Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela

Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.

"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.

"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.

"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.

"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 

"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 

Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:

Tommi Aitio Hesarissa

Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:

Ina

Zephyr (alkukielellä)

The Shelters of Stone (Luolien suojatit)

Alla pilkistää suomennos.

Hesarissa osui tiistaina aamu-uniseen näkökenttääni otsikko "Jääkauden porno". Tiesin heti mistä on kysymys, sillä Amazon.co.uk on jo ajat sitten ilmoittanut Jean M. Auelin Maan Lapset -sarjan valmistumisesta. Tietenkin viimeinen osa oli pakko tilata, ja odottelen pakettia saapuvaksi ensi viikolla. Hesarin juttu herätti kuitenkin huomaamaan, että edellisestä osasta on kauan - eikä näitä sentään uudestaan ja uudestaan lue - joten päätin virkistää muistikuvia ottamalla uusintaan toiseksi viimeisen osan The Shelters of Stone.

Tykkäsin aikoinaan aivan älyttömästi Luolakarhun klaanista, Hevosten laaksosta ja Mammutinmetsästäjistä. Tasangon vaeltajia pidin jo melko puuduttavana, eikä The Shelters'kään mielettömästi innostanut. Joko Auel kirjoittaa vanhemmiten huonommin, tai sitten luen hänen kirjojaan vanhemmiten huonommin.

Mutta nostalgiassa saa piehtaroida näitä lukiessaan. Ja Auelin kyky luoda yksityiskohtainen ja kiinnostava maailmankaikkeus on kiistaton, oli hänen proosastaan muilta osin mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi, vaikka Ayla on raivostuttavan täydellinen joka suhteessa, ja Jondalar maanpäällinen jumaluus, on pakko saada tietää mitä heille loppujen lopuksi käy.

Muistan The Shelters'iä ensimmäisen kerran lukiessani ajattelleeni, että tarina jäi tavallaan kesken. Samaa mieltä olen edelleen. Tässä osassa Ayla ja Jondalar asettuvat zelandoni-kansan joukkoon. Ayla tekee erilaisia ihmeellisiä asioita (löytää uuden luolan, parantaa ihmisiä, pelastaa hylättyjä lapsia, hallitsee eläimiä jne.) ja hänet otetaan heimon jäseneksi. Pariskunta herättää huomiota myös tarinoillaan latuskapäiden ihmisyydestä, ja latuskapäitä puolustaessaan Ayla saakin joitain vihamiehiä zelandonien parissa. Ayla ja Jondalar pääsevät sitomaan liiton solmun yhteisillä kesäjuhlilla. Ayla saa toisen lapsensa, mutta vaikenee vielä ensimmäisestä pojastaan, Durcista, joka jäi klaanin kasvatettavaksi. Heimon hengellinen johtaja, Jondalarin entinen rakastettu Zolena, houkuttulee Aylaa Zelandonin oppiin, eli jonkinlaiseen poppamiehen oppisopimuskoulutukseen. Ayla epäröi mutta suostuu lopussa.

The Shelters vie Aylan ja Jondalarin tarinaa eteenpäin, mutta ei ihan niin paljon kuin odottaisi. Lukiessa tulee monesti tunne, että tässä nyt pohjustetaan jotain tulevaa kriisiä. Auel ikään kuin asettelee palikoita paikoilleen loppunäytöstä varten. The Shelters on hyvää perusviihdettä, mutta ei itsenäisesti järistyttävä teos. Maiseman ja luonnon yksityiskohtaisia kuvauksia on tosin hieman vähemmän kuin joissain aiemmissa osissa. Kivikautisen teknologian kuvaukset eivät minua vaivaakaan, niitä on mukava lukea.

Tekstinä Maan lapset eivät missään vaiheessa ole hätkähdyttävän hyviä tai huonoja. Auel kirjoittaa tarinaa, ei kieltä. Blogeissa ja arvioissa on liene riittämiin kommentoitu päähenkilöiden äärimmäisyyksiin menevää erinomaisuutta, joten en enempää siitä urputa. Valitsen kuitenkin lukunäytteeksi kohdan, jossa Ayla opettaa tulentekoa zelandonien hengellisille johtajille eli Zelandoneille.

There was a little buzz of noise, and the First picked up some words of irritation. They didn't need a lesson in fire-making, they were saying. Everyone knew how to make a fire from the time they were small children. Good, she thought, feeling rather pleased. Let them grumble. They only think they know all there is to making fire.

'Will you make a fire for us, Ayla?' the Zelandoni leader said.

Ayla had fluffed up a small mound of fuzzy fireweed tops as tinder and had a pice of iron pyrite in her left hand and a flint striker in her right, but it wasn't obvious. She struck the firestone, saw a good spark land in the fluff of fireweed, blew it into life, and added kindling. In less time than it took to explain it, she had a fire going.

There were some involuntary oohs and 'How did she do that?' comments, then the Zelandoni of the Third cave said, 'Can you do it again?' (s. 452)

Kestävimmin kiinnostavaa kirjassa on Aylan sopeutuminen jälleen uuteen yhteisöön. Vaikka Auelin ilmeisimmät moraaliset viestit liittyvät luonnonsuojeluun ja erilaisuuden kunnioittamiseen, on kirjoihin sisällytetty sinänsä kiinnostavaa havainnointia ihmisten moninaisista tavoista järjestää sosiaalisia suhteitaan. Esimerkiksi lukunäytteen Zelandonit, Emon palvelijat, luopuvat nimistään ja käyttävät pelkästään titteleitään symbolina omistautumisestaan yhteisölle. Niinpä viimeisellä puhujalla ei ole muuta nimeä kuin Kolmannen Luolan Zelandoni. Ovela ja uskottava ajatus, sukua nykyisillekin ilmiöille. Ehkä sosiologi näkisi Auelin yhteisöissä virheitä; näin amatöörisilmin näiden kivikauden heimojen järjestäytymisessä on paljon uskottavaa ja kiinnostavaa tavaraa.

Mielenkiintoinen assosiaatiovirhe tuli muuten tehtyä tämän kirjan kanssa. Juuri kun olin aloittelemassa tätä Shelters'iä, väitin Sallan lukupäiväkirjassa kommentoidessani, että luen Hevosten laaksoa. Hah! Hämmästyin jälkikäteen moista vihrettä mutta syyhän on oikeastaan ilmeinen: ajattelin seksikohtauksia, ja jos kirjallisesta seksistä puhutaan, Hevosten laakso tulee ilman muuta ensimmäisenä mieleen. Luin kai sen herkässä iässä ja leimmannuin! The Shelters sisältääkin paljon vähemmän ja miedommin maalattuja hekuman hetkiä.

The Shelters of Stone on suomennettu nimellä Luolien suojatit. Olen jostain kirjakaupasta saanut kappaleen ilmaisena lahjana (on sellainen mielikuva, että Suojatit ei aikanaan myynyt ihan niin hyvin kuin odotettiin), ja se on nökötellyt lukemattomana englanninkielisen painoksen vieressä. The Shelters'n hankin englanniksi vain siksi että alkukielisen sai nopeammin; suomenkieliset nimitykset ovat kuitenkin jääneet mieleen. Englannin "flathead" ei kuulosta yhtä kuvaavalta kuin suomen "latuskapää". Itse asiassa nyt vähän harmittaa, että tulin tilanneeksi viimeisenkin osan englanniksi, sillä suomennos näyttää tulevan ihan yhtä nopeasti tai nopeamminkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten: suomennoksessa kirjailijan nimi on Untinen-Auel, alkuteoksessa pelkkä Auel. Kustantaja toki mielellään muistuttaa kirjailijan suomalaisjuurista.

Tuo Luolien suojatit makoilee täällä tyhjänpanttina; voisin laittaa sen kiertoon. Jos siis haluat virkistää muistojasi ennen viimeistä osaa, eikä sinulla ole kirjaa itselläsi, hihkaise kommenttiboksiin! En järjestä arpajaisia, lähetän kirjan palkkioksi nopeudesta ensimmäiselle pyytäjälle.

Jean M. Auel (2002). The Shelters of Stone. Lontoo: Hodder & Stoughton.

Osavuosikatsaus 1/2011: ja kesken jäivät...

Luettuja kirjoja on kertynyt ensimmäisen vuosineljänneksen aikana odottamattoman paljon. Jokainen on uskollisesti raportoitu, mutta ajattelin huvitella listaamalla nyt myös ne, jotka jätinkin lukematta.

OTT, ensimmäinen romaani, jonka ikinä jätin kesken, oli Umberto Econ Focaultin heiluri. Siitä on nyt ehkä kaksitoista vuotta? Kolmetoista? Mikä oivallus se olikaan. Kirjaa ei ole pakko lukea loppuun, vaikka sen on aloittanut.

Harjoitus tekee mestarin. Tarjolla on nykyään niin paljon hyvää luettavaa, ettei edes kunnolla hävetä jättää kesken kun siltä tuntuu. Kas tässä lista -

Alaa al-Aswani (2009). Yacoubian-talon tarinat. WSOY.

En tiedä mikä mätti, mutta en päässyt tarinaan sisään. Yritin pariin kertaan, mutta en onnistunut innostumaan ja palautin lukemattomana lainausajan lähestyessä loppuaan. Zephyr tykkäsi tästä kyllä. Olisinkohan saanut enemmän irti sen jälkeen kun Egypti nousi uutisiin? En ihan heti yritä uudestaan, kun niin monta kirjaa on jo jonossa.

Alexandra Salmela (2010). 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos.

Yritin kovasti. Ihan totta. Tämähän voitti esikoispalkinnon ja kaikki.

Mutta olen niin vanhanaikainen, että tarvitsen possessiivisuffikseja. Unohtakaa aitous ja antakaa kustannustoimittaja...  27:n lukemisesta tuli samanlainen tunne kuin tulee kutittavasta villapaidasta; ahdistunut ja kiemurteleva. En tainnut päästä edes sataan sivuun.

Inakin sai allergisen reaktion, Marjis yllättyi iloisesti. Majander Hesarista tykkäsi - ei varmaan yllätä ketään, koska 27 sai Hesarin palkinnon.

Joanne Harris (2010). Sinisilmä. WSOY.

Olen tykännyt kolmesta Joanne Harrisin kirjasta (Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Herrasmiehiä ja huijareita, jos muistan nimet oikein), mutta Sinisilmä jäi koko ajan toiseksi jollekin muulle kirjalle. Jäin sivun 75 paikkeille... ja äkkiä huomasin lukeneeni 5-6 muuta kirjaa, Sinisilmän yhä odotellessa. Olkoot.

Susan arvio Järjellä ja tunteella -blogissa sai aikaan kommenttien ryöpyn, ainakin periaatteessa siis kiinnostava kirja ja kirjailija :-)

Santeri Alkio (2010, alkuperäinen 1894). Puukkojunkkarit (e-kirja, Project Gutenberg).

Ainakin toistaiseksi kesken. Kirjan sanasto osoittautui minulle yllättävän vaikeaksi, ja tyyli on takkuisesti vanhahtavaa. Tuskin palaan tähän ihan lähiaikoina. Jori bloggasi tästä äskettäin.

Sir Walter Scott (2004, alkuperäinen 1814). Waverley. (e-kirja, Project Gutenberg).

Uuvuin esittelyteksteihin, jotka jatkuivat ja jatkuivat. Kirjailija kuvaili niin seikkaperäisesti kirjan vaiheita, että olin kyllästynyt ennen kuin itse tarina kunnolla ehti alkaakaan. Kun tarina pääsi alkuun, automatka lopahti... ja siihen lopahti Waverleyn lukeminenkin.

Gregory Maguire (2008, alkuperäinen 1995). Noita. Lännen Ilkeän Noidan elämä ja Teot. Sammakko.

Kirja on tunnettu menestysmusikaali Wicked'n pohjateoksena. Luin tätä aika pian musikaalin nähtyäni ja se saattoi olla virhe. Kirja on sävyltään varsin erilainen. Teksti on koukeroista, fantasiamaailma yksityiskohtainen ja vähän arvaamaton. En jaksanut taistella tietäni sisälle. Tätä voisin yrittää uudelleen kun musikaali on kunnolla haihtunut päästäni.

Vesa Sisättö arvioi ihan positiivisesti Hesarissa.

Eeva Liisa Eronen (1996). Astarten palvelus. Kirjayhtymä.

Ostin tämän kirjaston poistomyynnistä (50 senttiä), koska nimi houkutti. Takakansi lupaa, että tässä "rakentuu sekä erotiikan että naisen syvintä olemusta pohtiva intensiivinen teos, joka purkaa myyttejä" ja osoittaa ettei nainen ole syntinen nainen, eikä huora, eikä pyhimys. Mataen etenin sivuilla kuin aavikolle eksynyt etana. En löytänyt intensiteettiä, pyhyyttä tai huoruutta: vain kirjallisuuden opiskelun kovin kirjallisesti kuvattua arkea ja teologis-myyttisiä mielleyhtymiä. Ehkä tämä todistaa henkisestä lapsekkuudesta, mutta hirveän mielelläni haluaisin kirjaan juonen. Tiedättehän, sellaisen että jotain tapahtuu. Juoni ei toki ole välttämätön jos kirjalla on muita hyviä ominaisuuksia.

Astarten kanssa tulin sivulla 47 kohtaan, jossa kertoja sanoo:

Minun pitäisi tehdä ensin yleiskaavio kirjan rakenteesta, ja sitten selvittäisin aikarakenteet ja niiden suhteet sen sisällä.

Tuosta tuli väistämättä mieleeni, että minähän luen tätä ihan vapaaehtoisesti. *kannet paukahtavat kiinni*

Seuraava osavuosikatsaus julkaistaan pörssiyhtiöiden normaaleja käytäntöjä noudatellen kolmen kuukauden kuluttua (kesällä! kesällä!). Katson saisinko siihen mennessä laadittua jotain järkevää yhteenvetoa lukemisista. Tällä erää näyttäisin lukeneen noin 85 jonkinlaista kirjaa (=postausten määrä - höpinäkategorian postausten määrä + arvio useita kirjoja sisältäneistä jutuista), mutta olisi kiva tutkailla tarkemmin ulko- ja kotimaisen kirjallisuuden, nais- ja mieskirjailijoiden, suomen- ja englanninkielisten kirjojen jakaumaa ja tietysti laskennallista samaan-kirjailijaan-palaamisastetta ja niin edelleen. *huoh* Ehkä säästänkin tämän kiehtovan tilastollisen pohdinnan tilinpäätökseen (vasta joulukuussa, hahaa).

Päätän osavuosikatsauksen järisyttävään ilmoitukseen:

Olen kirjastolakossa.

Lainattujen pinossa vanhimmat kasvavat kohta hometta tai korkoa tai jotain. Vieraan pääoman osuus taseessa on kestämätön. En siis kerta kaikkiaan hae uusia kirjoja ennen kuin kaikki lainatut on joko luettu tai tuomittu lukemattomina palautettavaksi.

Hyvää huhtikuuta!

Pollyanna ja Pollyanna grows up

Eleanor H. Porter, jonka romaanin Rakkaus ratkaisee luin äskettäin, keräsi maailmanlaajuista suosiota kertomuksillaan raivokkaan optimisesta Pollyanna-tyttösestä. Pollyannan mielestä asiat voisivat olla huonomminkin - olivatpa ne miten huonosti tahansa. Sattumoisin huomasin Rakkaudesta kirjoitellessani, että Pollyanna löytyy ilmaiseksi e-kirjana... Ups.

Pollyanna on orvoksi jäänyt tyttö, joka lähetetään velvollisuudentuntoisen vanhapiikatädin holhotiksi. Pennittömän Pollyannan ainoa pääoma on ilopeli (the game of being glad), jonka edesmennyt isä on hänelle opettanut. Peli on yksinkertainen: yritetään keksiä kaikesta ikävästä jotain mistä voi iloita. Niinpä nukkea toivonut köyhä lapsi voi, saatuaan nuken asemesta kainalosauvat, iloita siitä ettei sentään tarvitse kainalosauvoja. Jos sataa, voi iloita siitä, että sateen jälkeen auringonpaiste tuntuu entistä mukavammalta. Ja jos lähimmät parkkipaikat ruokakaupan edestä on viety, voi iloita siitä että kävellessään kauppakasseja selkä vääränä raahaten lainehtivan parkkialueen etäisimpään nurkkaan saa enemmän liikuntaa.

(Kuten huomaatte, peli tarttuu.)

Pollyanna-kirjassa orpo tyttö tartuttaa ilopelinsä koko pikkukaupunkiin ja saa positiivisen ajattelun voimalla aikaan melkoisia elämänmuutoksia. Pollyannan vilpitön usko kaikkien ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen riisuu aseista yrmyimmätkin käävät. Jäykkistäti pehmenee viimeisenä, vasta kun Pollyannan oma kyky pelata ilopeliä vilpittömin mielin on vähällä kadota. Kauhean uudenaikaisen vempeleen eli automobiilin alle jäänyt Pollyanna halvaantuu ja jää vuoteen omaksi. Kuten oikein ja kohtuullista onkin - ja tämä ei todellakaan voi yllättää ketään - Pollyanna toipuu. Ilopeli saa entistä enemmän pontta.

Jatko-osa Pollyanna grows up käsittelee silti myös raajarikkona elämistä. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Pollyanna asustaa väliaikaisesti Bostonissa. Suurkaupunkia ihmetellessään Pollyanna tutustuu raajarikkoon poikaan, jolla ei ole mahdollisuuksia käyttää lahjojaan, sekä epätasaisen tulonjaon ongelmaan. Edellisen ongelman Pollyanna korjaa, jälkimmäiseen ei pelkkä usko ihmisiin riitä, ei edes tässä kirjassa. Jamie-poika pääsee hyvään kotiin ja kouluttautumaan; Pollyanna oppii, ettei kaikki ole mahdollista hyvällekään sydämelle.

Pollyanna grows up -kirjan toisessa osassa Pollyanna onkin jo kahdenkymmenen, köyhtynyt ja naimaiässä. Sulhasehdokkaitakin on, laskutavasta riippuen, kaksi tai kolme. Mutkikkaiden ja tunteellisten vaiheiden jälkeen kaikkiaan kolme pariskuntaa saa toisensa. Kirja päättyy soveliaasti ja siveellisesti keskeisen kihlaparin ensimmäiseen suudelmaan.

Pollyanna on kirjan osien välissä viettänyt kuusi vuotta tätinsä ja setäpuolensa kanssa ulkomailla. Ironista kyllä, nämä vuodet vierähtävät Saksassa. Porter ei ilmeisesti voinut vuonna 1915 julkaistua kirjaa kirjoittaessaan aavistaa, miten erilainen Pollyannan tarinasta väistämättä tulisi, jos tämä todella olisi viettänyt vuodet 1913-1919 (tai niillä main) Euroopassa. No jaa - ehkä Pollyannan rautainen pelikunto olisi päihittänyt maailmansodankin varjon.

Lukunäytteenä ote Pollyannan ja hänen Polly-tätinsä keskustelusta ennen kuin tädin jääkuori on sulanut:

"Ugh! Pollyanna! What a dirty little beast! And it's sick, I'm sure, and all mangy and fleay."

"I know it, poor little thing, " crooned Pollyanna, tenderly, looking into the little creature's frightened eyes. "And it's all trembly, too, it's so scared. You see it doesn't know, yet, that we're going to keep it, of course."

"No - nor anybody else," retorted Miss Polly, with meaning emphasis.

"Oh, yes, they do," nodded Pollyanna, entirely misunderstanding her aunt's words. "I told everybody we should keep it, if I didn't find where it belonged. I knew you'd be glad to have it - poor little lonesome thing!"

Miss Polly opened her hips and tried to speak; but in vain. The curious helpless feeling that had been hers so often since Pollyanna's arrival, had her now fast in its grip.

"Of course I knew," hurried on Pollyanna, gratefully, "that you wouldn't let a dear little lonesome kitty go hunting for a home when you'd just taken ME in; and I said so to Mrs. Ford when she asked if you'd let me keep it. (--) (Pollyanna, 165/488)

Kyky ja halu nähdä asioiden aurinkoiset puolet voi olla (lempikirjailijani sanoin) "the choicest gift of Heaven", mutta silloin kun olen tämän kakarana lukenut, Pollyannan vankkumaton pirtsakkuus oli muistaakseni ärsyttävää. Burnettin pikku prinsessan kuvitteluleikit eivät rassanneet ollenkaan... ja Salaisen puutarhan pahantuulinen Mary oli mielestäni aina symppis. Taisin olla kateellinen Pollyannalle.

Mutta jotain mieleenpainuvaa Pollyannassa on ollut, en todellakaan muista edes sadasosaa parhaassa ahmimisiässä lukemistani tyttökirjoista. Näin aikuisiällä luettuna huomaa vielä herkemmin kirjan sokerisuuden, mutta oikeastaan se ei haitannut. Huomasin korostuneemmin miten nokkelasti Pollyanna (tietenkin täysin vahingossa) saa aikuiset tekemään mitä haluaa, ja kieltämättä Pollyannan keinot ovat miellyttävämpiä kuin peruskänkkäränkkäily.

Tämä kuuluu omaan genreensä ja omaan aikaansa; siihen se sopii ihan hyvin. Lempeää, viehkeää ja viatonta luettavaa.

Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1913). Pollyanna. Project Gutenberg e-kirja.
Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1915). Pollyanna grows up. Project Gutenberg e-kirja.

Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.