Ruusunen

Ruusunen on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Rauha S. Virtaselta. Sain kirjastosta hyvin pidetyn ensipainoksen, josta tosin puuttuvat mahdolliset paperipäälliset. Niinpä päätin ikuistaa kuvaan sisäkannen nostalgisen lainausohjeen.

Mutta entäs Ruusunen? Kiinnostavaa. Ennakkokuvitelmani olivat vähän toisenlaiset. Odotin jotain Tiina-kirjojen ja Montgomeryn väliltä. Hmm - tarkemmin ajatellen kyllähän sävy on jotain Tiinan ja Marigoldin väliltä. Runollista mutta samalla reipasta.

No, aihe ainakin oli roisimpi kuin kuvittelin; Ruusunen paukkaa välillä ihan psykodraaman puolelle. Ei mikään kepoinen nuortenkirja siis.

Kirjan alussa 17-vuotias Niina - lukutoukka, esteetikko ja kirjailijanalku - kohtaa naapuriin muuttavan Antin, joka on ihan oikea kirjailija. Vaikka Antti on vakaasti naimisissa oleva pienen pojan isä, kehräytyy Niinan ja Antin välille romanssi, joka tosin ei, 60-luvun nuorten kirjassa kun ollaan, etene kauhean pitkälle. Se kuitenkin riittää herättämään Ninan Ruususen unesta ja pakottaa kasvun tielle. Niinan pikkusisar Tuire seuraa salarakkauden menoa ja kipuilee oman teiniangstinsa kanssa.

Kirjan draama syntyy Niinan ja Antin erilaisista lähtökohdista heidän keskinäiseen suhteeseensa. Toinen on aikuinen mies, joka paikkaa epävarmuuttaan nuoren, juuri naiseuteen heräävän tytön ihailulla; toinen viaton mutta tulinen idolinpalvoja, joka humaltuu sanoista ja oman tunteensa palosta. Tarinan edetessä Niinalta ehtii särkyä illuusio tai pari, mutta hän saa vastineeksi Antilta arvokasta oppia ja rohkaisua omaan työhönsä. Antin vaimo, Niinan pikkusisko ja tietenkin vanhemmat asennoituvat kukin omalla tavallaan epäsuhtaiseen rakkauteen.

Kolmansien osapuolten asenteet ovat valaisevia ja melkein kirjan kiinnostavinta antia. Pitäisi ehkä tuntea paremmin Virtasen tuotanto voidakseen veikkailla missä määrin tässä on mukana moraalista nuorallakävelyä. (Virva Seljan yksityisasia onkin agendalla.) Ei varmaan ainakaan suomalaisissa maalaispitäjissä kovin rennosti suhtauduttu vielä Woodstockin vuonna Ruususen kaltaisen kuvioon. Joka tapauksessa sopimattoman suhteen käsittely osoittautui loppujen lopuksi raikkaammaksi kuin odotin. Rivien välistä voi myös spekuloida kaikenlaista mitä ei suoraan sanota.

Nautin kirjassa myös Niinan kirjallisen työskentelyn kuvauksesta, vaikka yleensä kirjailijan työn vetvominen tuppaa enemmän rasittamaan kuin kiinnostamaan kirjoissa. Niinan palava into on lämmittävää ja hän paahtaa tekstejään hämmästyttävällä järjestelmällisyydellä ja tarmolla. Virtanen on varmaan tätä kirjoittaessaan muistellut omaa alkutaivaltaan, niin autenttisen oloista on kuvaus lähipiirin suhtautumisesta ja aloittavan kirjailijan noloista hetkistä.

Hienoa kirjassa on minusta myös miljöö ja ajan henki, jota olen Hilja Valtosenkin kirjoissa ihaillut. Ruusunen on julkaistu kun itse olin vasta tuloillani. Kuin retki äitini nuoruuteen siis... Uteliaana mallailen mielessäni vanhempiani ja isovanhempiani Ruususen yhteiskuntaan ja arkeen. Aikamatkan kunniaksi otankin lukunäytteeksi tämän pätkän:

[--] Ja kuulehan nyt, Niina. Näistä penkinpainajaisista juorutaan niin paljon, koeta sinä juhlia siististi. Jos joku alkaa huseerata siellä väkijuomien kanssa, niin älä ota. Menetät suotta arvostelukykysi. Äläkä mene sivuhuoneisiin kuhertelemaan poikien kanssa.

Niina nauroi väsyneesti. - Älä nyt ole lapsellinen, äiti, hän huokasi. - Minulla ei ole pienintäkään halua kuherrella kenenkään kanssa sen paremmin sivu- kuin päähuoneissakaan. Eikä siellä ole mitään mahdollisuuksia juopotteluun. Nämä ovat taatusti siistit penkkarit.

- Ei sitä tiedä... joku voi tuoda pullon... nurkissa kulautellaan, sanoi isä varoittavasti. (s. 189)

Oi niitä aikoja! Vai että nurkissa kulautellaan. Taitavat nykyabit kulautella varsin avoimesti. Ja luultavasti Niinan rakkauden hurmos rinnastettaisiin paljon suoraviivaisemmin ihan hormonitoimintaan.

Tämäkin kiinnostava kirja olisi jäänyt väliin ilman Lukupiiriä. Lämpimät kiitokset ylläpitäjille!

Rauha S. Virtanen (1968). Ruusunen. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tata Lukutoukkailua-blogissa

Pianonsoittaja

Luin tämän kirjan loppuun, koska se on 101 naisten kirjan listallani. Muuten olisi jäänyt kesken niin että tömähtää. Ihan oma moka - jätin tämän lukulistalle Opuscolon hurjalta kuulostaneen arvion haastamana. En ole herkkävatsainen ja kuvittelin selviäväni.

Ups.

Jelinekin kirja sai hampaani vihlomaan, oli kuin purisin kylmää puuta. Kertaakaan en löytänyt hyvää lukuasentoa Pianonsoittajan kanssa. Kaikki raapii ja kihelmöi. Myönnän, että teksti on taidokasta - mutta se on taidokkaasti vastenmielistä. Tämä on viettipohjan kirjallista oksennusta, hapanta ja vihreänkeltaista, vihaa lihana.

Pianonsoittaja kertoo keski-ikään tulevasta musiikinopettajasta. Erika asuu yhä äitinsä kanssa, täynnä vihaa äitiään ja itseään kohtaan. Hän havainnoi kylmästi ympäristöään, käyttää valtaa oppilaisiinsa, sublimoi kyvyttömyytensä itsenäisyyteen vaateostoksiin. Erikasta ei tullut suurta muusikkoa - niinpä hän ei ole itselleen mitään ja muut vielä vähemmän. Hän on äitinsä omaisuutta eikä kuitenkaan ole, hän kulkee öisin tutkimassa muiden täyttymystä ja fantasioimassa omastaan. Nuori mies, Klemmer, kiinnostuu opettajastaan ja yrittää hieroa itseensä kulttuuria omistamalla (raamatullisesti) Erikan; Erika vastaa avaamalla sisimpänsä matopurkin.

Minun kirjani tämä ei todellakaan ollut. Kai makuni on liian rahvaanomainen ymmärtääkseeni Jelinekin hienoutta (nyyhkis), sillä Nobel-komitea viisaudessaan on arvostanut kirjailijan maailman parhaimmiston joukkoon. En Googlen tähden viitsi ottaa lukunäytteeksi mitään kovin radikaalia kohtaa. En voi myöskään siteerata kokonaista kappaletta, sillä ne ovat pitkiä kuin aika hammaslääkärin tuolissa.

Klemmer syöksyy vaaleat hiukset perässään liehuen miestenhuoneeseen, missä hän juo puoli litraa vettä suoraan hanasta, minkä ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa mitään sen suurempia tuhoja hänen vedenkyllästämälle ruumiilleen. Sitten hän loiskii kasvoilleen Hochschwabenin vuorilta virranneen puhtaan alppiveden aaltoja. Vesi päätyy Klemmerin kasvoille. Aina minä vedän kaiken kauniin lokaan, hän ajattelee itsekseen. Kuuluisa, nyttemmin hieman myrkyllinen wieniläisvesi tuhlaantuu. Klemmer hankaa itseään energialla jota ei voinut käyttää muuhun. Hän ottaa säiliöstä vihreää kuusenneulassaippuaa, yhä uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran. Hän purskuttaa ja kurluttaa. Hän päättää toistaa pesutoimenpiteet. Hän huitoo ilmaa ja kastelee vielä hiuksensakin. Hän päästää suustaan taiten keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. [--] (s. 139)

Jeps, keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. Inhottavaa kyllä Jelinek saa uskomaan keinotekoisiin ääniinsä, ainakin paikoitellen. Tämän kirjan jäljiltä kaikki näyttää hetken aikaa rumemmalta ja toivottomammalta. On kuin vierailisi rinnakkaistodellisuudessa, jota alkaa pelätä oikeaksi maailmaksi.Ymmärrän että efekti on tietoinen; Jelinek on halunnut, että lukija etääntyy henkilöistä. Näin vastenmielistä sakkia ei synny vahingossa. Minulla vieraantuminen oli niin voimakasta, etten tosiaankaan onnistunut nauttimaan teoksen hienommista merkitystasoista.

Ehkä on hyvä välillä lukea jotain oman maun ulkopuolelta. Seuraavaksi tarvitsen joka tapauksessa oikean kylvyn hyviä lukuromaaneja ja reipashenkistä seikkailua. Ehkä tyttökirjan tai pari.

Lopuksi usutan ketä vain rohkeasti kokeilemaan Pianonsoittajaa. On tästä tykättykin - ks. arviot alla -  ja tulen kiinnostuksella lukemaan kaikkien tätä koskevat jutut! Itse yritän kovasti keksiä jotain positiivista sanottavaa, sillä on kurjaa kirjoittaa näin kielteinen juttu... Hei, suomennos on ilmeikäs, varmasti loistaa työtä!

Elfriede Jelinek (2005). Pianonsoittaja. Helsinki: Otava. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.

Arvioita:
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Hreathamus Nulla dies sine legendo -blogissa
Sanna Luettua-blogissa

TOP 10 - kirjoja ja kosmetiikkaa

Sain Zephyriltä ja Lurulta tämän haasteen (kiitos vain kamut!) Oikeasti haasteellinen haaste: kirjoja on vaikea valita kun on niin paljon hyviä - kosmetiikkaa taas on vaikea valita kun vähän tulee käytettyä. Mutta yritetään.

Kosmetiikan Top 10 -listalle löysin sentään viisi tuotetta, joita en vaihda. Kaikki muu menee satunnaisotannalla.

- Sensain 38° ripsiväri. Ainoa ripsiväri joka pysyy koko päivän eikä vaadi kirurgiaa irrotakseen illalla.
- Dermosilin Bodylotion E vartalovoide. Sulaa samantien iholle.
- Pirkan Lasten aurinkovoide suojakertoimella 30. Päivittäistuote kesällä.
- Cliniquen Supermoisture Make-up. Riittävän näkymätön.
- Goldwellin piikittävä tukkamönjä Mellogoo. Lievästi asenteellisen kampauksen ykkösstailaaja.

Kymmentä parasta kirjaa on mahdoton valita. Piste. Ehkä Top 100 onnistuisi (tai sitten ei).

Tuumin ensin ottaa mallia Hannasta ja listata vaikka bloginaikaisen kärjen. Mutta ei, jätän minulle uudet kirjat kylmästi väliin, vaikka Poikani Kevin kolkuttaa kovasti ovella, ja Tulen ja jään laulua tekisi mieli mainostaa, ja Saatana saapuu Moskovaan on sairaan hyvä, ja...

Valitsin sen sijaan Nooan arkki -setin, jossa on aikaa kestäneitä suosikkeja pareittain eri lajeista. Kaikki yhtä lukuunottamatta ovat kestäneet kaksi lukukertaa, ja se yksi jonottaa parhaillaan uutta lukemista. Taattua tavaraa siis! Jos juuri nyt uhkaisi vedenpaisumus, raahaisin kirjahyllystä veneeseen (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

Kotimaisten klassikoiden edustus:
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla
Mika Waltarin Sinuhe

Ulkomaisia klassikoita, suomeksi ja englanniksi:

Jane Austenin Pride and Prejudice

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5

Hyvin kirjoitettu tietokirjallisuus on nannaa:

Michael Foleyn The Age of Absurdity

Jared Diamondin Guns, Germs and Steel

Scifiä naisilta ja miehiltä:
Sheri S. Tepperin The Gate to Women's Country
Orson Scott Cardin Speaker for the Dead

Viihteen aatelia:
Stephen Kingin Vihreä maili
Kaari Utrion Vaskilintu

P.S. Vertailu aiempiin ja myöhempiin listauksiin sakon uhalla kielletty :-)
EDIT: Unohdin sanoa, jos vielä on joku seuraamani bloggaaja vailla haastetta - ollos hyvä! Olen ihan kykenemätön valkkaamaan joukosta muutamaa, saati sitten että jäljittäisin vielä vastaamattomat...

Nykyhetken tyttölapsi

Pitkään aikaan ei olekaan tullut Valtosta luettua, mutta nyt on kesken niin rasituttava romaani, että otin muutaman tunnin vapaata siitä ja nautiskelin välipalaksi Nykyhetken tyttölapsen. Myös Hilja Valtosen omaelämänkerta odottelee, pongasin sen divarista...

Nykyhetken tyttölapsi ajoittuu sotienväliseen aikaan. Siinä sankaritar, kuten moni muukin Valtosen neitonen, on reputtanut kirjoituksissa ja joutuu kesälomaksi tätiensä vieraaksi saareen. Mutta voi - saaren omistaja ja tätien vuokraisäntä on kokenut kovia naisasioissa. Nyt hän kieltää tuomasta saareensa yhtään yli 16-vuotiasta ja alle 35-vuotiasta naisihmistä. Parikymppinen Anja on onneksi ikäisekseen nuoren näköinen; ei muuta kuin helma lyhyeksi ja hiukset letille ja neitokaisesta sukeutuu mukiinmenevä tyttölapsi.

Juoni on tässä kirjassa vähän hajanainen, sanoisinpa jopa heiveröisin tähänasti lukemistani, mutta Valtosen tarkka silmä ja terävä kieli ovat entisellään. Uskollisuus - ja etenkin sen puute - sekä tietenkin lasten ja aikuisten väliset suhteet ovat tärkeimmät teemat. Ilmeisesti lapset ovat 30-luvulla olleet huomattavasti enemmän lapsia kuin nykyään.

Näissä aidosti historiallisissa romaaneissa on aina mahtava päästä imemään itseensä ajan henkeä ja ilmapiiriä. Moni asia on muuttunut... mutta yllättävän monet asiat ovat ihan tismalleen ennallaan. Lukunäytteeksi pätkä kahvipöydästä.

Käsiteltiin ensin kesän suotuisat ilmat, heinänteko, Sulo-Aatoksen kihlaus, Fiinun mustikkapiirakka, hyvät piirakantekijät yleensä, radion akkumulaattorin lataaminen, Totin terveys, olympialaiset ja tohtorinnan Tieramon lähtö niihin ilman miestään.

Augusta: Tohtori taitaa pettää rouvaansa?

Aamu P.: Eihän mies ole muuta tehnytkään. Jos minun mieheni pettäisi minua, en olisi Saksan-matkalla autettu. Eron ottaisin.

Kyllikki S.: Milläpä tohtorinna-raukka eläisi, jos jättäisi miehensä. Hänellä ei ole ammattia. Ja täytyyhän yhteiskunnallisen aseman ylläpitämiseksi jotain uhrata.

[--] 

Kyllikki: Mutta eikö nykyinen tiede todista, että luonto on tehnyt miehet moniavioisiksi? Yksiavioisuus on ihmisten oma, typerä keksintö, jota jokainen täysjärkinen mies saa rikkoa. Tohtorinna Tieramo nähdäkseni pitää tieteen todistelun oikeana ja alistuu siihen, kuten välttämättömyyteen pitää alistua.

Aamu: Vika on naisessa, jos mies lähtee hänen luotaan toisen naisen luo.

Augusta: Eiköhän se liene vain muotia ja tapain höltymistä. (s. 129-130)

Ajatella! Kun luin 90-luvulla ensimmäisen kerran Dawkinsin The Selfish Gene -kirjan, kuvittelin että evoluutiopsykologia oli jotain uutta. Hah - siitäs sain. Tuo tohtorinna-raukan tilanne sentään taitaa nykyisin olla toinen. Vaan juoruja kuunnellessa tulee mieleen, että nykyhetken tohtorinna saattaisi maksaa potut pottuina ja viihtyä Saksan-matkalla vallan mainiosti.

(Samoja olympiaisia, joihin tohtorinna Berliiniin matkaa, kuvasi muuten muutama vuosi sitten lukemani romaani, jonka nimeä tai kirjoittajaa en nyt saa päähäni. Eipä ollut lukupäiväkirjaa silloin. Muistaako kukaan sellaista sukutarinaa, jossa saman suvun edustajia asuu Saksassa, Yhdysvalloissa ja Englannissa, ja jossa Kathy-niminen tyttö voittaa olympiakultaa Hitlerin isännöimissä kisoissa? Kirja kattoi sotavuodet, ja Kathy - Käthe? - kuului salaa vastarintaliikkeeseen. Serkukset olivat eri puolilla rintamaa.)

Hilja Valtonen (1961, alkuperäinen 1937). Nykyhetken tyttölapsi. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (mielenkiintoinen arvio, koska sen on kirjoittanut oikea nykyhetken tyttölapsi)

Marigoldin lumottu maailma

Olen tainnut tunnustaakin, että Montgomery, monen kirjatoukkatytön suosikkikirjailja, on minulle tähän asti ollut tuntematon suuruus. Jotenkin on Montgomery jäänyt väliin, vaikka ahmimisikäisenä luin osapuilleen kaiken mitä kirjastosta löysin. Oli liian kiire Neiti Etsivien kanssa, tai sitten runontyttökirja ei vain istunut imagoon. Kuka tietää - varhaisteinimuistojen luotettavuus alkaa olla sitä luokkaa etten enää ole varma itsekään!

Aikomus oli aloittaa Montgomeryyn tutustuminen Pienestä runotytöstä, joka on 101 naisten kirjan listallani, mutta totta kai Saran upean paketin saatuani oli pakko lukea ensimmäiseksi yksi niistä. (Voitin näet tämän komean kirjan Saran arpajaisissa, ja samassa paketissa oli vielä kaksi muutakin: Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joka kertoo Montgomeryn elämästä ja sankarittarista, sekä Montgomeryn oma Sara - Tarinatyttö.)

Aloitin melkein huolissani; olisipas kurja huomata, etten tykkää pätkääkään Montgomerystä, josta minulla on ollut vähän hempeä käsitys. Onneksi ei käynyt niin onnettomasti!

Sanoisin, että kirja on sitä mitä odotinkin: kaunista ja hyvin tehtyä nostalgiaa. 1900-luvun alusta on on otettu hyvä ja valoisa otos, suodatettu se eheän ja mielikuvitusrikkaan lapsen katseen läpi, ja lopputulos on kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. En tiedä olisiko 13-vuotias Booksy nauttinut Prinssi Edwardin saaren seepiansävyistä, mutta nyt pidin kirjasta kovasti. Vanhemmiten osaa myös lukea paremmin rivien välistä. Montgomerylla on herkkää silmää ympäristön ja ihmisten kauneudelle, mutta myös pientä pilkettä silmäkulmassa; vaikka hän ei naura hahmoilleen, tekstissä on viljaltaan sellaista elämänmyönteistä huumoria, joka tekee muuten (kieltämättä) hempeästi tarinasta mukavaa luettavaa.

Marigoldin lumottu maailma seuraa pienen tytön kasvua nuoreksi tytöksi. Marigoldin lahja on vilkas mielikuvitus. Hänen paras ystävänsä on muille näkymätön Sylvia, jonka kanssa Marigold jakaa salaisimmatkin haaveensa ja leikkii parhaat leikkinsä. Marigold kasvaa talossa, jota hallitsevat voimakastahtoiset isoäidit kahdessa polvessa. Leskeksi jäänyt äiti on liian lempeä olento sanoakseen vastaan miehensä suvulle, jonka perinteet määrittävät elämäntavan pienentä piirrettä myöten.

Marigoldin sydämellisyys ja avoimuus tekevät hänestä viehättävän sankarittaren, joka kolttosiinkin yltyessään kuuntelee omaatuntoaan. Lesleyn sukukartanon ilmapiiri on tavattoman kutsuva. Voisinpa viettää iltapäivän nauttien teetä ja kakkua puutarhassa, jutustella hetkisen Lucifer-kissan kanssa, kuulla Marigoldin nauravan Sylvian jutuille Kuusikukkulalla...

Onneksi Marigold ei ole puhdasta hunajaa eikä lumottu maakaan pelkkä kiiltokuva. Myös häijyjä tunteita ja erehdyksiä mahtuu mausteeksi mukaan. Marigold ei ole Pollyannan kaltainen positiivisuuden lähettiläs, onpahan vain mukava ja herkkätuntoinen tyttö, joka katsoo maailmaa omalta kantiltaan. Ihan kivutta ei kukaan kuitenkaan kasva, ei edes Cloud of Spruce -kartanossa.

Entä pelko - oliko hän koskaan tuntenut sitä? Hänen varhaisimpia muistojaan oli se, kun hänet oli suljettu hämärään olohuoneeseen, koska hän oli pudottanut hillovanukastaan nuoren isoäidin parhaalle pöytäliinalle. Hän ei voinut ymmärtää, miten sellainen mitätön vanukaspala saattoikin levitä niin laajalle. Mutta olohuoneeseen hän joutui - kauheaan huoneeseen, jota raidoittivat outoina häälyvät valot ja varjot. Ja kun hän käpertyi ovea vasten hämärässä, hän näki jotakin kamalaa. Elämänsä loppuun asti Marigold uskoi, että niin todella tapahtui. Kaikki tuolit näyttivät yhtäkkiä alkavan tanssia pöydän ympäri ison, hevosenjouhilla täytetyn keinutuolin johdolla. Ja joka kerran kun keinutuoli kopisi hänen ohitseen, se kumarsi hänelle kuahean liioitellun kohteliaasti. Marigold kiljui niin villisti, että hänet haettiin pois - inhoten, koska hän ei kyennyt kestämään niin vähäistä rangaistusta. (s. 59)

Ymmärrän tämän luettuani paremmin, miksi Montgomeryllä on ihailijoita. Kuvaus ja tunnelma ovat niin vahvoja, että kasvukertomus riittää hyvin sisällöksi. Teksti ei tunnu sillä tavalla yksinkertaistetulta kuin joissain nuortenkirjoissa. Marigoldin maailmaan on minusta helppo eläytyä. Kun nyt kirjan jälkeen ravistelen itseäni usvaiselta niityltä takaisin tänne nyky-Suomeen, huomaan että kirjasta heräsi myös kaikenlaisia historialliseen ja sosiaaliseen perspektiiviin liittyviä ajatuksia. Montgomeryn kuvaama yhteisö on eräänlainen kupla... Mutta ehkäpä palaan tuohon teemaan myöhemmin, luettuani Pienen runotytön. Piti kipaista se päivällä kirjastosta. Ripaus hempeyttä ei ole pahitteeksi.

Mutta nyt on painuttava pakkaamaan, parin päivän minireissu tiedossa. Epäilemättä Neidit selviäisivät emännöinnistä heikommin kuin Marigold vastaavasta tulikokeesta - mutta pidetään peukkuja ettei yllätysvieraita ilmaannu!

Lucy Maud Montgomery (2009). Marigoldin lumottu maailma. Helsinki jne: Minerva-kustannus. Suomentanut Sisko Ylimartimo.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teresita Insinöörin kirjahyllyssä
Leena Lumi
Lumiomena
Salla on lukenut saman englanniksi