Huovisen Kylän koirien jälkeen kehuin hyvää äänikirjalukijaa, ja Salla mainitsi saman kaverin lukeneen myös Turusen Simpauttajan. Ja kun muutenkin oli Simpauttajan (ja Heikki Turusen!) kokoinen aukko kirjallisessa sivistyksessä, etsin tätä... ja siellähän se odotti minua kirjastossa kuin tilauksesta.
Simpauttajan kanssa on kestänyt todella pitkään. Kuuntelen äänikirjoja levyltä lähinnä matkalla töihin ja takaisin. Simpauttaja osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka kanssa pitää olla oikeassa mielentilassa. Liian paljon muita ajatuksia päässä ja - puf! Saario luki mutta minä en kuunnellut. Monta kertaa jouduin vain sulkemaan toosan ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Varsinkin ensimmäisen parin levyn kanssa kesti. Mutta loppujen lopuksi pääsin kirjaan sisään ja kykenin rauhoittumaan siihen.
Simpauttaja on tarina elämänmenosta maaseutukylässä 70-luvulla, eikä siinä kovin paljon tapahdu; kirjan vahvuus on hiljalleen kehittyvä ymmärrys tilanteesta ja ihmisistä. Esiin piirtyvät Imppa, kiukkupussi-isää naapuritilan kesärengiksi pakeneva nuori mies; Jomppa, juoppona kenkää saanut journalisti; Juuli, verevä ja lapseton emäntä; Kuuno, hänen "tasaiseksi eläjäksi" mainittu miehensä sekä Pirtamon Jouko, Impan työnantaja. Tärkeimpänä tietenkin Simpauttaja itse, melkoinen ketku mieheksi.
Simpauttajassa oli minusta hienovireinen tunnelma ja vahva paikallisuuden tunne. Siitä välittyi hyvin sellainen pienen paikan asujien juurevuus. Jokainen oja ja pajukko on tuttu, jokainen ihminen kuuluu maisemaan ja verkostoon. Simpauttajassa painiskellaan 70-luvun murroksessa, ajassa jossa sähkötön mökki alkaa tuntua ahtaalta ja kaupungit kutsuvat. Simpauttaja on oireellisesti mies, joka ei kuulu kylään. Muukalainen herättelee muidenkin piilevän levottomuuden. Hänestä ei tiedetä kuka hän on ja mistä tulee, tai mitä hän seuraavaksi saa päähänsä. Simpauttaja rikkoo kaavaa.
Sinänsä positiivinen kirjakokemus, vaikkakin odotettua haastavampi. En oikein osaa sanoa pidinkö tästä - toisaalta kyllä ja toisaalta en. Pielisen rannan kylän arki ei herätä nostalgisia fiiliksiä. En edes Turusen tyylikkäällä kuvauksella innostu kännikokemusten kirjallisesta dokumentoinnista, vaikka kieltämättä Hemmon kotitalon tulipalossa oli tiettyä suurellista hilpeyttä.
Kuitenkin Simpauttajassa oli jotain kiehtovaa. Pienestä tulee suurta kun siihen oikein tuijottaa, ja jotenkin Turunen teki arkisista hetkistä elämää suurempia. Silti minulla jäi vähän sellainen maku, että tarina ei ollut oikein tasapainossa - esimerkiksi Impan ja Marketan suhdetta rakennettiin niin perusteellisesti, että sen loppuratkaisulle olisi odottanut enemmän käsittelyä. *häpeää vähän tässä kohtaa* Olen tainnut ennenkin tunnustaa häpeällisen mieltymyksen kunnon draamakaariin...
Äänikirja oli alkutakkuilusta huolimatta minulle hyvä vaihtoehto Simpauttajan kanssa. Kieli, joka oli kirjan vahvuus, pääsi oikeuksiinsa luettuna. Sain varmasti murretekstistä enemmän irti näin. Jotain jäi silti hampaankoloon, tunne että pätkittäin autossa kuunneltuna menetin jotain. Täytyy muutaman vuoden kuluttua harkita tämän lukemista uudestaan, josko sen sitten näkisi paremmin kokonaisuutena.
Heikki Turunen (2010, alkuperäinen 1973). Simpauttaja. Lukija Esa Saario.
Muuan S.Brunou on arvioinut Simpauttajan Etelä-Saimaassa, joten tietenkin linkitän siihen!
Todella mielenkiintoista. Tää kirjoituksesi on minulle juuri sellaista hyvää ristivalotusta, josta pari kirjoitustasi sitten puhuttiin. Olet nähnyt - tai siis kuullut - tämän aika lailla eri lailla kuin minä.
VastaaPoistaTuo ihmisten ja paikkojen tuttuus on muuten totta. Kirjassahan selostetaan tarkkaan vaikka Impan maisemien katselua: kun hän näkee tiellä kävelijän, hän tunnistaa hahmon ja melkein arvaa millä asiallakin tämä liikkuu. Verrattuna nykypäivään: ulkoiset virikkeet ovat Simpauttajan henkilöillä vähissä, siksi niistä kai otetaankin kaikki irti. Nykypäivänä kun Imppa istuskellessaan vähintään kuuntelisi musiikkia, surffailisi netissä ja ehkä vielä tekstailisi jonkun kanssa samaan aikaan eikä ehtisi kylän ukkoja arvioimaan.
Jännää taas on se, että minusta tässä - kuten monessa muussakin Turusen kirjassa - draaman kaari on vahva. Mutta toki Turusen runsas tyyli saattaa peitellä hieman sitä alleen.
Marketan ja Impan romanssin olisi tosiaan suonut loppuvan toisin. Ehkä hieman alleviivaavan symbolisesti maaseudun heinäntuoksuiselle neidolle nyt kävi.
Mielenkiintoista! Tuota virikkeiden vähyyttä en tullut ajatelleeksi, kun mietin sitä miten ihmiset ennen pysyivät paremmin paikallaan. Ennen oli tapaus kun lähti kylille... Mutta olet varmaan oikeassa - kyse ei ole vain siitä, että ihmiset ovat enemmän maailmalla vaan myös siitä, että maailma tulee enmmän ihmisten luokse. Kylläpäs on nopeasti hävinnyt tajunnastani aika ennen internettiä... :-D
VastaaPoistaMinä en tosiaan draaman kokemusta tästä saanut, mutta 'vika' saattoi olla tuossa pätkittäisessä kuuntelussa. Jotenkin oli lopettaessa itselläkin vähän sellainen tunne, että olisiko sittenkin pitänyt lukea ja vähän keskittyneemmin. Ajattelin että voisin kokeilla seuraavaksi jotain Turusen tuoretta, ihan tältä vuosituhannelta, ja katsoa miltä se maistuisi.
Turusen uusin on Hämärätunnin tarinoita. Sitä on kehuttu ja itsekin olen aikonut sen lukea, en vaan ole vielä ehtinyt. Voisi olla siinäkin mielessä hyvä jatko sinulle, että se sisältää novelleja, monet Turusen romaanithan ovat pitkiä ja upottavia. Minä pidän niistä juuri siksi, että ne ovat runsaita, mutta monille juuri se runsaus ja rönsyily taitaa olla negatiivinen kokemus.
VastaaPoistaLyhyemmän pään romaani Turuselta on Seitsemän kurvin suora, siitäkin pidin.
Lisää Turus-kokemuksiani täällä.