Hätävara

Hilja Valtosen epäromanttisten rakkausromaanien sarja jatkuu. Ihan totta, epäromanttisempaa romanttista kirjallisuutta saa hakea; Valtosen sankarittaret eivät kerta kaikkiaan pyörry kenenkään käsivarsille, eivätkä sankaritkaan varsinaisesti ratsasta pelastamaan. Rakkaus on pääosassa ja tunnustetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi, mutta naisilla on vahvasti omat ajatuksensa siitä minkälaisen roolin huolivat ja haluavat.

Tämä kirja ei saanut minua ihan aiempien innolla mukaansa varsinkaan alussa, jossa sankaritar Vappu Kankare, reipas ja kiivas punapää, on vasta kuudentoista ja purkaa tunteitaan sen mukaisesti.

Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen! (s. 5)

Hömpän lakien logiikan mukaisesti oivallatte tästä, että tuo haiseva tatti on romaanin sankari. (Jos hömpän lait eivät ole vielä tuttuja, ks. Sallan lukupäiväkirjaa täältä). Koulutyttönä Vappu tuntee tiettyä kutinaa Jalin suuntaan - syystä joka ei kyllä hevin lukijalle aukea - mutta asiat eivät vielä edisty. Sittemmin nuorena virkanaisena Vapulla on parempi menestys. Kirjan loppupuoliskolla seurataan Jalin ja Vapun vaikeaksi menneen avioliiton kohtalokkaita hetkiä. Uskottomuusepäilyt ahdistavat, mutta varsinainen ongelma on puolisoiden kyvyttömyys puhua toinen toisilleen kuin aikuisille ihmisille, kunnioittaa toinen toisiaan. Varsin modernia oikeastaan. Vappu etsiikin pian muualta seuraa, joka on valmis kohtaamaan hänet älykkäänä olentona.

Mutta ei hätää, Hätävarassa on lakisääteinen onnellinen loppu.

Valtosen reipasta ja raikasta kieltä olen varmaan jo riittämiin hehkuttanut Vaimokkeen ja Varaventtiilin kohdalla, ei siis siitä enempää. Tällaista ei nykyään voisi kirjoittaa, mutta kiva sitä on vaihteeksi lukea.

Mutta Valtosen kirjojen syvin charmi ainakin minulle syntyy niiden aidosta historiallisuudesta. Yksityiskohtien aikalaistunnelma on nautittavissa ilman mitään ajatusponnistusta (kiharoita laitetaan uunissa kuumennetulla ruokakomeron avaimella!), mutta halutessaan voi upota pohdiskelemaan syvempiäkin teemoja. Miksei maisteri ole enää hieno titteli? Koska piiat oikeasti katosivat? Missä vaiheessa perheen saunailta lakkasi olemasta pyhä toimitus, jonka tähden muut menot perutaan?

Jos oikeasti haluaa jotain vakavammin pureskella, Hätävarassa Vapun monipuolinen ammatillinen toiminta on näkyvässä roolissa. Vappu on pankkivirkailija, kirjailija ja lopulta tiilitehtailijankin; miehen uran ehdoilla mennään mutta Vappu järjestää myös itselleen oman. Riippumattomuus on tärkeää ja antaa lopulta eväitä vaatia kunnioitusta myös avioliitossa. Itsestään selvää nykyään - vai onko? Kenelle? Tulee mieleen Parvekejumalat.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1938). Hätävara. 10. painos. Helsinki: Otava.

Arvioita:

LukeVille-blogissa (uudempi painos)

Bookcrossing-sivuilla

Lisäksi suositan edelleen Tarja Kytösen kiinnostavaa gradua Valtosta lukeville!