Umpikuja

Minulle on jäänyt päälle pienoinen Minette Walters -putki, joka alkoi Kuvanveistäjällä. Lisäksi on tullut luettua Waltersin esikoinen Ruumis jääkellarissa, ja nyt sarjaa jatkaa 2002 suomeksi julkaistu Umpikuja.

Umpikuja on perushyvää Waltersia, vaikka ei minun makuuni ihan yhtä hyvin kuin Kuvanveistäjä. Aihe vivahtaa enemmän yhteiskunnalliseen jännäriin kuin perinteiseen dekkariin. Tarinan näyttämö on paikallinen "jakomäki", pahamaineinen ja ränsistyvä kaupunginosa, josta huolimaton kaupunkisuunnittelu on tuottanut kapinointiin kutsuvan umpikujan. Walters kehittelee tarinan asujaimiston mellakasta, jonka nostattavat pohjimmiltaan alemmuudentuntoinen huomionkipeys ja yhteiskunnan laitamille ajautuneiden nuorten turhautunut toiminnankaipuu. Syylliset keitetään samassa padassa kuin syyttömätkin; irti päässyttä vihan petoa ei hevin pysäytetä.

Hän ehti huomata että Franek oli pystyssä, hän oli jo ojentamassa miehelle kättään tueksi, kun ikkuna räsähti sisään ja sirpaleet puhkoivat ohuet verhot niin että sisään virtasi auringonsäteitä. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa, mutta Sophie näki sen niin tarkasti että kuva piirtyi lähtemättömästi hänen mieleensä. Kaunista tilanteesssa oli se miten valo puhkoi huonetta. Traagista taas se mitä tapahtuisi väistämättä seuraavaksi. Vanha mies murhattaisiin. (s. 90)

Umpikujassa ei varsinaisesti selvitetä jo tapahtunutta murhaa, vaikka rikoksena tutkitaan kotoaan kadonneen tytön kohtaloa. Murhia kyllä tapahtuu, mutta ei siihen harkittyyn tyyliin, jonka yleensä yhdistää dekkariin. Juoneen on rakennettu sisään ovelaa ironiaa monella tasolla; siinä leikissä tekijä on mestari. Walters ei olisi Walters, jos juttuun ei sisältyisi odottamattomia käänteitä ja hyvin kuvattuja hahmoja.

Yhdeksi sankariksi nouseva vankilakundi Jim on herttainen, vaikka vahvemmilla Walters onkin vähemmän sympaattisten henkilöiden kuvaajana. Kirjan kuva maailmasta on kuin synkkä pilvi ohuin kultareunuksin. Kovin raadollisena näyttäytyy ihminen Umpikujassa - piittaamattona, tietämättömänä ja useimmiten kykenemättömänä ajattelemaan tekojensa seurauksia. Hyvän viihdyttäjän tavoin Walters osaa kuitenkin lopettaa tarinan oikein: Umpikujan synkällä tarinalla on keventävä loppu siinä missä Kuvanveistäjän arvoituksellisuus päättyi epäilyksen siemeniin.

Vielä olisi pari Waltersia odottelemassa, huikopalaksi muiden kirjojen väliin.

Minette Walters (2002). Umpikuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

WSOY:n sivuilta ei näin vanhasta kirjasta löytynyt enää selostetta; BookCrossing.comin merkinnöistä tosin löytyy kuva kannesta ja takatekstit. Vähissä ovat myös lehtiarviot, mutta blogeissa ainakin Kuutar on näemmä lukenut ja tykännyt, samoin Mette.