Koljatti

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.

Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 

He viskasivat sen roskiin.

Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan.