Mielensäpahoittaja

Tästä kirjasta olen kuullut hyvää monelta taholta, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kuulin kirjastossa että monta varausta oli ennen minua jonossa. Mutta tulihan se sieltä lopulta.

Ja palkitsi odotukset. Herkku mikä herkku. Mielensäpahoittajan sisältöä ja tyyliä on kuvattu hyvin ja fiksusti niin monessa blogissa (Morren, Inan, Susan ja Zephyrin muutaman poimiakseni), ettei minulla ole siihen juuri lisättävää.

Vain yksi puoli Mielensäpahoittajassa yllätti, sen humorin monisyisyys. Osasin odottaa, että Kyrö nauraa vanhan jääränsä kautta nykyajalle ja vähän vanhoille jäärillekin, mutta mielensäpahoittaja meni vielä askelen pidemmälle, nauroi vähän itselleenkin. Näiden pienten tarinoiden komiikka saattaa olla paljosta velkaa alkuperäiselle formaatilleen, kuunnelmalle. Ajoitus on pettämätön, sävy yksinkertaisen puhutteleva. Tyyli oli melko erilainen kuin 700 grammassa, mutta suomalaisen (miehen) ymmärrys sama. Kyrö kurkistelee syvään kaivoon ja ammentaa sieltä kirkkainta ilolientä.

Kolehmaisen mielestä jokamiehenoikeutta pitäisi kaventaa koskemaan vain suomalaisia. Siinä se onkin oikeassa, että jokamiehenoikeus pitäisi poistaa. Mutta sen tilalle täytyy tuoda jokamiehenvelvollisuudet. Hän, jonka tiluksilla kasvaa marjoja tai sieniä, ne kerätköön, säilököön, syököön tahi pienellä katteella myyköön. Jos ei itselle tämä raha kelpaa niin sen verran pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi Thaimaahan, kyllä luulen että sieltä löytyy joku jolta puuttuu jotain. (s. 71)

Tämä oli tarkoitus lukea hitaasti. Ei kyllä siitä mitään tullut. Ja lyhytkin se oli.

Tuomas Kyrö (2010). Mielensäpahoittaja. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Majander tykkäsi erityisesti äänikirjaversiosta. Muistelen että tästä olisi ollut joulun alla isompikin juttu, mutta siihen en löytänyt linkkiä. Mari Viertola Turun Sanomissa nautti myös.