Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kuva: Avain

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja: Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli lukulistalla jo ennen kuin se ilmestyi, sillä kirjailja ja hänen bloginsa ovat ennestään tuttuja. Vähän jännitin Rasavillejä etukäteen, sillä olin lapsena ja nuorena huono tyttökirjojen lukija. Suurmestari Lucy M. Montgomeryyn tutustuin vasta aikuisiällä, enkä Anni Swaninkaan kirjoja ole kovin montaa lapsena lukenut, Rauha S. Virtasesta puhumattakaan... Kotimaisista tyttökirjoista muistan lapsuudestani kunnolla vain Anni Polvan Tiinan, joka olikin mainio roolimalli, ja Merja Jalon Ponitalli-kirjat, joita tuli joskus luettua, vaikka hevoset eivät suuremmin kiinnostaneetkaan.

Mutta ei hätää, Rasavillejä ja romantikkoja avautuu ilman suomalaisen klassikkoperinteen perusteellista tuntemusta. Kirjan taustalla on Saran tekemä lukijoiden muistojen keruutyö, jonka pohjalta on valittu kymmenen keskeistä kirjailijaa, joiden teokset ovat jääneet elämään suomalaisten naisten, nuorten ja vanhojen, mielissä. Kustakin kirjailijasta kerrotaan lyhyesti, annetaan luettelo tuotannosta ja päästetään sitten lukijat ääneen. Vaikka kiehtovinta on tietenkin lukea kommentteja kirjoista, jotka ovat itsellekin tuttuja, toimii Rasavillejä hyvin myös introna kotimaisiin tyttökirjoihin. Minulle uppo-outoja kirjailijoita olivat Mary Marck (Kersti Bergroth), Rebekka Räsänen, Merja Otava ja Helga Nuorpuu… pitää varmaan ihan yleissivistyssyistä tutustua ainakin Eevan luokkaan ja johonkin Juoniniemi-sarjan kirjaan.

Aikuisiällä tyttökirjoja lukee hieman toisin, niin toteavat monet Saran siteeraamat lukijatkin. Ennen niin jännittävät juonenkäänteet eivät enää yllätä kyynistä aikuislukijaa, mutta toisaalta kirjoista saa jotain aivan uutta irti aikalaishistorian perspektiivistä. Ne kertovat oman aikansa arjesta ja oletuksista. Kuten yksi lukija toteaa Tiina-kirjoista, lapsena niitä luki ikään kuin seikkailukirjoina, aikuisena taas varta vasten ajankuvauksena. Näinhän se on! Tiinan arkiaskareet ovat totta vie varsin toisenlaisia kuin tämän päivän nuorten.

Niin kuin Rasavillejäkin kertoo, nuorten kirjoilla on vahva sosiaalistava ulottuvuutensa; ne välittävät samaistuttavassa muodossa viestiä siitä, mikä nuoren ihmisen elämässä on helppoa, mikä vaikeaa, mikä vaarallista, mikä oikein... Luostarisen Valoa valoa valoa asettuu siis samalla jatkumolle kuin Swanin Tottisalmen perillinen - maailma vain on muuttunut sadassa vuodessa paljon.

Hyvin kirjoitettu nuorten kirja on aikuislukijallekin hyvää viihdettä. Sitä oli myös Rasavillejä ja romantikkoja, vaikka ehkä hieman toisella tavalla. Sara antaa kirjailijoiden ja ennen kaikkea lukijoiden puhua. Tulos on siksi tekstinä sekä epätasainen että poikkeuksellisen aito; Sara kirjoittaa selkeäsanaisen tutkijan otteella, lukijat jokainen omalla äänellään. Kokonaisuus on kuitenkin helppolukuinen; luin kerralla eikä yhtään puuduttanut.

Suosittelen lämmöllä kaikille tyttökirjojen parissa kouluvuosinaan viihtyneille! On muuten myös hyvä joululahjavinkki: jos äitimuorin kirjahyllystä löytyy Anni Swanin, Rauha S. Virtasen tai vaikkapa Anni Polvan kirjoja, hän luultavasti pitää tästäkin.

Sara Kokkonen (2013). Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 978-951-692-985-2.

Arvioita:
Sinisen Linnan Maria nautti erityisesti tuntemattomien kirjailijoiden kuvauksista
Liisa Luetut, lukemattomat -blogista sanoo suoraan: unelmakirja!
Leena Lumi kiittää hänkin lukijaystävällistä rakennetta.

Ressitön viikonloppu eli kirjamessuja Seinäjoella

Myös pääsponsorini oli mukana messuilla!

Seinäjoella on ensimmäistä kertaa tänä viikonloppuna kirjamessut. Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa, täällä on Ressitön viikonloppu: kirja-, herkku-, olut- ja viinimessut. Messuja järkkäävä Pytinki ystävällisesti tarjosi lipun. Älkää kertoko niille, että olisin kyllä maksanutkin sisäänpääsystä… Minusta on nimittäin hieno homma, että Seinäjoelle tämmöinen häppening saatiin.

Tapani mukaan olin vähän huono kuuntelemaan järjestettyjä esityksiä, mutta Antti Tuuria menin tapittamaan oikein tositarkoituksella. Olin utelias kuulemaan Alkemistin taustoista ja jatkoista. Tuuri tarinoitsee sujuvasti livenäkin. Oli kiinnostava kuulla, että Alkemisti perustuu varsin tarkasti tositapahtumiin. Tärkeintä aineistoa ovat olleet Carl Bergklintin kirjeet, joissa hän kuvailee seikkaperäisesti tapahtumia. Hassua kyllä, kirjailija kuvasi haastattelussa niin perinpohjaisesti myös seuraavan osan tapahtumat, että tuntuu  kuin olisin jo lukenut vielä toistaiseksi kirjoittamattoman kirjan. Noh, ehkä ehdin unohtaa kaiken ennen kuin se ilmestyy.

Antti Tuuri Pauliina Jaakkolan haastattelussa.

Kirjamessujen iki-ihanuutta ovat divarit. Rakastan näitä käytettyjen kirjojen kokoontumisajoja, vaikka olenkin ryhtynyt vetämään melko tiukkaa linjaa ostosteni kanssa. Ihan kaikkea ei vaan voi ostaa… mutta kirjojen paljoudessa on jotenkin hyvä olla. Näkee paljon vanhoja tuttuja kirjoja ja tapaa uusia. Jostain syystä kolmella eri divaripöydällä tuli vastaan Mika Waltarin Kuun maisema, josta en muista ikinä ennen kuulleenikaan. Vastustin kiusausta. Pari vanhaa tuttua sen sijaan seurasi minua kotiin: Guareshin Isä Camillo ja hänen laumansa ja Utrion Vendela.  Päivän varsinaisia heräteostoksia olivat Hannu Mäkelän Casanova ja J.K. Rowlingin Paikka vapaana.

Näin mukavalta näytti divariosasto. Mies on kuvausrekvisiittaa.
Ei vaiskaan.  Mutta lupasi että kuvan voi laittaa blogiin. 

Kirjabloggaajille oli järjestetty oma pilttuu messuille: sohvaryhmä ja läppäri, siltä varalta että joku haluaisi liveblogata suoraan Seinäjoen Areenalta. Säästin kirjoittamisen kotioloihin, mutta kolo oli oiva tapaamispaikka. Messuille osuivat yhtä aikaa Kirjojen keskellä -blogin Maija, Satun luettujen Satu, The Late Night Book Clubin Niina ja Kaikkea kirjasta -blogin Kirsi. Ihana Maija lahjoitti kappaleen Elimäen perimmäistä tarkoitusta - kiitos! Tämä tärkeä sanakirja pitäisi totta vie olla aina käsillä.

En malttanut kovin kauaa paikallani istuskella ja onnistuinkin hallin herkkupuolella bongaamaan Kaikki äitini reseptit -blogin Nannan kokkauspuuhissa. Kuvaa en saanut mutta tekeillä oli penneä parhaassa seurassa. Hyvältä näytti, ei käy kieltäminen. Samaisen reseptin olen jo kertaalleen saanut kaverilta, mutta niin vain on jäänyt kokeilematta. Nyt ryhdistäydyn…

Herkkupuolelta tuli shoppailtua älyttömän hyviä oliiveja. Varoitus kaikille: älkää ottako niitä ilmaisia maistiaisia ellette aio ostaa. Maistettuaan ei yksinkertaisesti voi kävellä pois.

Messusaalis.

Seinäjoen messut olivat ainakin tänä vuonna vielä kirjatarjonnan puolesta vähän pienimuotoiset, mutta tunnelma oli mukava ja tungos ei häirinnyt. Katsotaan josko ensi vuonna myös vähän useampi kustantamo innostuisi paikalle - nyt suuret loistivat poissaolollaan ja esimerkiksi sarjakuvatarjonta oli varsin kapea. Joten kävelen tästä seuraavaksi kioskille etsimään sitä uusinta Asterixia.

Antti Tuuri: Alkemisti - Maallinen rakkaus

Kuva: Otava

Tulin tempaisseeksi Alkemistin kirjaston uutuushyllystä, koska se kertoo Suomen mikrohistoriasta kiinnostavasta perspektiivistä. Enpäs ollut tätä ennen tiennyt, että täälläkin on harjoitettu kullan tekemisen jaloa taitoa. Sitä paitsi, ensi viikonlopppuna ovat Seinäjoen ensimmäiset kirjamessut (jee!), siinä viini- ja herkkumessujen kyljessä. Antti Tuurikin on ohjelman mukaan tulossa. Ajattelin olla siis ajan tasalla ja lukea tämän uutuuden.

Tunnustan saman tien, että Alkemisti olisi silti jäänyt kesken, ellen olisi soveltanut 50 sivun sääntöä.* Totta puhuen se olisi varmaan jäänyt piiitkälle tauolle 50 sivun jälkeenkin… ellei olisi toista ankaraa sääntöä, nimittäin kirjaston palautussääntöä.**

Alkemistia tarvoin siis eteenpäin pienoisessa pakkotilassa. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin totuin ja tykkäsin, vaikka haltioitumiseen asti en päässytkään.

Tarinasta… Nuori maanmittari Carl seuraa oppimestariaan "Vuorikapteenia" Uuteenkaupunkiin. Oma ura jää sivuun, sillä Carl tavoittelee sielulleen korotusta kullan teosta. Noh, ainakin Carl löytää alkemistien kultaa jahdatessaan oman kultansa, kauniin Katariinan. Ehkä tämä on tarina rakkaudesta, ehkä uskonnosta tieteen kaavussa. Tai idolin viettelyksestä? Carl seuraa mestariaan melkein kuin apostoli Messiasta, oman etunsa unohtaen.  

Teksti on raskaampaa kuin Tuurilta aiemmin lukemani. Asiaa ei auta, että alkemistien maailma filosofis-uskonnollisine ajatuksineen oli entuudestaan täysin vieras. Otan tahallani pitkän lukunäytteen; ei tuntunut kirjakaan ihan lyhyeltä.

Olin ottanut mukaani kirjan, jonka Vuorikapteeni oli tuonut kenraali Armfeltin lahjana, ja luin kirjaa koko yön tulta valvoessani. Se oli Viisauden Voitto Vanhuudesta ja Haudasta, luin sitä koko yön tuntematta väsymystä. Siinä kerrottiin, kuinka ihmisen oli elettävä, että pysyisi terveenä ja eläisi pitkän elämän: esipuheessa kerrottiin, että kirjoittaja itse oli elänyt sataneljätoista vuotta vanhaksi. 

Kirjoittajan mukaan tärkeintä oli, etä hengitti niin usein kuin mahdollista nuorten tyttöjen hengitystä; sitä kirjassa ei kerrottu, kuinka nuoria tyttöjen oli oltava. Uskoin, että minun olisi hyvin terveellistä hengittää Katariinan hengitystä, ja että häin oli vielä tarpeeksi nuori antaakseen minulle pitkän iän ja terveyden. Uskoin Katariinan elävän vanhaksi, ja myös minä saisin pitkän iän, jonka eläisin hänen rinnallaan. (s. 283)

Tuosta ehkä saa aavistuksen siitä, miksi kirja oli minusta sekä rasittava että lukemisen arvoinen.

Tuuri on melkoinen kameleontti tyylissään. Vaikka tietty lakonisuus on tuttua, poikkeaa Alkemisti sävyltään ja poljennoltaan todella paljon aiemmista lukemistani Tuurin kirjoista. Silti ihailin jälleen sitä, miten hän yhden kertojan kertomukseen saa niin monia kerroksia. Nuori maanmittari kuvaa tekemisiään ja ajatuksiaan, mutta hänen sanojensa läpi kuultaa monta muutakin tulkintaa.

Taidokasta tarinointia siis. Silti Alkemisti jätti vähän, noh, jos ei kylmäksi niin haaleaksi. Tunnelma on vahva ja miljöö omaleimainen, mutta harhainen Carl Bergklint on minulle vähemmän innostava päähenkilö kuin vaikkapa jokin kyynisistä Uudenkaupungin porvareista olisi ollut. Varmaan jokin luonnevika lukijalla, kun idealistit eivät oikein sytytä, edes tällaiset pikkuisen nuhjuiset ja kauniisti naiivit idealistit.

Saapas nähdä muuttuvatko ajatukseni kirjasta kun käyn kuuntelemassa kirjoittajan ajatuksia siitä.

Antti Tuuri (2013). Alkemisti - Maallinen rakkaus. Otava. 9789511271116.

*Pitää lukea ainakin 50 sivua. 
**Pikalaina: kaksi viikkoa, ei uusintoja, ei selityksiä.

Arvioita:
Markku Soikkeli Aamulehdessä löysi ironiaa
Amma tykkäsi Vuorikapteeni kamalasta vaimosta (minä myös!)

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa

Kuva: Sypoint

En kovin usein viitsi ns. ammattikirjallisuudesta kirjoitella. Ammattikirjallisuuden pohtiminen henkilökohtaisena lukukokemuksena tai, luoja paratkoon, elämyksenä, on yleensä turhanaikaista puuhaa. Otan silti esiin Juha Rantasen Arvonmäärityksen, sillä se oli minusta poikkeuksellisen luettava ja tajuttava kirja akuutista aiheesta.

Pörssissä noteerattujen yritysten arvon arvioiminen on oma taiteenlajinsa (sukua lintujen lennosta ennustamiselle, tietokonepeleille ja neuromarkkinoinnille) mutta siihen Rantanen ei Arvonmäärityksessä puutu: hänen aiheensa on mikro- ja pk-yrityksen arvonmääritys nimenomaan yrityskauppaa ajatellen.

Yrityksen myyminen on kuin yrittäisi myydä mittatilaustyönä tehdyn käytetyn puvun.  Mikä on sen arvo? Riippuu paitsi puvusta myös ostajasta. Mikä siis on käytetyn yrityksen arvo? Tätä mysteeriä palastelee Arvonmääritys yrityskaupassa. 

Hintahan on aina kohdallaan jos kauppa on syntynyt, mutta ennen kuin hinnasta voidaan puhua, pitäisi saada käsitys yrityksen arvosta. Arvo, kuin kauneus, on katsojan silmissä. Toteutuneessakin yrityskaupassa voi olla yksi hintakäsitys ja kaksi arvokäsitystä, jotka ovat kaikki erisuuria ja yhtä oikeita.

Lähes kaikki arvonmäärityksessä huomioitavat seikat ovat subjektiivisin perustein arvioitavia. Parhaat perustelut voittavat… mutta parhaus riippuu jokaisen omasta tärkeysjärjestyksestä.

[--] Jos myyjä haluaa saada yrityksestään korkeimman mahdollisen hinta-arvion, sen saa tavallisimmin

• sellaiselta taholta, jonka ei tarvitse yritystä oikeasti myydä, välittää tai rahoittaa yrityskauppaa
• maksaa kauppahintaa tai taata rahoitusta
• taholta, jolle on etu, ettei kauppaa synny
• kaupan jälkeen kateelliselta sukulaiselta mökin saunan lauteilla (s. 59)

Yrityksen ostoa harkitseva yleensä haluaa hyötyä yrityksestä. Yritykseen investoidut rahat pitäisi tienata takaisin ja mielellään vähän enemmänkin. Tulevan tuoton arviointi on keskeinen osa arvonmääritystä. Mutta ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Jos yrityksen kilpailukyky on hyvä tänään, onko se sitä huomenna tai kuuden vuoden kuluttua? Tai, niin kuin Rantanen asian ilmaisee, kyvykkäinkin sonni on ajan myötä pelkkää pihvilihaa.

Rantanen purkaa hienosti ja lähes rupattelevaan tyyliin arvonmäärityksen mysteerejä. Valehtelisin jos väittäisin, että tämän kirjan luettuaan on valmis shoppailemaan yritysmarkkinoilla, mutta ainakin on saanut kattavan kuvan asioista, joita pitäisi hintaa haarukoitaessa harkita. Harkinta on ehkä subjektiivista ja epävarmaa… mutta systemaattinen tuumailu harvoin haittaa järkevää päätöksentekoa.

Suomessa on tulossa myyntiin kymmenen vuoden sisällä arvioilta 30 000 yritystä. Yli 55-vuotiaita yrittäjiä on 70 000. Jos uusia omistajia ei näille pajoille löydy, siirtyy iso siivu yrityskannastamme historiaan. Tutkimuksissa on todettu arvonmääritys ja liian korkeat hintapyynnöt isoimmiksi ongelmiksi ostajien kannalta. Asiaa auttaisi, että myyjät yritystä kaupan laittaessaan miettisivät arvonmääritystä mahdollisen ostajankin vinkkelistä. Siihen tämä kirja on hyvä apu.

Kansantajuisempaa esitystä hankalasta asiasta ei varmaan löydy. Rantasen teksti on ymmärrettävää sellaisellekin, joka ei taseita työkseen selaile. Toki Rantanen pikkuisen mainostaa omaa firmaansa, mutta sen hän tekee niin aseistariisuvan suorasukaisesti, ettei lukija hermostu.

Oivaa lukemistoa yrittäjän uraa harkitsevalle tai ylipäätään pk-yrityksistä kiinnostuneille. Arvonmääritys yrityskaupassa olisi myös passeli joululahja kuuttakymppiä lähestyvälle yrittäjälle.

Osa yrittäjistä ei tosin "omaa lapsukaistaan" tule koskaan muille luovuttamaan vaan vie vaivalla rakentamansa yrityksen mieluummin mukanaan hautaan. Sellaiselle jäärälle järjetön hintapyyntö on hyvä konsti varmistaa, ettei ostajaa löydy. Kannattaa siis miettiä kenelle kirjan antaa! Se saattaa palautua lahjoittajalle nopeasti ja terävä kulma edellä.

Juha Rantanen (2012). Arvonmääritys yrityskaupassa. Sypoint Oy. 978-952-6654-00-3.

Arvioita:
Petri Kajander Talouselämästä sai kiinnostumaan tästä