Purppuranpunainen hibiskus

Luin marraskuussa Chimamanda Ngozi Adichielta hänen menestysromaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa, ja laitoin samantien varauksen sisään myös esikoisromaanista Purppuranpunainen hibiskus. Nyt se vihdoin tuli. Ihan Puolikkaan veroinen lukukokemus tämä ei ollut, mutta hyvä ja mukaansa tempaava kirja, jota kannatti odottaa.

Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin hyvin erilainen kirja kuin Puolikas. Sota on olennainen teema Puolikkaassa, mutta Hibiskuksessa Nigerian levottomat olot ovat enemmän taustatekijä, vaikka niilläkin on merkityksensä. Keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin ihmisen ristiriitaisuus. Adichie asettaa vastakkain sielun ja materian rikkautta, omistavaa ja vapauttavaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, ja osoittaa miten suureen epäjohdonmukaisuuteen ihminen kykenee.

Kertojaminä, teini-ikäinen Kambili, elää kotoisen terrorin alla, jonkinlaisen Tukholman syndrooman vallassa. Kodin ulkopuolella väkivaltainen isä on kuitenkin antelias hyväntekijä, uskonmies ja vapauden esitaistelija. Kamibili pelkää isäänsä kuollakseen, mutta samalla kaipaa kipeästi tämän hyväksyntää ja rakkautta. Tätinsä luona Kambili pääsee näkemään myös toisenlaisen perhetilanteen, ja hänen aikuisempi minuutensa alkaa itää.

Rakenteeltaan Hibiskus on melko yksinkertainen; Kambili on äänessä koko kirjan, ja tapahtumat esitetään melkein täysin kronologisesti.

Adichie tuo lukijalle tapahtumia hyvin toteavasti. Jotenkin se sopii kertojaan ja tekee osaltaan Kambilin arasta persoonasta todemman. Plussaa myös siitä miten afrikkalaiset elementit on ujutettu mukaan ilman että ne vieraannuttavat, luontevasti. Vaikka kirja on vahvasti afrikkalainen, se puhuu yleisinhimillisistä asioista.

Avasin oveni juuri kun Jaja tuli ulos omasta huoneestaan. Me seurasimme tasanteelta isän menoa alas portaita. Äiti roikkui isän olalla kuin riisillä täytetty juuttisäkki, joita isän tehdastyöläiset ostivat tukuittain Seme Borderista Isä avasi ruokasalin oven. Sitten ulko-ovi avattiin ja isä sanoi jotain meidän portinvartijallemme Adamulle. 

"Lattialla on verta", Jaja sanoi. "Haen harjan kylpyhuoneesta."

Aloimme pestä pois verivanaa, joka jatkui alas eteiseen asti, aivan kuin joku olisi vienyt alakertaan vuotavan vesiväriastian. Jaja kuurasi ja minä kuivasin. (s. 41)

Mietin lukiessani, että tyyli on jotenkin erimakuista kuin Puolikkaassa, ja arvelin että se johtuu kertojaratkaisusta, tai ehkä kirjailijan kypsymisestä. Nyt huomaan, että suomentaja on eri - silläkin saattaa olla jotain vaikutusta.

Chimamanda Ngozi Adichie (2010). Purppuranpunainen hibiskus. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Muistelinkin että joku tämän oli lukenut, ja se oli Marjis - hänkin piti kirjasta. Toinen kommentti löytyy Silloin et ole koskaan yksin -blogista. Virallisemmin kirjaa on arvioitu Oliviassa Kirjasieppo-blogissa ja Turun Sanomissa.