Sky Coyote

Sky Coyote jatkaa Kage Bakerin kirjassa In the Garden of Iden aloittamaa The Company -sarjaa, jossa maailmaa kaikessa hiljaisuudessa hallitseva yritys eli Dr. Zeus puuhaa salassa menneisyyden aarteiden säilyttämiseksi. Sky Coyotessa kertojana on Idenin keskushahmon Mendozan inkvisition kourista pelastanut fasilitaattori Joseph. Aika on vuosi 1700, joten Idenin tapahtumista on vierähtänyt muutama vuosi (kuolemattomien mittapuulla). Joseph, joka itse on kotoisin luolamaalausten ajoilta, saa tällä kertaa pelastaa Kaliforniassa elelevän kivikautisen heimon.

Kiirettä pitää, sillä valkoinen mies on jo aloittamassa puuhastelunsa mantereella, eikä muu auta kuin huolellisesti tallentaa kylä elinympäristöineen ja pakata koko porukka neljään taivaskanoottiin. Joseph ryhtyy kirjaimellisesti jumalaksi, Kojootiksi, joka intiaanien uskomuksissa on viekas valehtelija ja petkuttaja, mutta myös ihmisen luoja ja ystävä. Dr. Zeusin kirurgit väsäävätkin helposti kyborgista jumalaisen Kojootin, ja Joseph ryhtyy valmistamaan kyläläisiä siirtoon.

Myös ihmisiä vihaava ja kasveja rakastava Mendoza tavataan uudestaan, ja hänen tulevaisuudestaan saadaan houkuttelevia vilahduksia. Lisäksi Sky Coyote paljastaa väläyksiä Bakerin suuremmasta tarinalinjasta; kaikkivoivan Companyn salaisuuksia raotellaan. Alta löytyy vain lisää arvoituksia. Kuka Dr. Zeusia oikein johtaa - ja mihin suuntaan? Coyotessa tavattavat 2300-luvun kuolevaiset vaikuttavat, krhm, vähän avuttomilta hommaan.

Ja mihin tarkoitukseen tulevaisuudessa oikeastaan tarvitaan kokonainen kylä kivikautisia intiaaneja?

Bakerin teksti on hulvatonta ja kuvia kumartelematonta. Kivikautisen heimon meiningistä on tehty hilpeästi ja lämpimästi yleisinhimillistä. Tässä näyte kohdasta, jossa antropologit tallentavat paikallisen telakkayhtiön toimintaa...

[--] Jomo was the Spirit Who Wants to Watch As You Build a Canoe. Chang, his team anthropologist, was excitedly talking to Nutku's apprentices where they were attempting to work. They were trying to be terribly cool and make it all look easier than it was. I sat in the shade nearby, glad I didn't have to stand in the sun in my coyote fur.  

"All right. This is my boatyard we're standing in," said Nutku, gesturing around him. "Over there are my apprentices. Their parents are paying me plenty to take them on, believe me, because once you've joined the Canoemakers' Union and learned how to build fine-quality canoes, you're set for life. [--] 

"Where was I? So anyway, I've got them cutting up these logs." He walked over to the work site. The boys were hacking away self-consciously, trying not to look up at the camera. "Pine isn't your best material for canoes, but this is a midrange model with just a few luxury features - " (s. 231)

Sky Coyote ei ollut ihan niin viehko kirjana kuin Iden, osittain puhtaasti ympäristön vuoksi. Tykkään Tudorien ajan Englannista, eikä hauskinkaan kivikautinen kylä voi kilpailla sen kanssa. Nih. Idenissa miellytti myös kielellinen ulottuvuus, sillä siinä tudorenglantia miksattiin hauskasti myöhempien vuosisatojen elementteihin. Toisaalta, kyllä Coyotenkin muinaismodernissa on tiettyä charmia; paikallisten stand-up koomikkojen rutiinit olivat niin hauskoja, että hörähtelin ääneen.

Kirjan muodollinen heikkous on ehkä siinä, että se yhdistää kevyttä paikallisjuonta (intiaanikylän pelastaminen) vain osittain hahmoteltuun suurempaan juoneen (Dr. Zeusin totuuden selviäminen), eikä siitä näin ollen synny oikein kunnollista loppuun vietyä draamaa. Mutta nautin olostani tämänkin kirjan kanssa, joten liiaksi ei sovi valittaa. Joseph on mutkikas, kiinnostava ja hauska keskushahmo, jonka sisäiseen konfliktiin toivottavasti palataan myöhemmissä sarjan kirjoissa. Verrattuna vaikkapa Routasisaruksiin tämä on ehkä kevytmielistä scifiä, mutta haitanneeko tuo - joskus vaikeista asioista on mukavampi lukea huumoriksi naamioituna.

Kyllä nämä täytyy loputkin hommata! Mutta sähköisenä vai paperisena? Kage Bakeria on nyt ilmaantunut myös Kindle-storeen. Päätöksiä, päätöksiä...

Kage Baker (1999). Sky Coyote. TOR Books. ISBN 978-0-7653-1748-3.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Rich Horton Sfsitella
Kirkus Reviews

Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)

Anne of Green Gables

Kuva: Neiti B, tilaustyö.

Matka Lucy M. Montgomeryn maailmassa jatkuu. Salla vinkkasi Runotyttöä luettuaan, että Montgomeryn kirjoja on suomennettaessa lyhennelty - törkeä rikos! Joten Anna-sarjaan päätin tutustua alkukielisinä versioina.

OTT: Taas oli iLelulle käyttöä. Kirjastoni kautta englanninkielisen Annan hankkiminen olisi vaatinut aikaa ja vaivaa, mutta kappas: olen ladannut itselleni jo joskus tammikuussa apsin*, johon kuuluu pääsy tuhansiin e-kirjoihin. Enimmäkseen valikoima sisältää vanhoja opuksia, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta joukossa on myös mukavasti Verneä ja Wellsiä, Austenia ja Wildea, Lovecraftia ja Fitzgeraldia, enemmän Shakespearea kuin ehdin lukea tilastollisen elinajanodotteen puitteissa ja niin edelleen. (Yllärilahja sille, joka arvaa mikä on ohjelman eniten ladattu kirja. Vinkki: vanha kirja, joka kiinnostaisi suurta yleisöä? Myös niitä jotka muuten lukevat vähän?)

Varsinainen asia oli tämä: nettikokoelmaan kuuluu myös 13 Montgomeryn kirjaa. Runotyttö-sarjaa ei näy, mutta parilla näpäytyksellä sain näppeihini Anna-sarjan kuusi ensimmäistä osaa. E-kirjoilla on puolensa...

Anne of Green Gables kuvaa Annan ensimmäisiä vuosia St. Edwardsin saarella. Käytän suomenkieliseen keskusteluun vakiintunutta Annaa, vaikka kirjassa seikkailee tietenkin Anne, spelled with an E. Hän on saapuessaan vahinkolapsi erikoisella tavalla: orpokodista lähetetään reippaan pojan asemesta hento, puhetta pulppuava, punatukkainen tyttö. Innosta ja onnesta pakahtumaisillaan olevaa lasta on vastassa ujo vanhapoika Matthew, joka pitää Green Gablesin tilaa sisarensa Marillan kanssa. Ei varmaan spoilaa kirjaa kenellekään jos kerron, että Anna saa pienen jännittämisen jälkeen jäädä, vaikkei poika olekaan. Montgomery kuvaa hänen kasvuaan tytöstä nuoreksi naiseksi huumorin kyllästämällä hellyydellä. Kirjan päättyessä Anna on koulunsa käynyt ja uudenlaisen elämän kynnyksellä.

Marigoldin ja Runotytön jäljiltä osasin odottaa rakkautta hehkuvaa kuvausta St. Edwardsin saaren luonnosta ja teräviä sosiaalisia oivalluksia. Mrs. Rachel was one of those delightful and popular people who pride themselves on speaking their mind, napautetaan epäkohteliaasta naisesta. Ja there is nothing more aggravating than a man who won't talk back, tuumii Marilla veljestään.

Mutta sankarittaressa ja henkilöissä on eroa. Anna ei oikeastaan muistuta Emilia paljonkaan, ellei lukuun oteta orpoutta ja nykymaailmasta katsottuna suorastaan luonnotonta tottelevaisuutta. Anna on selvästi sydämellisempi, nöyrempi ja hassumpi ja vilkkaampi.

Äh, nyt puhun pötyä. Kaikilla kolmella Montgomeryn nuorella tytöllä on ohittamaton yhteinen piirre: mielikuvitus. Anna ei tosin kehittele näkymättömiä ystäviä - hänellä on kirjassa ihan lihaa ja verta oleva sydänystävä - mutta Emilian ja Marigoldin tapaan myös Anna elää pää pilvissä. Hänellä tämä taipumus on oikeastaan vielä hallitsevampi kuin esimerkiksi Emilialla, joka kanavoi haaveksimisensa kirjoittamiseen. Hmm... englanniksi sanoisin daydreaming, mutten oikein osaa kääntää sitä.

Annaan minun oli ehkä helpompi tutustua ja kiintyäkin kuin Emiliaan tai Marigoldiin. Mietin mistä se voisi johtua, ja tulin siihen tulokseen, että ero on Matthew'ssa ja Marillassa, Annan kasvattivanhemmissa. Montgomery kuvaa Annaa paljolti myös Marillan näkökulmasta, mikä tekee hänestä minulle helpommin lähestyttävän. Siinä missä Emilia ja Marigold kohdataan suoremmin, Annaan johdattelevat sympaattisten henkilöiden tulkinnat. Marillan puritaaninen ote kasvatustyöhön piilottelee hellää sydäntä; hänen katseensa kautta kuka vain rakastaisi Annaa!

October was a beautiful month at Green Gables, when the birches in the hollow turned as golden as sunshine and the maples behind the orchard were royal crimson and the wild cherry trees along the lane put on the loveliest shades of dark red and bronzy green, while the fields sunned themselves in aftermaths. 

Anne reveled in the world of color about her. 

"Oh, Marilla," she exclaimed one Saturday morning, coming dancing in with her arms full of gorgeous boughs, "I'm so glad I live in a world where there are Octobers. It would be terrible if we just skipped from September to November, wouldn't it? Look at these maple branches. Don't they give you a thrill--several thrills? I'm going to decorate my room with them.

 "Messy things," said Marilla, whose aesthetic sense was not noticeably developed. (140/357)

Nuoren Annan hienostuneisuudessa, estetiikan tajussa, huikeassa sanavarastossa ja yleisessä hyvyydessä on jotain, mikä tuntuu vähän epäuskottavalta Annan kasvuvuosien olosuhteisiin nähden. Annan asemessa olisin itse ollut yhdentoista ikäisenä epäluuloinen, tietämätön, katkera ja pelokas. No, ehkä tiedonhaluinen mieli onnistuu oppimaan ilman koulua tai rohkaisuakin, ja onhan genetiikalla väliä mitä persoonallisuuteen tulee. Ehkei uskottavuus muutenkaan ole se oleellinen pointti, tässäkään kirjassa...

Kaikkiaan Anne of Green Gables oli minusta suoraviivaisempi ja jotenkin lämpimämpi tytön kasvukertomus kuin kaksi edellistä Montgomeryani. Juonellisesti tässä ei ole hurrattavaa, mutta eipä kai tällaisessa nilkkasukista-niskanutturaan tarinassa voikaan olla.

En ole vielä valmis julistamaan kantaani Suureen Kysymykseen: Emilia vai Anna? Ensin pitää lukea loputkin, sillä varmaan molempiin tulee aikuisuuden myötä syvyyttä. Nyt eläydyin enemmän Marillaan kuin Annaan.

Poimin Annesta vielä yhden asian, joka tuntui erityisen läheiseltä juuri nyt. Montgomery sanoo tässä kirjassa useamman kuin yhden henkilön suulla, että lapsen läsnäolo arjessa on siunaus. Siitä ammentaa iloa ja kasvua itselleenkin. Ja niin se on. Nyyh. Neidit muuttavat kotoa tällä viikolla, joten tämä osui kuin täsmäpommi. Suorastaan vetistelin kun eläydyin Marillan tunnelmiin Annan lähtiessä kaupunkiin kouluun.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1908). Anne of Green Gables. (ekirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:

Sallan lukupäiväkirjassa

Tähän koosteeseen on poimittu aikalaiskritiikeistä paloja.

Suomenkielistä versiota ovat lukeneet mm.

Laura Lukuisa-blogista

Raisa Kirjaurakka-blogista

*Uussanastoa. Tarkoittaa Applen virtuaalikaupasta saatavilla olevaa mac-ohjelmaa (application, app). Täällä kotona ainakin kuuluu jo yleiskieleen :D

Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta

Mainitsin äskettäin jutussani, että yksi romaani teettää työtä. Se oli tämä, Doris Lessingin klassikoksi tunnustettu scifi-romaani, jonka uskaltauduin nyt lukemaan pidettyäni Viidennestä lapsesta. Ja tämähän on 101 spefin helmen listallakin.

Joten kiristin leukalihakset ja rypistin otsan ja kävin käsiksi kirjaan, jonka koko nimi on:

CANOPUS ARGOSSA: ARKISTO

Asia: 

KOLONISOITU PLANEETTA 5

Shikasta

Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja

Vierailijana planeetalla: JOHOR

(George Sherban)

Lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9)

Joo. Tuttujen kesken ehkä Shikasta riittää.

Harva kirja jättää sanattomaksi, mutta tämä (melkein) jättää. Harva kirja on näin haastava - kiehtova - hämmentävä - raivostuttava - unohtumaton. Alan ymmärtää, miksen parikymppisenä saanut Lessingiä kakistelematta alas mutta myös mistä hyvästä hän on Nobelinsa saanut.

Shikasta kertoo Maa-planeetan tarinan galaktisesta näkövinkkelistä. Tässä kirjassa Maa (Shikasta) on galaktisten kilpailevien imperiumien kolonisoima ja kiivaan kilpailunkin kohde. Canopuslaiset yrittävät tehdä Shikastasta osan omaa synergistä ja harmonista kokonaisuuttaan, kosmista yhteisyyden kuviota. Mutta sitten Shammatin, pahaa ruumiillistavan planeetan, edustajat pääsevät käsiksi Maan energiavirtoihin ja imevät täältä hyviä energioita ja kykyä yhteisyyteen ravitakseen omaa ilkeää imperiumiaan. Täällä tapahtuva pahuus ei siis ole tarkoituksetonta ihmisen julmuutta ja ahneutta. Ei, jokin ulkopuolinen syö tuskaamme: ihmisyys on hyväksikäytön uhri. Voi vain toivoa, että lopullinen tuho säästää jonkinlaiset ihmiskunnan rippeet.

Tuo juonitiivistelmä ei todellakaan tee oikeutta tarinan monitasoiselle ja erikoisesti polveilevalle kululle, mutta asiaa ei voi auttaa. Ollakseen tosi kuvaus Shikastasta juttuni pitäisi uppoutua muinaisiin kirjoituksiin, käväistä vieraissa tähdissä, kuvailla jättiläisiä, kerrata maapallon kansojen suhteita ja sotia, pohtia sisarten ja veljien ryhmädynamiikkaa, miettiä identiteetin olemusta, eritellä epistemologiaakin...

Unohtakaa siis juoni. Kerron sen sijaan lukukokemuksesta. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua luin jokseenkin tuskaisena, kun en millään meinannut päästä kehyskertomukseen sisälle. Ja Lessinghän ei tunnetusti harrasta esimerkiksi lukuja, tai muutenkaan rytmitä tekstiään lukijaystävällisesti. Myös alun kertojan hurskasteleva pyhimysmäisyys ärsytti.

Vähitellen kirja kuitenkin vei mennessään. Parinsadan sivun paikkeilla Shikastaa oli vaikea laskea käsistään, sillä palasista alkoi kehkeytyä aidosti kiehtova kudelma. Ei kaunis, eikä edes perinteisessä mielessä johdonmukainen, mutta muuttuvainen ja värikäs kuin kaleidoskooppi. Nyt näet kuvion - nyt et - nyt se on taas vähän toisenlainen.

Samalla on sanottava, että Shikasta oli minulle niin raskasta luettavaa, että jouduin välillä laittamaan sen pois ihan vain lepuuttaakseni itseäni. Näkökulmat ja tekstityylit vaihtelevat kirjan mittaan. Koko ajan joutuu tekemään työtä pysyäkseen kirjailijan rytmissä ja tunnelmassa. Lessingin ajatus hyvästä, pahasta ja niiden välisestä kamppailusta kulkee Shikastassa keskeisenä teemana, mutta välillä kirjassa tapahtuu asioita, joiden merkitystä en yksinkertaisesti tajua. Jään ärtyneenä ja väsyneenä ihmettelemään missäs nyt mennään? Ketä pitäisi uskoa? Mitä tuo luolamies tuossa tekee? Kenen puolella tässä nyt pitäisi olla?

Yritän sanoa, että vaikka Shikasta tahmean alun jälkeen onnistui hypnotisoimaan minut täysin mukaansa, otsa pysyi rypyssä ja tunnelmaa voisi kuvata sanoin kuka-mitä-häh. Nyt tiedän miltä tuntuu legendan käärmeestä, joka nousee huojuen korista huilunsoiton kutsumana: olen lumoutunut mutta sekavassa tilassa.

Mitähän sanoisi tyylistä? Monenlaisista 'dokumenteista' koostuva kirja on myös tyylien mosaiikki. Shikasta pitää sisällään tunnustuksellisia kirjoituksia, kirjeitä, päiväkirjakatkelmia, raportteja - vähän kaikenlaista.  Tekstin sävy ja tyylilaji vaihtuvat dokumentista toiseen. Tässä katkelma Rachel-tytön päiväkirjasta:

Olen muutaman kerran yrittänyt kiertoteitä kysellä äidiltä, mutta olen huomannut, että hän ei mielellään puhu koko aiheesta. Minusta tuntuu, että hän on tiennyt koko ajan, mutta on vasta myöhemmin joutunut selvittämään itselleen, mitä asiasta ajattelee, ihan niin kuin minäkin. Mutta se kaikki on niin vaikeaa. Raskasta. Koska jos nyt ajattelemme toisella tavalla kuin silloin, voimme olla varmoja, että vuoden kuluttua ajattelemme taas toisella lailla. Tai vaikka kuukauden kuluttua, sitä vauhtia kuin minun ajatukseni nyt muuttuvat. Omiin ajatuksiinsa voi viimeksi luottaa. (s. 264)

Mutta tätä kirjaa ei voi kattaa yhdellä tekstinäytteellä, joten tässä pari lisäesimerkkiä:

Sinä inha ja viheliäinen, päivin ja öin sinä ravitset meitä aseittesi kalskeella, sotureittesi huudoilla, sotakoneittesi jylinällä. (s. 409 yläreuna) 

Anon sairaslomaa. Liikkeellä on jotain helvetin virusta. Jätkää kaatuu kaiken aikaa. (s. 409 alareuna). 

Shikasta oli hämmentävä, raskas ja rikas lukukokemus. Se jää varmaan alitajuntaan lillumaan kuin sinne upotettu syvyyspommi, säteilemään tuhon ja toivon väreitä. Luen luullakseni myös saman sarjan seuraavan osan Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Kunhan olen toipunut tästä.

Loppuun vielä genre-huomautus. Shikasta on scifiä sieltä spefimmästä, kulttuurisemmasta ja sosiologisemmasta päästä. Tässä on avaruusaluksia, joten totta kai tämä periaatteessa on tieteiskirjallisuutta! *evil grin*

Mutta Lessing tekee genrellä juuri sitä mikä scifissä on kaikkein hauskinta: käyttää realismista irroittautuneen kirjailijan vapautta toteuttaa visiotaan, tällä kertaa etiikan kysymysten parissa.

Doris Lessing (1982). Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta (ja niin edelleen). Otava. Suomentanut Erikki Jukarainen. ISBN 951-1-06539-4.

Arvioita:
Harry Forsblom Hesarissa
Kirjavinkeissä
Kisun kirjablogissa

Heinäkuun hetkistä

Ihan aina ei lueta.

Heinäkuun saa aina miettimään, miten sitä ylipäätään ehtii mitään silloin kun pitää töissäkin käydä. Päivät tuntuvat olevan ihan täynnä ilman duuniakin. Tämänkin ilmestyessä ollaan taas pari päivää reissussa. Voi kesä - älä lopu ihan vielä...

Ihanan monta kirjaa heinäkuuhun on kyllä mahtunut. Pikaisesti laskemalla on luettu 33 varsinaista kirja-kirjaa (osa tosin nopealukuisia nuortenkirjoja), kuunneltu kolme äänikirjaa ja nautiskeltu vain yksi sarjakuva - pari hyvää on kyllä hyllyssä odottamassa. Tietokirjojakin mahtui kuukauteen vaivaiset kaksi. Näin kesällä pitää keventää!

Jennin K-blogissa käydyn sukupuolittuneen lukemisen keskustelun jälkeen piti laskea myös mies- ja naiskirjailjoiden osuus kuukauden lukemistosta. Huh, yksin kirjoitetuista teoksista tulos on 10 - 24 naisten hyväksi. Akkavalta näemmä jyllää. Osittain syynä on varmasti 101 naisten kirjan listani; nakertelen sitä vähän kerrassaan ja se tuo lukemisiin naispainotusta. Laura Ingalls Wilderin 6 kirjaa vinouttavat nekin tämän kuun 'otosta'.

Luettu muttei blogattu:

Carita Forsgren (2009). Kolmen kuun kuningatar. Tämä tuore suomalainen kirjailija on ollut silloin tällöin blogeissa esillä. Kirja oli (osittain) pettymys. Vaikka vuoropuhelu modernin kertojan ja historiallisten hahmojen välillä oli fiksusti tehty ja ymmärrän sen pointin, olisin mieluummin eläytynyt Katariina Maununtyttären ja Erik IVX:n elämään ilman suodatinta. Sääli, juuri tämä Forsgrenin teoksista kuulosti äkkiseltään kiinnostavimmalta. Teksti on kuitenkin minusta aika ilmeikästä, Jänistanssia voisi harkita...

Jude Deveraux (2009, alkuperäinen 1995). Perijätär. Kirjahyllyjen siivouksessa esiin ponnahtanut historiallinen romanssi pitää sisällään melkoisen komiikkapläjäyksen. Olen ennenkin lukenut tämän, mutta tulipahan luettua uudestaan. Rikkaan miehen perijätär ei halua alistua osaansa vaan tahtoo seikkailulle ennen pakkoavioliittoa. Sankaritar on melkein yhtä tarmokas kuin Valtosen neitoset - vaikka kielen ja suomalaisen sisun puolesta Valtonen voittaa mitä sirpakoihin nuoriin naisiin tulee.

Eppu Nuotio (2007). Kosto (äänikirja). Pii Marin ei ole lempparisankarittariani, mutta Eppu Nuotion dekkarit ovat kevyttä ja leppoisaa seuraa automatkoilla. Aina ei jaksa innostua värikkäistä ilmaisuista, mutta nyt taisin olla sopivan hyvällä (loma)tuulella tätä kuunnellessani ja Nuotion sanankäänteet kutkuttivat mukavasti. Uskoitko sinä pienenä jumalan valvontakameroihin? Ovatko rakastavaiset sängyssä joskus kuin kaksi särkyvää kulhoa sisäkkäin... aika suloista, oikeastaan.

Eppu Nuotio (2011). Loppu (äänikirja). Toinen perään oli liikaa. Pii on niiiin draamakuningatar... Eikä tässä kirjassa rikoskaan oikein nykäissyt. Isona plussana hometalo-ongelman nostaminen esiin. Pelottavaa minkälaista kurjuutta huonot rakentamiskäytännöt ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat yhä. Kaksikin tuttua on joutunut lähtemään talostaan hometta pakoon...

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu; kun luen sen, palaan varmaan tämänkin osan tunnelmiin.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. Oli pakko lukea uudelleen tämä, lämmittelin näin A Dance with Dragonsia varten. Oli toisella lukukerralla parempi - liekö ekalla kerralla ollut taisteluväsymystä pitkän sarjan kanssa vai mikä lienee muuttanut tunnelmaa... tieto siitä että Dragons on pian ahneissa hyppysissäni?

Nauravia naisia (2011), äänikirja. Tämä WSOY:n mielenkiintoinen koostekirja osui silmiini Sokeripala-blogista. Naisiin on koottu 30 kertomusta naisten kirjoittamista kirjoista, joukossa myös Miina Supisen Apatosauruksen maa. Kokoelma oli yllättävä ja viihdyin sen kanssa hyvin, kiitos erinomaisten lukijoiden. Mutta nauramisesta en tiedä - osa tarinoista oli kyllä hymyilyttäviä, mutta osa suorastaan salakavalasti surumielisiä...

Anna Jansson (2009). Hylynryöstäjä. Höh, nyt osuivat huonoon järjestykseen Janssonin romaanit, sillä Vaiteliaan jumalan perään olisi ollut mukava lukea häneltä dekkari, jossa Maria Wern on mukana enemmän poliisina kuin uhrina. Poliisien yksityiselämä on minusta parhaimmillaan mausteena, ei pääaineksena. Makuasia. Taitaa tulla taukoa Anna Janssoneihin tämän jälkeen, vaikka Hylynryöstäjässä riitti kyllä tempoa ja toimintaa. Kuntouttava ekologisen energiatasapainon kurssi oli hauska oivallus.

Pari (tieto)kirjaa on sitkeästi kesken ja yksi romaani teettää vähän töitä. Mutta kaikki kolme on tarkoitus lukea loppuun. Se oikea fiilis ja hetki varmasti löytyy vielä.

Kuukauden hakusana 

aiheutti hetken päänvaivaa, sillä Aamulehden jutun jälkeen blogiin pyrittiin pari päivää mainioilla melkein-nimillä. Booking something kirjablogi, booking it some one, booking it somewhere ja niin pois päin. Ihan oikein minulle: olen nimennyt blogini päin honkia. Olisi pitänyt keksiä yksinkertainen suomenkielinen nimi. Ups.

Mutta variaatioillakin pääsi perille - tervetuloa - joten nämä diskataan. Heinäkuun harhaisimmaksi hakusanaksi on valittava

päiväkirjan lukeminen salaa

Tsot tsot tsot. Ei saa lukea päiväkirjoja salaa. Lue tällaisia julkisia päiväkirjoja vaan!