Sivut

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen päättää Päivi Alasalmen löyhän naistrilogian, jota päädyin lukemaan Sallan blogattua juuri tästä viimeisimmästä kirjasta. Valkoinen nainen ei tosin henkilöiden tai tapahtumapaikkojen puolesta kytkeydy aiempiin romaaneihin Ystävä sä naisien tai Tuo tumma nainen. Kirjoja sitoo yhteen se, että ne ovat tarinoita naisten maailmasta ja maailmankuvasta.

Valkoinen nainen Anita, entinen huippumalli ja kahden reippaan pojan äiti, asuu Afrikassa rakastavan metsästäjämiehen kanssa. Hän nauttii gin-tonicit brittiläisen everstin, saksalaisen avustusjärjestöpomon ja tansanialaisen ministerin kanssa ja kokee alkukantaisia elämyksiä nylkiessään saaliiksi saatua antilooppia lastensa ravinnoksi. Mutta jotain valkoista häivähtää näkökentän äärirajoilla, kuvayhteys alkaa vähitellen pätkiä ja syvän turkoosin Afrikan yön korvaa sininen suomalainen hetki. Arjen taika haihtuu ja jäljellä on päällisin puolin arkipäiväinen tragedia.

Ellen olisi jo tutustunut Alasalmeen aikaisemmin, usko olisi kyllä saattanut loppua ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana, niin harlekiiniksi niillä heittäydytään...
Parasta, mitä Anita oli maailmalta saanut, eivät olleet muistot mallivuosista, vaan hänen aviomiehensä Kimmo, sekä lapset, jotka hän mieheltään sai. Anita tunsi itsensä paljon naisellisemmaksi nojatessaan miehensä vahvaan olkapäähän kuin poseeratessaan yhdenään huippusuunnittelijan luomuksessa. Hän oli ollut nuori tyttö, mutta Kimmo oli nostanut hänessä esiin naisen, ja hän oli ymmärtänyt asettaa miehen ja heidän tulevan perheensä kaiken muun edelle. Hän kyllä tiesi, minkä kultakimpaleen meri oli hänen käsiinsä huuhtonut. (s. 12-13)
Mutta lopussa kiitos seisoo. Valkoinen nainen on yllättävä ja ovela kirja. Se on helppolukuinen ja kevyt, osoittelematon, mutta kätkee sisäänsä kerroksia kerroksien perään. Valkoinen nainen tuntuu välillä hajanaiselta, mutta kun sen loppuun pääsee, palaset asettuvat paikoilleen. Kaikella on selityksensä.

Kaikissa kolmessa tähän asti lukemassani Alasalmen kirjassa on tämä piirre: tuntuu ettei niiden kanssa pääse pohjaan ollenkaan. Yksityiskohdat jäävät nakertamaan jonnekin takaraivoon. Pienet tarinat, vaaleanpunaiset leivokset, ajelu yöllä. Alasalmi ei päästä lukijaa niin helpolla kuin ensin luulisi. En varsinaisesti osaa eläytyä näiden kirjojen henkilöihin, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa ja vastustamatonta. Ne ovat tarkkoja ja teräviä sommitelmia.

Tumman naisen kanssa mietin, että yksi sen piileviä teemoja oli kulissien rakentaminen, se että niin on jos siltä näyttää. Tässä romaanissa asiat ovat päinvastoin - mikään ei ainakaan ole sitä miltä näyttää. Jos Tummassa naisessa rakennetaan elämää ulospäin, Valkoisessa naisessa luodaan sisäinen täydellisyys.

Samalla tuntuu, että kysymys on jostain isommasta. Valkoisessa naisessa jäädään fantasioiden vangiksi, ensin miesten ja sitten omien. Voidakseen olla oma itsensä on kuitenkin luovuttava olemasta miehen fantasia ja löydettävä se oma; ja omasta fantasiasta on ilmeisesti luovuttava ennen kuin voi olla äiti.

Loppulauselma kirjakolmikosta: vau. Ehdottomasti lisää Alasalmea ohjelmaan.

Päivi Alasalmi (2008). Valkoinen nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Jukka Koskelainen Hesarissa tykkäsi kirjasta, ja Mirja Kuivaniemenkin arvio Ilkassa on positiivinen, kuin myös Teppo Kulmalan Savon Sanomissa.

1 kommentti:

  1. Tuo mieleenjäävyys on totta. Mä taidan kokeilla Alasalmelta seuraavaksi sitä Ystävä sä naisien, aiheen puolesta kiinnostaa. Mutta kunhan ensin selviän noin 15 kirjan pinosta, jotka odottavat lukemistaan...

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.