Eurooppa blues

Olen nyt syyspimeällä lukenut Arne Dahlin A-ryhmä -dekkareita. Eurooppa blues oli minulle viides ja järjestyksessä neljäs. Ensimmäisenä luin viimeisimmän, Kuolinmessun, ja aloitin sitten alusta: Verikyynel, Pudotuspeli ja Vuoren huipulle.

Nyt alkaa olla jo sellainen olo, että A-ryhmään solahtaa kuin kotiin: kaikki ovat tuttuja keskenään. Tiedetään heikkoudet ja vahvuudet, tunnetaan taustat. Liekö johtunut tuosta tuttuudesta (vai pienestä tausta Dahlien välillä?), mutta pidin Eurooppa bluesista eniten.

Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa historian kohtaaminen ja seksibisnes. Historian suhteen Dahl ei säästele sen enempää suomalaisia kuin ruotsalaisiakaan. Hyvä näin. Jonkun mielestä fasismista on ehkä meuhkattu liikaa, mutta minusta ei: kapasiteetti elämisellisyyteen on taatusti tallella. Ei tarvitse kuin lukea suomalaista uutisvirtaa. Nyt käytetään vain vähän erilaisia sanoja. 

Juoni ei ole tälläkään kertaa ihan Dahlin vahvin puoli, mutta ei se pahemmin menoa haittaa. Juttu kulkee. Rinnakkaisilla kertomuksilla leikittely ei ole vielä mennyt niiiiiin pitkälle kuin Kuolinmessussa. Tyyli on laadukasta, mutta tällä kertaa jotenkin vähemmän leikkisää kuin vaikkapa Pudotuspelissä, vaikka niitä pieniä koukkuja yhä riittääkin tekstissä. Pohdiskelu tuntuu kuitenkin näkyvämmältä.

Erittäin perusteellinen muutos oli meneillään. Hän oli törmännyt siihen työssään kovin usein. Kaikki demokratian ja humaanisuuden muodot perustuivat kykyyn asettua puhekumppanin asemaan. Vain siihen. Kykyyn todella nähdä itsensä toisessa, toisen kokemuksien kautta. Vasta silloin toisestakin tulee ihminen. Viime vuosien aikana hän oli nähnyt, miten tämä yksinkertainen, perustavanlaatuinen kyky alkoi hävitä. Jonkinlainen seinä oli noussut ihmisten välille, ja he alkoivat pitää toisiaan objekteina. Sijoituskohteina. Antaako minun keskusteluni tämän ihmisen kanssa mitään tuottoa?
Ei ollut mitään maailmaa talouden ulkopuolella. Ja ilman sitä vapaavyöhykettä ihmisiä saattoi vapaasti kohdella miten tahansa. Paatuneita ihmisiä oli enemmän ja enemmän, sen hän uskoi tietävänsä.
Mutta toisaalta hän uskoi tietävänsä paljon muutakin.
Kerstin Holm katsoi häntä ylhäältä päin.
- Huhuu, hän sanoi. - Onko ketään kotona?
- Ihminen ei ole herra omassa talossaan, Paul Hjelm sanoi ja ryhdistäytyi. [s. 107]

On kahta lajia kirjoja, jotka tulen lukeneeksi kerralla: niitä, jotka haluan saada loppuun, ja niitä, joita en malta oikein jättää kesken. Eurooppa blues on jälkimmäistä lajia.  Vielä olisi pari suomennettua tästäkin sarjasta jäljellä -

Arne Dahl (2006). Eurooppa blues. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Hesarissa Jukka Petäjä näemmä tykkäsi kirjasta.