Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.