiä ihmisiä Spiegelman oikeastaan korostaa koko joukkotuhon inhottavuutta erittäin tehokkaasti. Tässä on oikeasti tapettu IHMISIÄ eikä mitään erityistä uhriryhmää; ihmisiä pienine tapoineen ja virheineen ja toiveineen, ihmisiä joilla on menneisyys, joilla olisi ollut myös tulevaisuus. Juutalaisista ei tehdä jotain ihmeellisiä marttyyripyhimyksiä. Isä-Spiegelman, selviytyjä ja äärimmäisen hankala ihminen, onnistuu hiirenä herättämään muutakin kuin sentimentaalista kauhistelua.

Spiegelman osui johonkin hermoon kuvatessaan juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Hiiri ja kissa ovat naamioita ja senkin Spiegelman tuo esille hienosti. Kissa voidaan nähdä hiirenä, hiirennaamion voi sitoa kasvoille. Aloin miettiä, miltä holokausti näyttäisi, jos sen sijoittaisi vuoteen 2059 ja kutsuisi sitä dystopiaksi? Tai miltä vaikkapa Palestiinan tapahtumat näyttäisivät, jos ne kuvaisi faabelina. No... ei mennä siihen. Ei ole vastauksia, on vain enemmän tai vähemmän tunnepohjaisia reaktioita, sekä täällä että siellä.

Pidin tästä todella paljon. Mausin hiiret ovat näennäisestä ilmeettömyydestään huolimatta äärimmäisen ilmaisevia. Ruudut ovat pieniä, ahtaita, tiukkoja... ne välittävät tunnelmia väkevästi. Esteettistä kuvaa tämä ei ole, ei varsinaisesti, ei edes Persepoliksen vähän rujoon tyyliin eikä todellakaan sillä tavalla herkästi kuin vaikkapa The Blankets'sissa. Silti tyyli toimii aivan älyttömän hyvin yhteen. On kuin hiiret pitäisi piirtää juuri näin.

Laitetaanpa näyteruutuna tämä kohtaus: pieni Art Spiegelman valittaa isälleen, miten hänen ystävänsä menivät pois eivätkä odottaneet häntä. Isä kertoo miten ystävyyttä todella testataan. En millään saa riittävästi valoa tähän pimeyteen ottaakseni kunnollista koko sivun kuvaa.

Spiegelman, Delisle, Satrapi, Tietäväinen - raskaan sarjan kertojia kaikki. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, painavaa sarjakuvaa on enemmän kuin ummikko olisi uskonut. Sarjakuvien 'löytämisestä' olen kovasti kiitollinen kirjablogeille...

Spiegelmanilta on ilmestynyt myös vuoden 2001 terrori-iskuja ja niiden seurauksia käsittelevä In the Shadow of No Towers, joka alkoi kovasti kiinnostaa. Spiegelman saattaisi löytää niihinkin tapahtumiin jonkin aidosti erilaisen näkökulman.

Art Spiegelman (2003, alkuperäiset 1986, 1991). Maus. I Selviytyjän tarina. II Ja täällä vaikeudet alkoivat. WSOY. ISBN 951-0-27903.

Arvioita:

Salla Lukupäiväkirjassaan

anni.m Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Maria Loikkanen (julkaistu Uudessa naisessa vuonna 2005, pdf, Alas taikavirtaa)

Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

Lakanasiivet

2011-12-09T19:02:00.001+02:00

Kuva/päällys: Otava/Piia Aho

Niin vain ne marraskuun kiireet ovat valuneet tänne joulukuunkin puolelle; taas meinaa jäädä kertomatta erinomaisistakin kirjoista. Mutta ei, otan itseäni niskasta kiinni ja raportoin ennen huomista teatterireissua romaanista Lakanasiivet. Tämän ostin kirjamessuilta ja alkuviikosta luin.

Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)

En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.

Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.

Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:

[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke.

Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)

Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.

Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.

Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.

Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.

On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.

Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.

Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.

(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)

Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja Jään ja tulen kevät

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!

Vääränlainen mies

2011-12-07T16:30:00.000+02:00

Kuva/kansi: Otava/Emmi Kyytsönen

Lukupiiri iskee jälleen. Tällä kertaa olemme lukeneet runoja. Tai ei, sanotaan niin kuin kirjan liepeessäkin sanotaan: runomaisia laulutekstejä.

Anna-Leena Härkösen Vääränlainen mies on tosiaan kokoelma laululyriikkaa. Osa on sävelletty, osa ei, mutta käyttötarkoitus on joka tapauksessa vaikuttanut tekstien muotoon ja kieleen. Oma runolukemiseni on vielä sen verran alkutekijöissään, ettei tee mieli kovin vankkoja lausuntoja muodollisista seikoista laukoa.

Silti sanon kaiken uhallakin, että nämä Härkösen tekstit ovat aika leimallisesti nimenomaan lauluja. Kun näitä lukee runoina, tekee mieli yrittää laulaa. Tuskallinen tuntemus sekä minulle että lähipiirille. Hmm. No, meillä on lukupiirissä joitain runoutta enemmän lukeneita ja kirjoittaneitakin, kuuntelen illalla kunnoituksella heidän kommenttinsa.

Ajattelin osittain Vääränlaista miestä kun luin Jennin blogista pohdiskelua runouden "vaikeudesta". Sielläkin tulivat laulujen sanoituksen esille. Nämä Härkösen tekstit on minusta juuri sellaista aika helposti lähestyttävää käyttörunoutta. Löydän monesta tekstistä jonkin kauniin ja puhuttelevan kohdan. Lukemiseen ei tuskastu, paitsi mitä nyt vähän ärsyynnyn kertosäkeistä välillä.

Olen lukenut tätä muutaman viikon vähän kerrassaan. Eilen itsenäisyyspäivänä luin loppuun ja selailin alkua uudestaan. Lukupiirivetäjämme antoi vaikean tehtävän, pitäisi valita mielestään paras runo kokoelmasta.

Auts. Olen tosi huono rankkaamaan mitään luettavaa paremmuusjärjestykseen, kun se paremmuus on niin kovin häilyvää. Kirjojen kanssa ainakin käy usein niin, että lukuhetken tunnelmat vaikuttavat kovastikin siihen miten kirjan kokee. Parhaan kirjan valitseminen, se on kuin yrittäisin päivänsäteitä haavilla koriin pyydystää ja sitten riviin järjestellä. En osaa - ja jos hetken kuvittelen osanneeni, saan ahdistusta siitä, että pakotan jotain kirkasta omaan mielivaltaiseen listaani. Okei, joskus tulee ilmestys. Joskus jokin kirja (tai miksei runokin) saa maailman järisemään. Jos antaisin pisteitä, ne olisivat sitten niitä viiden tähden tekstejä.

Tuo OTT-poikkeama syntyi, kun mietin, että on hyvin vaikea valita näistä runoista parasta, siksikin, ettei mikään niistä saanut aikaan suurempaa sydämentykytystä. Tykkäsin monessa runossa jostain kohdasta, mutta mikään ei saanut aikaan sellaista kolausta, jonka yhdistän Oikein Hyvään runokokemukseen. Hemmetti että runous on vaikea laji, lukea ja varmaan kirjoittaakin.

Härkösen tekstit ovat sujuvia ja teräviä ja osuvia ja hauskojakin, mutta hengitin silti ihan tasaisesti koko ajan.

Lopulta poimin kirjanmerkkilappujen pohjalta "parhaiden" nelikoksi seuraavat: Toivomus, Älä kysy mitään, Mä päätin sua rakastaa ja nimitekstin Vääränlainen mies. Näistä ensimmäisessä ja viimeisessä on minusta kivaa kiukkuista energiaa ja ironinen silaus...

Mutta valitsen nyt sitten lukupiirin kyselyyn tuon Älä kysy mitään -runon, ihan siksi että se on kokoelman runomaisimpia ja pidän räjähtävästä lintuparvesta:

Älä kysy mitään

Älä kysy
älä kysy mitään
tulin takaisin, ja pysynkin,
niin luulisin

Näet silmistäni sen
mitä sinun pitääkin
älä pyydä yhtään sanaa
tyydy siihen

Älä kysy
älä kysy mitään
oon täällä taas,
ja tyhjää täynnä eilinen
ja kun katson taakseni
en pysty mitään näkemään
enkä puhumaankaan,
en, vaikka tahtoisin

Joskus ehkä kerron kuinka itkin
kun lintuparven lentoon räjähtävän näin
ja kuinka häntä kaksin käsin puristin
ahtaan huoneen hämärässä jälkeenpäin
ja joskus ehkä kerron kuinka
huusin
huusin ääneen
hänet hyvästeltyäin

Ja jos en koskaan kerrokaan niin älä silti kysy
oon luonasi ja muu voi mennä menojaan
ja jos en kerro sanaakaan
niin älä mitään kysy
kun palasin ja palaan aina uudestaan
(s. 28-29)

Helposti lähestyttävä kokoelma. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta puhutteli kumminkin jollain tasolla.

Anna-Leena Härkönen (2010). Vääränlainen mies: Lauluja. Otava. ISBN 978-951-1-24189-8.

Arvioita:
Eija Komu Keskisuomalaisessa
Kirjavinkit
Susa Susan kirjastossa

Jonnekin pois

2011-12-03T20:22:00.001+02:00

Kuva: Avain

Lionel Shriverin Jonnekin pois sujahti automaattisesti lukulistalle kun siitä kuulin. Poikani Kevin oli järisyttävä lukukokemus ja Syntymäpäivän jälkeen oli sekin hyvä. Jonnekin pois osuu näiden kahden välimaille. Siitä puuttuu Kevinin intensiteetti - näin jälkeenpäin ajatellen kertojaratkaisu selittää osan Kevinin vääntövoimasta - mutta Jonnekin onnistui kyllä naulitsemaan minut tarinaan hyvin.

Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.

Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.

Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.

Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.

Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.

Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.

Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.

Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:

[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla.

Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)

Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.

Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...

Our Tragic Universe

2011-12-03T17:01:00.001+02:00

Kuva: Canongate.

Törmäsin tähän kirjaan Sivukirjastossa jo kesäkuussa. Liina oli löytänyt omansa kirjastosta, mutta minä tein taas osani globaalitalouden eteen; tilasin netistä. Ja sitten hautasin hyllyyn muutaman muun joukkoon odottamaan inspiraatiota.

Our Tragic Universe nimittäin on lähestulkoon tarinaton tarina ja Liinan jutusta tiesin sen etukäteen. Lukijana vähän arastelen tarinattomia tarinoita; yleisesti ottaen pidän siitä, että juoni kannattelee minua lihaksikkain käsivarsin... Jos joudun omin voimin raahautumaan sivulta toiselle, menetän helposti mielenkiintoni.

Olen onnellisen tietämätön kirjallisuusteknisestä terminologiasta, mutta yksi Universen teemoista on ehdottomasti narratiivien voiman kyseenalaistaminen. Onneksi Universe on rakennettu sen verran ovelasti, että sitä huomaa jo sitoutuneensa henkilöihin ja tunnelmaan siinä vaiheessa kun Universen oma pseudotarinattomuus alkaa käydä ilmeiseksi. Päähenkilö Meg onkin äärimmäisen sympaattinen hahmo. Hän on jo-ties-kuinka-monetta-vuotta lupaava nuori kirjailija, jonka Vakava Romaani ei edisty, mutta päivät menevät muissa töissä. Romaaniluonnokseensa Meg kirjoittaa elämäänsä uudestaan loputtomin variaatioin edistymättä lainkaan; paperin tuolla puolen hän on jumissa ankeassa suhteessa ja haaveilee vanhemmasta miehestä.

Juoni - no, siitä ei ilmeisistä syistä voi sanoa juuri mitään, mutta kirjassa mietitään todellisuuden luonnetta, pohditaan ihmisen ajattelumalleja ja niiden seurauksia arkielämälle. Samalla tapahtuu asioita ja ne liittyvät toisiinsa ja muodostavat kuvion, mutta kuvio ei ainakaan yhdellä lukemalla ole viiva tai paraabeli tai edes spriaali. Tämä pitsihimmeli alkaa näyttää symmetriseltä vasta kaukaa katsottuna.

Universen utuinen ja ovela filosofinen piirre todella puraisi; kirja toimi kuin syvyyspommi. Vaikka pidin siitä lukiessani kohtalaisesti (Meg haahuilee tyylikkäästi), varsinainen teho tuli jälkikäteen. Huomasin nimittäin palaavani Universeen yhä uudestaan päiväkausia sen jälkeen kun olin jo luullut lyöneeni kannet kiinni. Hidas sytytys? Nopealla lukuvauhdilla saattaa olla haittapuolensa. Tajusin vasta jälkikäteen (ehkä) miksi tietty keskustelu käytiin lautalla, mistä kutomisessa oli kysymys ja miksi kirjasto oli niin tärkeä ja mitä yhteistä koiralla ja Pedolla on... ehkä.

Joka tapauksessa kirjan kohtaukset siis palasivat moneen otteeseen mieleeni. Universe resonoi kumman hyvin omien epänarratiivieni kanssa.

[--] I think what I'm saying is that narrative has to have patterns, otherwise it wouldn't be narrative, and while life doesn't have to have patterns, the minute we express it as a narrative it does have to have patterns; it has to make sense. Therefore we impose patterns on life in order that we can express it as narrative. (s. 163)

Jep. Elämä on kertomus, jonka kerromme itsellemme. Olen pähkäillyt samansukuisten ja osittain samojenkin kysymysten kanssa niin usein, että Universe herätti uinuvia ajatuksia. Tuli oikein ikävä ontologiaa ja jopa semiotiikkaa... Ehkä katson vain Matrixin uudestaan!

Lisään vielä, että kirjassa tapahtuu muutakin kuin narratiivien universaalin penetraation illustrointia. Okei, melko mutkikkaita pohdintoja on paljon, mutta lisäksi kirjassa tavataan (ehkä) muutama myyttinen olento, kirjoitetaan (ehkä) tarinaton tarina, riidellään ja surraan ja rakastetaan ja yritetään ymmärtää. Ja tehdään sukan kutomisesta kohtuuttoman suuri numero.

Pitääkseen Universesta täytyy pitää pitkistä filosofistista keskusteluista ja vähän eksyneistä päähenkilöistä. Minä tykkäsin kyllä. Kokonaisuus toimi niin hyvin, että annan kirjalle anteeksi sen taakseen jättämän pysyvän hämmennyksen; en vieläkään ole varma mitä siinä tapahtui. Pitää varmaan lukea uudestaan parin vuoden päästä.

Siedän jopa sen, että päähenkilö on - huoh - jälleen kerran kirjailija, sillä tällä kertaa kirjoittamisen pähkäilyllä on jokin rooli kirjassa. Hih, eipähän ainakaan tarvitse valittaa, että minä-kertojan havainnointi on epäilyttävän tarkkaa ja itseilmaisu naurettavan kaunista!

Scarlett Thomas (2011). Our Tragic Universe. Canongate. ISBN 978-1-84767-129-5.

Arvioita:
Liina Sivukirjastossa
Alice Fisher Guardianissa
Nicolas Royle Independentissä

Kasvun paikka

2011-12-01T18:30:00.000+02:00

Kuva/kansi: Talentum/Sherpa

Tätä kirjaa haluan oikein tahallani hehkuttaa: aivan briljantti joululahjakirja suomalaisesta yritysmaailmasta kiinnostuneelle miehelle!

Äh, pahoittelut sukupuolisidonnaisesta kommentista, joka pohjaa täysin omiin ennakkoluuloihini... Korjaan: ilmeinen joululahjakirja urheilusta edes etäisesti kiinnostuneille bisnesihmisille, briljantti lahjakirja naiselle, jos haluat todistaa, ettet ole kalkkiutuneiden sukupuoliodotusten vanki.

Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikassa näet käytetään tasaisesti urheilusta poimittuja tarinoita bisnesviestin perille viemiseen. Onneksi Vuori myös kertoo tarinat taustoineen eikä vain viittaa niihin; meikäläisen kaltainen huippu-urheilun täysin ignooraava lukutoukkakin pysyy kyllä kärryillä. Markkinoinnin erikoissanastoa tulee vastaan jonkin verran, mutta ei mielestäni kohtuuttomasti. Kenen tahansa yrityselämästä yhtään kuusalla olevan pitäisi pysyä 98% kärryillä.

Sitten pieni blogihygieeninen varoitus. Jos kuulut koulukuntaan, jonka mukaan kaikenlainen yhteys kirjailijaan/kustantamoon saastuttaa blogijutun, jätä kehuni väliin. Sattumoisin nimittäin tunnen Jukka-Pekka Vuoren jo opiskeluajoilta. Polkumme ovat ajautuneet jokseenkin erilleen erilaisten elämänratkaisujen myötä, mutta pidän tästä kirjailijasta ihan ihmisenäkin. Kunnioitan hänen tinkimättömyyttään ja kykyään henkiseen kasvuun; pidän hänen ajattelutavoistaan, joissa yhdistyy näennäinen suoraviivaisuus ja yllättävä kerroksellisuus. Ja minulla on omistuskirjoituksella varustettu kappale tätä kirjaa. Nih.

Lähdin siis lukemaan Kasvun paikkaa hyvin positiivisin odotuksin. (Ja kieltämättä vähän peloissani; olisi ollut noloa huomata, että se onkin kaamea! Huh helpotusta.)

Kasvun paikka on melko yleistajuinen johtajuuden ja markkinoinnin peruskysymyksiä pohtiva kirja, joka nojaa kolmeen kivijalkaan: markkinoinnin keskeisten käyttöteorioiden tuntemus, vankka kokemus kentällä sekä suomalaisten ja kansainvälisten menestyneiden johtajien haastattelut. Kasvun paikasta kuultaa huoli suomalaisten yritysten yleisestä keskinkertaisuudesta ja erityisesti suomalaisen markkinointijohtamisen keskinkertaisuudesta. Täällä pohjan perukoilla kun on taipumus tyytyä vähään ja välttää riskejä. Turvallisuuteen ja asemien säilyttämiseen keskittymisen kääntöpuolena ovat pienet visiot ja vaatimattomat tavoitteet. Uskonpuute, höyläily, nysvääminen pikkuasioiden kanssa vaikka suuret linjat murtuvat. Pelkuruus. Vastuunpakoilu.

Bisneksessä vaatimattomat tavoitteet ovat pahasta. Niistä puuttuu voima viedä ihmiset seuraavalle tasolle. Ja ihmisethän sen tuloksen tekevät, ihmiset jotka osaavat ja tahtovat. Vastaus ei ole tehdä enemmän ja enemmän vaan paremmin ja paremmin.

Vuoren kirjassa kasvuyrityksen markkinoinnissa on kyse juuri tästä: ymmärretään mistä yrityksen arvo tulee (asiakkaista), valitaan oikeat asiakkaat ja tehdään omasta tuotteesta aidosti parasta ratkaisua heille. Tämän mantran oppii ulkoa helposti, mutta sen vieminen käytäntöön vaatii raakaa osaamista, valtavasti työtä ja vankkumattoman tahdon. Vaikka pikavoittoja voi bisneksessä syntyä monellakin tavalla, esimerkiksi olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai vähentämällä väkeä, pitkän linjan kasvu syntyy strategisesta markkinoinnista: siitä että katsotaan eteenpäin ja ulospäin ja ponnistetaan oikeaan suuntaan.

En ole mikään yleisen kasvuideologian fani; vierastan ajatusta siitä, että ihmisen aina pitää saada enemmän sitä ja tätä. Ahneuden, itsekkyyden ja röyhkeyden nostaminen arvokeskiöön hermostuttaa minua. Saan vilunväristyksiä siitä, miten julkisorganisaatioiden perustehtävät hukkuvat niiden jatkuvaan uudistus- ja säästämisrumbaan, enkä totta totisesti usko kasvuun hinnalla millä hyvänsä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvulle on löydyttävä rajat. Silti globaalilla taloudella on lisäarvoa yhteiskunnille ja yksilöille, jos se johtaa kilpailun kautta siihen, että asioita tehdään paremmin ja paremmin.

Kasvun paikka ei onneksi ole kirja siitä, miten tienataan mahdollisimman iso tili ja vetäydytään sitten Bahamalla, eikä siitä kuinka tyrkytetään turhakkeita lammasmaisille kuluttajille. Tässä kirjassa on kyse siitä, miten ja miksi pitäisi pyrkiä autenttiseen kasvuun. Sillä kasvulla on paikkansa: yritystoiminnassa kilpailluilla markkinoilla yrityksen on pakko pyrkiä olemaan parempi. Pyrkimys paremmuuteen ja pyrkimys autenttiseen kasvuun kulkevat käsi kädessä. Ne ovat yhtä ja samaa.

Paremmat suomalaiset yritykset tekevät parempaa tiliä myös Suomelle, joten vaikkei hyväksyisikään osinkotuloilla elämistä tai kasvavia tuloeroja, yritysten pärjäämisellä globaalissa kilpailussa on väliä. Yritykset tekevät tilin, jolla hyvinvointivaltiota voi (yrittää) pyörittää.

Ja tässä suhteessa me suomalaiset totta vie olemme kansakuntana pulassa, sillä meidän saavutetut etumme hiipuvat tätä menoa kyvyttömyyteen kehittyä. Suomalaisten yritysten kasvuhalut ovat heikkoja, markkinoinnilla ymmärretään edelleen mainostamista, epäonnistumista ja siten riskejäkin siedetään säälittävän huonosti.

Pystyisimme parempaankin, mutta ensin pitää lakata etsimästä selityksiä ja alkaa etsiä ratkaisuja; ei ratkaisuja oman selustan turvaamiseen vaan ratkaisuja asiakkaan parhaaksi. Vuori muistuttaa osuvasti suomalaisten kehupelosta. Kun Newsweek rankkeeraasi Suomen maailman parhaaksi maaksi, reagoimme kitkerästi ja aloimme etsiä laskuvirheitä lehden kaavoista.

Mikä meitä oikein siinä ärsyttää, kun muut kehuvat meitä? Onko mahdollista että meitä ärsyttää se, että meiltä viedään viimeinen tekosyy olla menestymättä? Meillä on nimittäin paha tapa vetäytyä tekosyiden taakse, kun emme ole valmiita laittamaan itseämme likoon menestyksen eteen. [--] Uskon vahvasti, että jos me haluamme jatkossa menestyä, meidän on ajateltava toisin [--] (s. 228)

Samaa viestiä on kuultu monesta suusta jo parikymmentä vuotta. Silti Kasvun paikka on minusta kirja, jolle on tilausta. Vaikka se ei sisällä sinänsä uusia asioita markkinoinnista tai johtamisesta tai kasvun teorioista, se on poikkeuksellisen vahva ja uskottava puheenvuoro kipeästä aiheesta, suoraan suomalaisen markkinoinnin huipulta. Tämä on kirja, jossa tekijä on laittanut itsensä ja osaamisensa likoon sanoakseen mielestään tärkeän asian. Sen vilpittömyys kantaa, vaikka saattaa toki ärsyttääkin. Vuori tietää mistä puhuu ja puhuu suoraan.

Suora henkilökohtaisuus on Kasvun paikan vahvuus ja samalla sen heikkous: tämä on vahvasti oman kontekstinsa kirja. Ellei tunne oloaan kotoisaksi yritysten välisen kilpailun temmellyskentillä, ei varmaan tykkää tästäkään. Toisaalta, jos itse elää kilpailun maailmassa, tämä antaa paljon ajattelemisen aihetta. Henkilökohtaisesti hyödyllisin juttu minulle tässä kirjassa oli selkeä esitys siitä, miten markkinointiajattelua voi myydä organisaation sisällä. Teoriassa tiesin että omistaja-arvon kautta pitää mennä, mutta tässä nyt tuli se puuttunut viimeinen askel.

Ai niin, palaanpa vielä blogihygieniaan ja joululahjateemaan. Kun nyt mainostin tuntevani kirjailijan, on varmaan syytä myös erikseen sanoa, että ostin oman kappaleeni kirjaa ihan omilla rahoillani kirjamessuilta. Kirjailija ei nimittäin itse tällä opuksella tienaa; tuotot menevät neurologisista häiriöistä kärsivien lasten auttamiseen. Hinta on valitettavasti ammattikirjallisuuden luokassa. Juttua mahdollisesti lukeville joulutontuille tiedoksi, Booky.fi myy tätä osapuilleen samalla hinnalla kuin messuilla myytiin, Talentumin verkkokaupassa on jokin Talentum-lisä.

Jukka-Pekka Vuori (2011). Kasvun paikka. Talentum. ISBN 978-952-14-1619-4.

Arvioita:
Hanna Rajalahti Talouselämässä
Marge Mentaalimuuvi-blogissa
Paavo Järvensivu Degrowth.fi -sivun blogissa

Mielen marraskuu?

2011-11-30T16:00:00.000+02:00

Neiti B:n maalaus keväältä kuvastaa meikäläisen marraskuuta aika hyvin!

Tässä kuussa olen lukenut ja blogannutkin ennätyksellisen vähän. Ei siksi että olisin kyllästynyt bloggaamiseen (hah!) vaan siksi, että kuukauden täyttivät ennätykselliset työkiireet ja tappavan työläs vapaa-ajan projekti. Nyt se on selätetty; ensi kuussa päivystän taas kioskissa entiseen tapaan...

Nyt kun lasken, kirjoja tuli kuitenkin luettua marraskuussa 19. (19?!?) Olen yllättynyt. Oma fiilis on kuin en olisi lukenut mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut varsinkin loppukuusta vain hyvin helppoja kirjoja; mihinkään rankempaan ei ole riittänyt keskittymistä. Huomasin myös, että kun kirjoista ei kirjoita, se tosiaan tekee niistä jotenkin... haihtuvaisempia. Puff - tänään täällä, huomenna poissa.

Minulla on ollut ikävä sekä bloggaamista että kirjablogien lukemista, tässä kuussa on kumpikin jäänyt liian vähille. Harmittaa. Ei tällaista ruuhkakuuta vähään aikaan, kiitos.

Nyt ajastan tämän huomiselle, lähden vielä marraskuun viimeiselle työmatkalle... ja sitten alan ajatella joulua. Oikein iloista, valoista joulukuuta kaikille!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Maailman paras kylä
Arto Salminen: Lahti
Lisa Goldstein: The Uncertain Places
Alastair Reynolds: Pääteasema
P. D. James: Death Comes to Pemberley
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Mika Waltari: Suuri illusioni
Eino Leino: Helkavirsiä

Luettu muttei blogattu:

Graig Thompson (2009, alkuperäinen 2003). Blankets. Loistava sarjakuvaromaani, bongattu Sallan blogista. Upottava tarina nuoresta rakkaudesta lumihangessa. Äh, nyt kuulostan kuin ivailisin eikä ole tarkoitus; tämä on oikeasti liikuttava rakkaustarina ja lunta sataa paljon. Se kätkee maiseman ja pehmentää ääriviivat... mutta ei liian pehmeiksi. Oikea rakkaus tekee aina kipeää. Tässä siihen kietoutuu vahvasti myös oman maailmankatsomuksen ja identiteetin etsintä. Boy meets girl - vanha juttu mutta jokaiselle kerran uusi. Sen tuoreuden kokemuksen Thompson tarjoilee ilmeikkäillä mustilla viivoillaan.

Marianne Cederwall (2011): Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Tämä tuli loppujen lopuksi lukulistalle Erjan blogista, vaikka kansi on jäänyt aiemminkin mieleen. Pikkuriikkisen petyin: päähenkilö Mirjam tuntui epäuskottavalta (voiko haahuilla koko ajan edestakaisin kostonhimon ja helläsydämisyyden välillä?) ja juoni jäi jotenkin... noh, puolitiehen. Kun aletaan hurvitella yliluonnollisella, samantien olisi voinut mennä askeleen pidemmällekin. Mutta kirjan kakkosnainen Hervor ja tyylitellyt pahikset pelastivat paljon. Sellaista kepeää kevytluettavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöstä ei tehty liian vanhusta vaikka viisikymppinen onkin.

Stephen King (2011): 11.22.63. Ihan sama mikä tilanne, uusi Stephen King luetaan täällä äkkiä. Tällä kertaa aiheena on aikamatkailu, pienellä ripauksella mystiikkaa. Englanninkielen opettaja palaa aikaan ennen Kennedyn murhaa... ja siitä jo arvaattekin mikä on matkan tarkoitus. Kiinnostava kirja, täynnä kingmäisiä hahmoja. Tykkäsin. King uppoaa edelleen. Ei olisi ehtinyt millään lukea näin paksua tiiliskiveä, mutta pakko mikä pakko. Tulevat mieleen ne tiedekuntatentit, jotka aikoinaan jäivät väliin kun piti valvoa koko yö jonkun Kingin romaanin kanssa. Nostalgiaa!

Pienenä miinuksena - tai ehkä plussana, riippuu näkökulmasta - on kirjan poikkeuksellisen vahva amerikkalaisuuden fiilis. Tässä etsitään kansakuntaa sellaisena kuin se joskus oli, hyvässä ja pahassa. Maija on kirjoittanut tästä.

Lee Child (2009): Viides matkustaja. Tämä on jäänyt joskus divarireissulla käteen ja nyt tuli luettua. Jack Rearcher -kirjat ovat mukavan luotettavaa viihdettä. Paljon toimintaa, selkeät hyvikset ja pahikset, mukaan miksataan vähän politiikkaa, ripaus etiikkaa ja paljon lakonista, terävää dialogia. Tällä kertaa Reacher huomaa metrossa potentiaalisen itsemurhapommittajan. Tilanne purkautuu odottamattomalla tavalla eikä sankarimme voikaan jättää tapausta sikseen. Juuri sitä mitä teki mielenikin.

Jukka Parkkinen (1995): Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Tämä hulvaton nuortenkirja valikoitui lainaan odottamattoman suosituksen pohjalta. Verbaalisesti nokkela tarina on nuoren Suvi-tytön kertomus elämästään kummallisessa perheessä vanhapoikaveljessarjan kasvattina. Tykkäsin tästä kovasti! Hauskaa, viatonta luettavaa. Tosin kummastelen mielessäni vähän kirjan kohderyhmää, sillä ulkoasusta päätellen se on tarkoitettu varhaisnuorille (?), mutta epäilen, että puolet vitseistä menisi ikäryhmältä ohi. Hmm. Jos kotoa löytyy 10-13 vuotiaita, testaa ja kerro tulos. Tai lue itse - olisi hauska kuulla kolahtaako tämä huumori muihinkin kuin minuun. Ehkä henkinen ikäni onkin 12, vähän suuremmasta tietomäärästä huolimatta.

Sisko Istanmäki (2008): Yöntähti. Tämä kirja on 101 naisten kirjan listallani. Noloa, että se joutuu tyytymään pariin riviin koostepostauksessa. Punaisena ja takellellen totean, että kirja oli tavallaan hauska, mutta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Pidin poikkeuksellisesta aiheesta - Yöntähden päähenkilöt ovat kasikymppisiä - ja vanhuutta kuvattiin tästä mielestäni mukavalla tavalla ymmärtäen. Vanhuksista ei tehty arkkityyppisesti tietynlaisia; jokainen on yksilö. Vanhuuden kuvauksena tämä antoi ajattelemisen aihetta. Juoni ei kuitenkaan sytyttänyt, enkä kiintynyt päähenkilöihin tai ihastunut tyyliin. Yöntähdessä myös hyödynnetään minusta useimmiten vähän rasittavaa kertomus kertomuksessa -tekniikkaa. Joskus sellaiset kertomukset ovat itsessään hyviä (tässäkin osa oli), mutta saan aina näppylöitä kun yritän miettiä mitä niiden pitäisi merkitä varsinaisen kertomuksen suhteen. Haku löytää ensimmäiseksi jutun Sallalta.

Charlaine Harris (2005): Dead as a Doornail. Sookie Stackhousen veli Jason joutuu sopeutumaan muutoksiin elämässään; Sookie jahtaa salamurhaajaa, salamurhaaja jahtaa muodonmuuttajia. Peikkoneito on kirjoittanut Doornailista täällä.

Charlaine Harris (2006): Definitely Dead. Sookie Stackhouse selvittelee serkkunsa jäämistöstä paljastuneita ongelmia New Orleansissa (ennen Katarinaa). Peikkoneito on lukennut, upotkaa hetkeen täällä!

Charlaine Harris (2007): All Together Dead. Sookie Stackhouse seuraa Lousianan kuningatarta vampyyrien huippukokoukseen. Viittaan jälleen Peikkoneitoon täällä.

(Mainitsinko jo, että teki mieleni mukavaa, helppoa luettavaa? M.O.T.)

Lisäksi bloggaamatta on luettu kaksi kirjaa, Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikka ja Scarlett Thomasin Our Tragic Universe. Niiden kohdalla aion poiketa tavoistani. Kun en ehtinyt kirjoittaa marraskuussa näistä, säästän tarinani joulukuun puolelle. Palaan siis kasvun juurille ja traagiseen maailmaan viimeistään viikonloppuna!

Kuukauden hakusana:

Hiukan hämmästelin tiedonhakua aiheesta piirretty kainalosauva; luulisi että ihan oikeasta olisi enemmän apua. Kumpiakaan ei löydy täältä. Ja kuka on kadottanut terävät kantapäät?

Tämän kuun harhaisin hakusana on kuitenkin muuta: kahden sanan postmoderni miniruno, itseensä kiertyvä, jännittävästi yhtä aikaa harhainen ja ehdottoman osuva

digitaalinen sähköinen

Vau. Hienompaa hakusanaa en keksisi vaikka kaksin käsin yrittäisin.

EDIT: lisätty linkit joulukuun puolella blogattuihin kirjoihin.

Helkavirsiä

2011-11-21T18:24:00.001+02:00

Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.." Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.

Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)

Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä

Suuri illusioni

2011-11-16T18:45:00.000+02:00

Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.

"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)

Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä? Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

Kultatukka, tähtönen

2011-11-14T18:00:00.001+02:00

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen... Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa. Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta.

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

Death Comes to Pemberley

2011-11-12T18:57:00.001+02:00

Kuva/kannen piirros: Faber/Neil Gower

Tämä erikoinen kirja päätyi lukulistalleni kiitos Hesarin ja Sinisen linnan kirjaston Marian. Viime keväänä tuli pikkuisen tutustuttua Ylpeyden ja ennakkoluulon ympärille kertyneeseen jälkikirjallisuuteen. Kaikkien aikojen lempikirjani käyttövoima uusien teosten innoittajana on näemmä pohjaton. Silti uutinen tästä kirjasta oli saada aamukahvit väärään kurkkuun; varsin kirjallisia ja korkealaatuisia dekkareita kirjoittaneelta P. D. Jamesilta ei odottaisi tämäntyyppistä kirjaa.

Tietenkin tämä oli pakko saada. Ja lukea heti kun se tuli.

Death Comes to Pemberley kertoo Darcyjen elämästä kuusi vuotta häiden jälkeen. Elizabeth on asettunut Pemberleyn emännäksi, lastenhuonetta asuttaa jo kaksi miespuolista pikku perillistä, ja perinteiset syystanssiaiset lähestyvät. Georgiana on aikuistunut mutta asuu yhä veljensä perheessä. Tanssiaisia varten kokoontuvat paikalle myös Bingleyt ja eversti Fitzwilliam. Mutta juhlat on peruttava, sillä kuolema tulee kutsumattakin... Pemberleyn rauhan rikkoo veriteko, eikä kukaan voi levätä ennen kuin sen varjo on karkoitettu.

Lukeminen oli erikoinen kokemus. On selvää, että P. D. James on erinomainen kirjoittaja ja että hän tavoittaa paljon oleellista austenilaisesta maisemasta. Itse murhamysteeri on hyvää perinteistä James-laatua. Siinä painottuvat inhimilliset ja tekojen seurauksiin liittyvät seikat; verellä ei juuri mässäillä. Loppuratkaisusta sanoisin, että modernissa kontekstissa sen deus ex machina -piirteet luultavasti ärsyttäisivät, mutta 1800-luvun alkuvuosien atmosfäärin ratkaisu sopii kohtalaisen hyvin. Nautin myös Austenin ajan oikeudenkäytön kuvauksesta ja viihdyin - tietenkin - Pemberleyn mailla.

Kirjaa lukiessa oli mukavaa, siihen upposi, sitä luki ilokseen. Mutta on erehdys ajatella tätä jatkona Ylpeydelle. James ei tosiaankaan kanavoi tässä Austenin henkeä vaan leikittelee grand old ladyn oikeudella itselleen rakkailla hahmoilla. Fanficciä suoraan huipulta. Vaikka James on tehnyt taustatyönsä, eikä kuvatussa Pemberleyssä ole mitään vikaa, tämä on huutavan selvästi, ainakin minun silmissäni, nykykirjallisuutta. Vanhoissa, autenttisesti historiallisissa romaaneissa aikalaisen tapa käsitellä asioita on väkisinkin kovin erilainen kuin menneeseen kurkottavan nykykirjailijan, joka kirjoittaa omille aikalaisilleen.

Kieli tavoittaa melkein Austenin sävyn... mutta ei ihan. James on, kenties viisaasti, vastustanut kiusausta käyttää yhtä haastavia lauserakenteita kuin alkuperäinen kirjailija ja on suosiolla luopunut monesta Austeninille tyypillisestä sanasta. Aikakausilla on omat ilmauksensa, eikä yli kahdensadan vuoden jälkeen ole helppo tavoittaa kielen kaikkia vivahteita. Erilaisuutta tässä suhteessa voi ajatella myös lukijaystävällisyytenä: kun kaikki kuitenkin tietävät, että tämä on moderni kirja, miksi vaivata nykylukijoita sanoilla, jotka ovat jo aikoja sitten pudonneet pois aktiivikäytöstä? Panin merkille esimerkiksi sanan countenance katoamisen. Austenilla se on ihmisten kuvauksissa jatkuvasti toistuva sana, arkipäiväinen ilmaus, jonka merkitystä ei hänen kuvitteellisten lukijoidensa tarvinnut pähkäillä. Mutta James kirjoittaa erilaisen ajan yleisölle, eikä countenance tarkoita enää ihan samaa.

Sama taipumus on nähtävissä ilmauksissa muutenkin. Kielen eleganssin puolesta tämä voisi melkein olla Austenia - mutta toisaalta ei mitenkään. Törmäsin tähän ajatukseen toistuvasti lukiessani juuri siksi, että James on niin hyvä. Grange ja Street eivät päässeet niin lähelle, että olisin poikkeamista ärtynyt. Otetaanpa esimerkki:

As Darcy and Elizabeth entered their part of the house, he said, 'I may have said much too little and you, my love, a little too much, but together, as usual, I think we got it right. (s. 138)

Niin lähellä - ja niin kaukana. Got it right? Hmph. Seuraavan kerran kun luen Ylpeyden uudelleen, kiinnitän tähän kielikysymykseen erityistä huomiota. Ehkä huomaan alkuperäisessäkin ei-austenilaisia ilmauksia, kun nyt olen näin hankalaksi heittäytynyt. Ehkä siellä jossain joku gets it right ja silloin saan ansaitusti nenälleni. Kun oma äidinkieli ei ole englanti, ei luultavasti pitäisi tällaisia seikkoja edes kommentoida. Ainoa puolustukseni on, että olen tämän yhden englanninkielisen kirjan lukenut aika moneen kertaan... kuuteen? kahdeksaan?

Myös teemojensa puolesta James on tuonut Pemberley'n puistoihin ja saleihin aivan uusia elementtejä. Ylpeydessä lähes näkymätön palveluskunta on tärkeässä osassa. Saamme uusia tulkintoja monista Austenin hahmoista. Darcy on enemmän keskiössä kuin Elizabeth, kuten ymmärrettävää onkin; murhiin ja oikeusistuntoihin sekaantuminen olisi naiselle kovin kummallista käytöstä. Ylipäätään Elizabeth on tässä seestynyt ja vakavoitunut; edes alun keveämmässä ilmapiirissä ennen murhaa hänen ei juuri nähdä hymyilevän ilkurisesti.

Pemberley on Ylpeyden ystäville hyvää viihdettä, jos onnistuu jotenkin hyväksymään sen erilliseksi teokseksi. James on kirjoittanut 2000-luvun viihdekirjan, joka sijoittuu Austenin maailmaan. Mukavan rauhallisen dekkaritarinan lisäksi voi nautiskella pienistä viitteistä muidenkin Austenin henkilöiden myöhempiin vaiheisiin. Hauskaa on tietenkin myös seurata Jamesin tulkintoja vaikkapa Mrs. Collinsista ja Lydiasta. Nauroin ääneen, kun huomasin Jamesinkin mietiskelleen Darcyjen avioliiton rahallista puolta ja päätyneen varsin kylmäävään tulokseen. Myös Darcyn hyvin inhimillinen harmi hänen muuten niin onnellisen avioliittonsa joidenkin seurausten suhteen on ehtaa Jamesia. Realistista psykologin silmää - pakko tykätä!

Pidin Pemberleystä, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Austenin maailman käyttäminen ympäristönä teki tästä jotenkin kummallisesti kepeämmän lukukokemuksen kuin vaikkapa Murha ei sovi naiselle, joka on tietystä arkisuudestaan huolimatta jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi.

P. D. James (2011). Death Comes to Pemberley. Faber and Faber. ISBN 978-0-571-28357-6.

Arvioita:
Jane Jakeman The Independent
Andrew Taylor The Spectator

Pääteasema

2011-11-10T20:49:00.002+02:00

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio

Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa. Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!

[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä.

Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä.

Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)

Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.

The Uncertain Places

2011-11-07T17:39:00.000+02:00

Kuva/kansi: Tachyon/Ann Monn

Jos olisin tietokone, pyytäisin nyt käyttäjää hankkimaan uuden kovalevyn tai ainakin asentamaan lisämuistia. Olin ihan varma, että Lisa Goldsteinin The Uncertain Places on tullut lukulistalleni Raijan Taikakirjamista, mutta enpäs vain löydä sitä Raijan luettujen listasta ollenkaan. Eikä se ole Marjiksenkaan arkistoissa, eikä löytynyt Liinalta. Mistä ihmeestä olen tämän pongannut?

Kirjan polkua ensin ostoslistalleni ja sitten luettavaksi sopii vähän ihmetellä, sillä tämä ei ole luonnostaan ominta lukemistoani. The Uncertain Places ei ole perus-scifiä ensinkään. Se on eräänlaista modernia fantasiaa, mutta ei kuitenkaan urbaanifantasiaa tai maagista realismia tai uuskummaa. Kai. (Olen vähän hukassa näiden genren alagenrejen kanssa, joten helpommalla pääsen kun puhun vain spefistä.)

Tätä romaania voisi kuvailla moderniksi sovellukseksi sellaisista perinteisistä vanhan ajan saduista, joista englanniksi käytetään nimeä fairy tales, vaikkei niissä läheskään aina keijuja näy. Goldsteinilla on ollut Grimmin veljesten satuaarteisto mielessään. Places jopa viittaa suoraan herrojen Jacob ja Wilhelm kokoelmiin. Tämän kirjan satu on nimittäin tarkoituksella editoitu Grimmien kokoelmasta pois; satumaan asukit eivät halua totuuden tulevan yleiseen tietoon.

Tarinan on ydin on tuttu faustilainen sopimus: ihmiset tekevät diilin jonkin yliluonnollisen kanssa. Kirjassa kalifornialaisen Feierabendin perheen esi-isät ovat tehneet sopimuksensa jo sukupolvia sitten. Palkinnoksi suku on kukoistanut. Loputtomaan hyvään tuuriin ja rikkumattomaan menestykseen tottunut suku on tullut hemmotelluksi. Ravintolaankaan ei tarvitse varata pöytää, sillä tokihan heidän tullessaan sopiva tila on juuri vapautunut. Ja miten suuri etu onkaan ollut 1970-luvun Berkleyssä ehtymätön mäihä parkkipaikkojen löytämisessä!

Mutta tarinahan olisi tylsä jos se vain kertoisi taianomaisen mukavasta elämästä. Feierabendien helppo arki ei tule ilmaiseksi. Maksun kyseenalaistaa lopulta perheen tyttäreen Livvyyn rakastunut nuori mies. Vaikka perhe mieluummin antaisi asioiden olla tolallaan, Will Taylor (eikös muuten ole mainion suoraselkäinen sankarin nimi?) on päättänyt vapauttaa tyttöystävänsä lumotusta unesta. Mutta kuten kaikki satuja lukeneet tietävät, yliluonnollisten olentojen kanssa tehtyjä sopimuksia ei niin vain pureta. Will päätyy itsekin satujen maailmaan ennen kuin tilanne ratkeaa. Ja kun siitä maailmasta pääsee pois, ei ehkä pääse aivan kokonaan.

And every so often I would see people out of the corner of my eye, then turn and find that no one was there. I caught glimpses of the little furry men, for example, dressed in green tuxedos with green bow ties, and once I saw, or thought I saw, a woman with a lion's head. Another time I stared idly at an old bald man before I realized he had wings. I tried to look for more of these creatures but they seemed to hide themselves, to slip away as I focused on them. (s. 121)

Goldstein on alallaan arvostettu kirjoittaja. Vaikka tämä ei aiheen puolesta loppujen lopuksi ollut minun kirjani, Places on helppolukuinen ja hyvin etenevä kokonaisuus. Pidän myös arvossa Goldsteinin taidokasta ja luontevaa tapaa kutoa yliluonnollinen ja tavallinen yhteen; Places on täynnä ovelia pieniä yksityiskohtia, kauniita ja kuvaavia. Esimerkiksi kirjan nimen uncertain places viittaa kirjaimellisesti epävarmoihin paikkoihin, niihin joissa yksi muuttuu toiseksi. Meren ja rannan rajalla, kahden tien risteyksessä, vuoren ja niityn välissä - siellä ovat kulkutiet keijujen maahan. Ei ihme, että paholaisen kanssa tehdään treffit nimenomaan tienristeykseen.

Mutta nimessä voi lukea muutakin. Elämä itsessään on epävarma tila, koko maailma epävarma paikka. Nuori, itsevarma ja suoraselkäinen Will ilman muuta pitää Feierabendien sopimusta epäreiluna, mutta löytyy kirjasta myös ymmärrystä näillä nykypäivän fausteille. Minkä hinnan itse maksaisit taatusta hyvästä tuurista, varmasti helposta elämästä, tiedosta että sinä ja rakkaasi elätte pitkään ja terveinä?

Antaisitko pikkusormesi? Tai jonkun muun pikkusormen?

Suositellaan satujen, magian ja ihanteiden ystäväville.

Lisa Goldstein (2011). The Uncertain Places. Tachyon. ISBN 9781616960148.

Arvioita:
io9 - we come from the future

Lahti

2011-11-05T15:31:00.000+02:00

Kuva: WSOY.

Arto Salminen. Takuuvarma.

Joka ainut Salmisen kirja on ollut lyhyt, täsmällinen, raaka ja terävä. Salminen täyttää lasin piripintaan eikä yhtään yli. Yksi kirja kannattaa aina nauttia kertakulauksella jos mahdollista. Pakastinkylmänä. Menee hattuun.

Lahti kertoo rinta rinnan kahta tarinaa. Ne eivät ole täysin erillisiä, vaikka ensin siltä vaikuttaakin. Yhdessä tarinassa lääkintäkoulun varusmies lähetetään salaiselle erikoiskomennukselle metsään parin joukkuetoverinsa kanssa. Puiden varjossa tehdään näkymätöntä työtä kansallisen turvallisuuden eteen. Marko katselee ja kuuntelee kun korkeat upseerit toteuttavat maanpuolustuksellista kutsumustaan. Kummasti vain muistuttaa armeijakin jo puolustusalan konsernia.

Samaan aikaan siviilissä kulkee toinen juoni. Keski-ikäinen maahantuontiyrittäjä kiemurtaa matona keskusliikkeiden koukussa. Hinnalla ei voi kilpailla eikä vähittäismyyntikanaviin ole pääsyä. Mitään ei jää, mistään ei saa kiinni, kaikki on jo lainan panttina ja Hiacessa palaa öljyvalo. Suuruuden ja tehokkuuden logiikka on syönyt elintilan pieneltä.

Olin elänyt parhaan miehuuteni brezhneviläisessä Suomessa. Se oli turvallinen sopukka. Kaikki oli selkeää, kaupankäynti oli yksinkertaista. Toin tavaraa maahan ja myin sen. Rahaa tuli niukasti, mutta kuitenkin. Koko perkeleen Suomi oli alistunut ja alistettu, valtiokoneisto piti huolen kaikesta, valvoi ja kyttäsi. Se siinä oli parasta. Silloin pärjäsi lahjaton ihminen, sellainen kuin minä. Silloin ihmisessä arvostettiin muitakin ominaisuuksia kuin pronssiin valettua ahneutta.

Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut. Entisaikojen maailma oli jumissa vasemmiston ja oikeiston välissä, se pysyi paikallaan, seisoi niillä sijoillaan. Ei ollut kehitystä, ei ollut kasvua, ei synergiaa eikä tehostamista. Ei ollut harmonisointia eikä elinkaarianalyysia. (s. 84)

Salmisen teksti on jämäkästi rytmittyvää. Se tuo yhteen kauniin ja ruman, liittää ne saumattomasti toisiinsa. Tällainen teksti syö hetkiä, vie mukanaan. Ei tee mieli lopettaa lukemista ollenkaan. On kuin eläisi hetken kellotonta aikaa, viisareista irronnutta, metsään paennutta luonnonaikaa.

Salmisen metsässä ammutaan konetuliaseilla. Tässä kirjassa runolliset ilmauksetkin istuvat kokonaisuuteen upeasti, ehkä siksi että kertojien persoonissa ei ole mitään mikä sotisi kauneudentajua vastaan. Lahdin tarinoiden kertojat kahlaavat sonnassa mutta eivät silti ole paskajätkiä. Sikamaisen hyvä kirja, sellaista absurdia, joka ei olekaan absurdia.

Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi kirjaa. Olen lukenut niistä neljä. Aidosti jurppii jo nyt, että enää kaksi on jäljellä. Tässä on yksi luonnonvara, jonka ehtyminen on vääjäämättä edessä. Ensi viikolla menen silti varaamaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2004). Lahti: Hupailu. WSOY. ISBN 978-951-0-33378-5.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Salla Lukupäiväkirjassaan

Maailman paras kylä

2011-11-03T16:00:00.000+02:00

Kuva/Päällyksen kuva: WSOY/Pekka Vuori

Tämä kirja tuli valittua Neiti A:n äänillä: tarjosin kirjastossa pitkälle ajomatkalle kuunteluvaihtoehdoiksi Huovisen Lampaansyöjiä ja tätä Paasilinnan 90-luvun alussa kirjoittamaa parodiaa. Neiti äänesti Kylää, ehkä siksi että Jäniksen vuodesta oli jäänyt hyvä maku suuhun.

Mikäpä siinä. Sattumoisin olen itse Maailman parhaan kylän lukenut ennenkin, ja se jopa löytyy omasta hyllystä äidinperintönä. Mutta tämä on sellainen perusmukava kevyenpuoleinen kirja, joka kestää toisenkin kierroksen. Paasilinnan pienet kujeilevat havainnot maailmasta ja ihmisistä jäävät tässä vähän rehottavan spekulaation alle, mutta perusjuttu toimii kiitettävästi.

Kylässä kirkkoja nuoruusvuosinaan poltellut Asser Toropainen antaa kuolinvuoteellaan pojanpojalleen Eemeli Toropaiselle tehtäväksi rakentaa kirkon. Liekö ukolla mielessä jonkinlainen vakuutus tuonpuoleisten vihojen varalta, vai tasaako vain tilejä taivaallisten kanssa? Vanhuksen testamentin nojalla Eemeli Toropaisesta tulee Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtaja ja leppoisa seikkailu alkaa hirsikirkon rakentamisesta.

Kirkko rakentuu vähitellen Sotkamon taakse korpeen ja sen ympärille kasvaa kylä. Kuolinkirkkosäätiön kylä kukoistaa erämaajärven rannalla vuosi vuodelta kukkeammin; muu Suomi, Eurooppa ja maailma sen sijaan ottavat takapakkia. Valuuttakriisit sotkevat talouden, paikalliset pikkusodat saadaan fuusioitua kokonaiseksi maailmansodaksi ja lopulta nähdään taivaalla tuhoa enteilevän komeetan hohtava valo. Lopun aikoina Kuolinkirkkosäätiön kasvava kylä loistaa lämpimänä terveen järjen asuinsijana hulluksi tulleessa maailmassa. Paasilinnan järkimiehet ratkovat ongelmat suoran toiminnan ja suoran puheen avulla; tässä porukassa jopa kahden vaimon loukku laukeaa vapauttavasti.

Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtajan Eemeli Toropaisen seikkailut ovat hilpeän riipaisevaa luettavaa. Toisaalta meininki on herttaista, toisaalta aavistuksen karmii selkäpiitä. Kertoo jotain jostain suomalaisesta - vai kertooko? - että tyytyväisinä elellään erämaapiilossa vaikka muu maailma loppuu. Ehkä se on niin. Muistelen jostain lukeneeni, että ihminen on evoluution kautta kehittynyt elämään noin 100-150 hengen yhteisöissä. Suuremmat joukot ovat liian suuria. Jos oman kylän asiat ovat kunnossa, eikö se muka saisi riittää?

Epäilemättä Ukonjärvellä on maailman paras kylä. Tai ainakin melkein. Kyllä siellä kahdeksan levyn verran viihtyi. Paasilinnan teksteihin äänikirjaformaatti sopii minusta hyvin. Sanailu on sellaista kepeää ja helppoa, vähän karheaa ja toistoa hyödyntävää. Kirjan rakenne on riittävän yksinkertainen kuunteluun.

Heh, hoksasin juuri että voinkin poikkeuksellisesti antaa äänikirjasta tekstinäytteen. Kas tässä ratkotaan lääketieteellisiä ongelmia Suomessa, jossa terveydenhuoltojärjestelmä on siirtynyt kylätasolle:

John Matto olisi ampunut kontion siihen paikkaan, mutta välskäri Seppo Sorjonen ehätti väliin. Hän tarvitsi kipeästi sopivaa potilasta harjoitellakseen sydämen ohitusleikkauksia. Kun ihmiset eivät hevin antautuneet lääketieteellisiin kokeiluihin, sai karhu toimia sijaisena, suunnitteli Sorjonen. Elimistö on melkein samanlainen kuin ihmisen, nyljetty karhu muistuttaa erehdyttävästi saunasta kömpivää miehenrumilusta, ja elintavatkin ovat ainakin kesäiseen aikaan samantapaiset. (s. 244 SSK:n painoksessa vuodelta 1993)

Paasilinna on minusta kirjoittanut parempiakin kuin Kylä, mutta tyyli on sitä tuttua kevyttä ironiaa. Leppoisaa tarinaa, pilke silmäkulmassa katsellaan maailman menoa taas kerran.

Eipä sillä, Kauko Helavirran lukemana kuuntelisin kai tyytyväisenä vaikka Elloksen katalogia.

Arto Paasilinna (2010, alkuperäinen 1992). Maailman paras kylä. WSOY äänikirja. ISBN 978-951-0-37258-6.

Arvioita:
Tiina Linkama Villa Ottila -blogissa

Lokakuun lukemisto

2011-10-31T19:00:00.000+02:00

Lokakuussa on myös kudottu ahkerasti. Kuoppainen kantapää, toivottavasti myös kestävä!

Lokakuun huipennus oli tietenkin kirjamessuviikonloppu. Jotain voimaannuttavaa on tuollaisessa massakokoontumisessa kirjojen ääreen. Kirjallisuuden surkeasta tilasta on jo vuosia voihkittu, mutta Messukeskuksen tungoksessa puikkelehtiessaan ei tunne osallistuvansa saattohoitoon. Ei silti, markkinakojujen välissä kiertely aiheuttaa kumman kaksijakoisia värinöitä. Haluaisin kaikki ne ihanat kirjat heti tänne mulle kiitos nyt - mutta haluaisin myös juosta karkuun pöriseviltä väkijoukoilta ja piiloutua omaan lukutoukkanurkkaani 'vain' lukemaan.

Hauskinta oli tänä vuonna kirjabloggaajakamujen tapaaminen, vaikka tykkäsin myös niistä muutamasta esityksestä, joita menin seuraamaan. Kävin lähinnä kuuntelemassa kirjailijoita, joiden kirjoja olen lukenut. Ihan täysin tuntemattoman kirjailijan jutuista en yleensä saa paljoakaan irti. Kirjat ovat minusta kiinnostavampia kuin kirjailijat - anteeksi kirjailijat! - ja joskus on melkein parempi, jos ei kirjailijasta liikaa tiedä.

(Heh, hyvin epäloogisesti menin kumminkin moikkaamaan Pekka Hiltusta. Piti vielä erikseen käydä kehaisemassa hänen jännäriään. Minusta se on piristävä poikkeus valtavirtatrillereiden joukossa.)

Shoppailinko messuilla? Kyllä. Pahasti. Auts. En kehtaa listata koko satsia, mutta sanotaan vaikka näin: ostokset painoivat 9.3 kiloa. Enimmäkseen piehtaroin kuitenkin divarikirjoissa ja pokkareissa ja pikkuisen sarjakuvapuolella. Kovakantisten uutuuksien suhteen onnistuin rajoittamaan saldoni vain kolmeen kirjaan. Niistäkin kaksi oli vakaasti etukäteen päätettyjä hankintoja. Hillitsin siis itseni suorastaan erinomaisesti.

Entäs lukemiset? Lokakuussa on tullut luettua 21 kirjaa, 7 sarjakuvaa ja yksi runokokoelma. Jään oikein miettimään mitähän tuokin tarkoittaa. Kun kirjat ja sarjakuvat ja runoteoksetkin ovat kaikki keskenään niin erilaisia, ei laskeminen aina tunnu mielekkäältä. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän tai Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukeminen tuntuu kuuluvan eri kategoriaan kuin vaikkapa Gagen Kuoleman huokauksen lukeminen, mutta numeroina ne kutistuvat yhdeksi ja samaksi.

Ei voi mitään. Jotenkin näitä on laskettava, jos haluaa pysytellä kärryillä oman yleisen lukutahtinsa ja esimerkiksi sukupuolittuneen lukemisen kanssa. Sukupuolten sodan rintamalla kannattaakin laskea Maameren tarinat vain yhdeksi kirjaksi, sillä näin pääsen ensimmäistä kertaa aikoihin osapuilleen tasapeliin: kaksitoista naisten kirjoittamaa kirjaa ja yhdeksän kirjaa plus yksi runokokoelma miehiltä.

Luettu ja blogattu:

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Maameren tarinat 1-4

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Säädyllinen murhenäytelmä

Enkelten verta

The complete polysyllabic spree

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
North and South

sekä sarjakuvat Hautuukoti ja Näkymättömät kädet

Luettu muttei blogattu:

Raili Mikkanen (2005). Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta. Kirjastossa käydessäni muistin, että minun piti lukea Raili Mikkasen kirja Ida Aalbergista. Sitä ei ollut hyllyssä, mutta nappasin tämän. Sopii runoihin tutustumisen teemavuoteeni! Joskus kauan sitten asuin Katri Valan puiston reunalla; on jo aikakin tutustua runoilijaan. Itse kirja on hyvin samantyylinen kuin Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama. Pidin. Katri Valasta syntyi kiinnostava kuva ja hänen runojaan on runsaasti mukana. Myös Olavi Paavolaiseen oli hauska tutustua lähemmin. Näytelmässä Siniväriset hänestä sai, öh, erikoisen kuvan. Pitäisi kai lukea joskus jotain Paavolaisen kirjoittamaa - mutta se olisi luultavasti sellaista väkisin sivistymistä. Huoh. Ehkä ei.

Hugleikur Dagsson (2010). Saako tälle edes nauraa? Tämä eriskummallinen mutta koukuttava sarjakuva löytyi omasta hyllystä kun etsin jotain ihan muuta. Ei kyllä ole mitään mielikuvaa tämän ostamisesta... olisikohan Neiti A hankkinut ja hylännyt muutossa olohuoneen hyllyyn? Otin puolivahingossa pienen kirjan käteeni ja ennen kuin huomasinkaan, istuin lattialla lukemassa koko opuksen. Sairasta, häiritsevää - ajoittain turkasen osuvaa. Lempparini taisi olla kuva, jossa lottovoittaja kuolee onnellisena. Tai ehkä se jossa lapsi tahtoo joululahjaksi vapauden. Tai ehkä ne älyttömät kengät... No, Googlen kuvahaulla löytyy esimerkkejä. Ei herkille sieluille.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido. Blacksad-albumit 1 - 4. Vastustamaton pakettitarjous messuilla. Ostin sarjan lahjaksi Neiti A:lle ja logistisista syistä löhösin sitten koko messulauantain illan anoppilassa näitä lukemassa. Huikean hyviä noir-henkisiä sarjakuvia. Juonet ovat perusdekkarijuonia, mutta sävy on juuri sopivasti vinkeä ja piirrosjälki huikeaa... suosittelen! Vaikka päähenkilö on kissa, nämä eivät ole mitään lastensarjiksia. Kuvia voi käydä bongailemassa täältä.

Juhani Aho (alkuperäinen 1911) Juha. Luin e-kirjana, Lukupiiri-blogin valinta. Kiinnostavaa naiskuvaa, erityisesti ajan ja taustan huomioiden. Keskustelua kirjasta löytyy täältä.

Joel Haahtela (2010). Katoamispiste. Elenasta äänikirjana tykättyäni halusin kokeilla toimisiko Haahtelan tyyli minulle oikein kirjakirjana. Ööö... ei toimi. Ei yhtä hyvin. Kun vähän pähkäilen, näen tässä kaikenlaisia symbolisia ulottuvuuksia kyllä, mutta silti... Liian usvaista ja unteloa, taas kerran kirjailijaelämää, ja loppuratkaisukin oli mielestäni heppoinen. Tiivistetysti voisi sanoa, että tämän lukeminen on esteettinen elämys, mutta muuta siitä ei jää käteen. Lauseiden kaunis pinta on niin liukas, että koko kirja luiskahtaa tiehensä.

Delle Jacobs (2010, alkuperäinen 2001). Loki's Daughters. Tämä on ollut kuukauden kännykkäkirjani, ehkä vähän viime kuunkin. Nyt kun olen keksinyt kännykästä lukemisen, pitää aina olla jokin kirja myös kännykässä pikaisen lukemishetken varalta. E-kirja kännykässä ei kuitenkaan voi olla mikä vain romaani; rakenteellisesti haastavaa tekstiä en pikkuruudulta jaksaisi. Parasta kännykkälukemistoa olisivat varmaan novellit, mutta tämä historiallinen romanssi sopi myös tarkoitukseensa erinomaisesti. Viihdyttävä muttei vaativa. Juoni on simppeli. Kelttien maille muuttavat pohjanmiehet kohtaavat härkäpäisen naisjoukon vastarinnan ja murtavat sen miehekkään hellästi ja päättäväisesti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Povien kohoillessa ja lihasten värähdellessä kulttuurit kohtaavat niin että kanervikko kohisee.

Margaret Atwood (2010, alkuperäinen 2003). Oryx ja Crake. Ostin tämän pokkarina pian Herran tarhurit luettuani. Nyt harmittaa, ettei ole Tarhureitakin omana, sillä tämän luettuani olisi tehnyt mieli lukea Tarhurit uudestaan ja tutkia sitä tarkemmin. Nämä kirjat olisi ehkä pitänyt lukea päinvastaisessa järjestyksessä.

Oryxin ja Craken, kahden äärimmäiseen ratkaisuun päätyvän ekoterroristin tarina, kerrotaan heidän ystävänsä Jimmyn kautta. Se ajoittuu aikaan ennen ja jälkeen virusten aiheuttaman ihmiskunnan tuhon kuten Tarhuritkin, mutta on minusta helpommin lähestyttävä, yksioikoisempi. Tämän jälkeen Tarhurit olisi ollut helpompi. Molemmat ovat hyviä kirjoja, Atwood vain ei ole maailman kepeintä luettavaa. Palkitsevaa - muttei yleensä 'helppoa'. Ai niin - ja tämä on muuten 101 naisten kirjan listalla! Harmi etten ehtinyt kirjoittaa kunnon juttua tästä, mutta joskus käy niin.

Annelies Verbeke (2011, alkuperäinen 2003). Nuku!. Annelies Verbeke kiinnosti, koska hän oli yhtenä puhujana Avaimen järkkäämässä bloggaajatapaamisessa (kurkkaa vaikka Lumiomenan raportti täältä). Nappasin tämän pokkarina ja luin vähän hätäisestikin, tuli nimittäin kummallinen fiilis mennä tapaamaan kahta kirjailijaa, joista kumpaakaan ei ole lukenut yhtään.

Nuku! on tarina unettomuudesta ja sen aiheuttamasta erillisyydestä, ulkopuolisuuteen ajautumisesta. Verbeke kertoi että hänen kohdallaan kustannustoimittaja usein kehottaa lisäämään jotain, sen sijaan että joutuisi karsimaan tekstiä. Juuri sellainen fiilis minulle jäi tästä romaanista; paloja on paremminkin liian vähän kuin liian paljon. Vakuuttavana ja uskottavana kirja, mutta myös vähän arvoituksellinen ja irrallinen.

Kesken jäi:

Steven Johnsonin Mind Wide Open. Osoittautui epäkiinnostavaksi. Liikaa aivojen kemiaa ja fysiologiaa, liian vähän uutta ajateltavaa. Kuuden yrityksen jälkeen luovutin ja palautin korkeakoulukirjastoon. Sääli, tykkäsin edellistä Johnsonilta lukemastani kirjasta.

Kuukauden hakusana:

Tässä kuussa on ollut kerrassaan mainioita harhaisia hakusanoja. Ennen kuukauden parhaan julkistamista on pakko heittää pari vinkkiä eksyneille:

Mehevää omenapiirakkaa ei kannata etsiä täältä, kokeile esimerkiksi Pirkan reseptihakua. Oma suosikkini on Onnin omenapiirakka, onnistuu gluteenittomistakin jauhoista.

Jos parisuhteesi on niin turhauttava, että googlailet sanoilla kosinta heti, suosittelen että menet mieluummin vaikka olusille parhaan kaverisi kanssa. Voit itkeä oikeaa olkapäätä vasten ja - kuka tietää? - ehkä tavata pubissa jonkun, joka ensinäkemältä pyytää sormusostoksille.

Dekkarin käsittelyvinkkejä etsineelle: käsittele dekkareita samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja! Tartu kirjaan hellästi ja puhtain käsin, aloita lukeminen ensimmäiseltä sivulta, älä tahri suklaalla. Kyllä se siitä lähtee, rohkeasti kiinni vain.

Mutta harhaisimman hakusanan kyseenalaisen kunnia menee lokakuussa yhdistelmälle

miten pystytään työllistämään.

Hui - toivottavasti tuota tietoa ei etsinyt täältä kukaan johtava poliitikko!

North and South

2011-10-30T21:31:00.000+02:00

Elizabeth Gaskell. William J. Thomsonin miniatyyri; Wikipediasta.

Olisi hullua lähteä kirjamessuille kirja kourassa - mutta menomatkallakin pitää olla jotain luettavaa! Onneksi on iPad, ei tunnu yhtään hassulta raahata sitä mukana, ja sen sisuksiin on tähän mennessä jo tallentunut kohtuullinen varasto luettavaa.

Yksi e-kirja oli jo valmiiksi keskenkin... ja niin päädyin viettämään messumatkani Pohjois-Englannissa, Miltonin tehdaskaupungissa, rouva Gaskellin North and South -romaanin pauloissa.

Junalla pohjoisesta etelään ja takaisin kolkuttelu sopikin loistavasti juuri tämän kirjan lukemiseen. North and South kertoo Margaret Halesta, pastorin tyttärestä, joka isänsä omantunnonkriisin tähden päätyy etelän pikkukylän eliittiroolista kuhisevaan pohjoiseen tehdaskaupunkiin, jossa hänen arvojaan tai sivistystään ei juuri kunnioiteta. Monipolvinen tarina on alunperin julkaistu 22-osaisena jatkokertomuksena, tietää Wikipedia. Jonkinlaista haparointia tarinan etenemisessä onkin nähtävissä paikka paikoin. Syynä voi hyvin olla sarjaformaatista juontuva juonenkuljetus, tai sitten Gaskellin into yhteiskunnan kehittämiseen on houkutellut hänet turhan pitkille harharetkille tehdasväestön pariin. Myös kielellisesti tämä ajoittain viktoriaanista pohjoisen teollisuusväestön murretta käyttävä romaani oli haastavampaa tekstiä kuin aiemmin lukemani Gaskellin kirjat.

Pienistä kielitakkuiluista huolimatta upposin kirjaan loppujen lopuksi perinpohjaisesti. Margaretin, häneen rakastuvan tehtailijan ja monen sivuhahmonkin henkilökuva on tässä nimittäin piirretty niin hienosti että moista harvoin näkee. Ei tarvitse olla viktoriaanisen moraalin tai edes viktoriaanisen yhteiskunnan tuntija arvostaakseen näiden ihmisten eettisiä ja sosiaalisia dilemmoja. Etenkin Margaretin, Thorntonin ja Thorntonin äidin persoonat elävät romaanin sivuilla niin kirkkaina, että heitä ymmärtää hyvin, 150 vuoden kuilusta huolimatta. Mikä anoppikokelas Margaretilla rouva Thorntonissa onkaan! Aikalaiseensa Dickensiin verrattuna Gaskell luo psykologisesti monisyisiä ihmisiä ja etenkin naisia.

(Tiedän, tiedän, kyllähän Dickensilläkin on vahva psykologinen ote monissa romaaneissaan, mutta hänen tekstiensä runsauteen yksittäiset henkilöt jotenkin hukkuvat helpommin. Kun jokaikinen pienikin sivuhahmo on niin valtavan persoonallinen, ei päähenkilöihin osaa keskittyä rauhassa!)

Margaretin kasvu tämän romaanin mittaan on minusta yhtä vakuuttavaa kuin Elizabeth Bennettin muutos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Kas tässä alkupuolen Margaret:

"Don't call the Milton manufacturers tradesmen, Margaret," said her father. "They are very different."

"Are they? I apply the word to all who have something tangible to sell; but if you think the term is not correct, papa, I won't use it. But, oh mamma! speaking of vulgarity and commonness, you must prepare yourself for our drawing-room paper. Pink and blue roses, with yellow leaves! And such a heavy cornice round the room!" (loc. 960/6903)

Muutamaa vuotta myöhemmin Margaret on jo jotain aivan muuta; hänen ja Thorntonin hahmot tekevät tästä kirjasta kokemuksen. North and South ei tosin ole likimainkaan yhtä hilpeä tai tasapainoinen kuin mainitsemani Austenin teos, eikä edes yhtä kujeellinen tai lämmin kuin Cranford. Tietystä vakavuudestaan huolimatta North and South viehätti. Oikeastaan tarinan tummaa virettä ei juuri huomaa ennen kuin loppupuolella, kun tarinan harvat kepeät henkilöt saavat enemmän tilaa. Heidän hullunkurisuutensa paljastaa muun kaartin totisuuden.

Ärsyttävämpää sen sijaan on North and Southin vahva yhteiskunnallinen maku, jolla on myös uskonnollinen mausteensa. Lisäksi, Cranfordiin verrattuna, miljöön kuvaus oli tässä turhankin osoittelevaa, sillä etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu saa lähes eeppisiä sävyjä. Pohjoisen "teutoninen" ja raaka elinvoimaisuus, etelän dekadentti pysähtyneisyys; tuleva ja mennyt etsivät toisiaan kirjan nykyisyydessä päätyen varsin symboliseen ratkaisuun.

Hm.... mitä enemmän tuota juonta ajattelen, sitä enemmän siinä on kaikenlaisia ulottuvuuksia. Voi olla, että vaikka Cranford oli monessa mielessä mukavampi kirja lukea, tämä on se joka jää mieleen.

Elizabeth Gaskell (2003, alkuperäinen 1854-1855). North and South. Project Gutenberg eBook.

Näkymättömät kädet

2011-10-27T17:00:00.000+03:00

Kun tämä ilmestyy, olen jo junassa ja matkalla kohti Helsinkiä. Siellä toivottavasti tapaan ainakin osan tänään palkituista bloggaajakamuista. Lämpimät onnittelut minunkin puolestani Sallalle, Morre-Hannalle, Hanna-Hannalle, Penjaminille ja Jessicalle! Tänään on poikkeuksellisen kiva olla kirjabloggaaja.

Siksi onkin noloa heittää eetteriin loistavasta kirjasta tylpän lyhyt juttu. Hätäinen puuskaus ei tee oikeutta tälle fantastiselle sarjakuvaromaanille, mutta pelkään että messujen jälkeen olen liian naatti ja jää vielä hehkuttamatta. Se ei käy, on päästävä minunkin sanomaan tämä: Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on sarjakuvan kovinta ydintä.

Minusta tämä menee kirkkaasti kärkeen, visionsa intohimossa jopa ohi Delislen ja Satrapin albumien... jotka toki ovat tyylillisesti ihan erilaisia. Ehkä vertailu ei ole kohtuullista, mutta Näkymättömissä käsissäkin on poliittinen ja inhimillinen viesti, siksi nuo nousevat mieleen. Käsissä katsotaan miten ja miksi laittomat siirtolaiset ajautuvat Eurooppaan, ja miten ja miksi heille siellä voi käydä. Ilmeisesti tragediaan ei tarvita diktaattoreita tai vallankumouksia.

Kädet on kaunis ja karhea tarina. Ei mitään kirkasotsaista lässytystä vaan aidosti erilainen näkökulma. Päähenkilö on moniulotteinen ja kehittyy tarinan myötä.

Kuvissa on tomuinen ja paahtava väritys. Kokonaisuus on tehokas kuin teräase. Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen. Saamari. Sokeus on autuutta.

Suosittelen kaikille, etenkin teille jotka pidätte punajuurista ja muista kotimaan kasviksista.

Ville Tietäväinen (2011). Näkymättömät kädet. WSOY. ISBN 978-951-0-37928-8.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Suomen Kuvalehdessä on ansiokas juttu näytesivuineen
Sallan lukupäiväkirjassa