Lounge

Kansi: Like

Markku Rönkön Lounge on haettu kirjastosta Hannan ja Naakun juttujen perusteella. Kun nyt olen yrittänyt urakoida lainattujen pinoa kohtuulliseen tasoon, puristin Loungen luettavaksi vielä ennen Lontoon reissuamme.

Lounge näet tapahtuu Heathrow'n lentokentällä - ei tosin niissä tavalliselle kansalla tarkoitetuissa osissa, joita kansikuvassakin näytetään, vaan hienommilla lipuilla matkustavien hulppeissa tiloissa. Suomalainen mainosihme Jonathan Noble, entinen Joona Jalonen, odottaa konetta jouluaaton lumimyrskyssä. Autio lounge kuvastaa menestyjän elämää: se on ylellinen mutta tyhjä tärkeistä ihmisistä. Silloinkin kun tärkeän ihmisen kohtaa, ei häntä tunnista tärkeäksi.

Odotellessaan Jonathan täydentää testamenttiaan, muistelmien dokumenttia, joka kertoo miten hänestä tuli hän. Takaumat purkavat taiteellisesti lahjakkaan nuoren miehen matkan keski-ikäiseksi raakiksi, joka on eksyksissä ylellisessä elämässään. Otan näytteeksi pätkän varhaisesta takaumasta:

Kymmenkunta poikaa juoksee pallon perässä. Vastassa on saman kokoinen ryhmä. Jossakin on pallo. Kaikki eivät saa koskea sitä yhtä usein. Näyttää että joillekin annetaan tilaisuus vain hipaista sitä. Miksi? Ja miksi palloa pitää potkaista niin kovaa? Mitä erityisen pahaa se on tehnyt? Mutta tämä on tietysti vielä pientä. Tönitään, potkitaan jalkaan, kampataan. Minkä tähden, minkä varjolla? Sattuu. Ja tulee hiki. Inhottavaa. Ja jos häviää, itku. Epämiellyttävää. Eivätkö kaikki voisi yhdessä tuumin potkutella palloa maaliin? Sovussa, vuorotellen, yhtä aikaa tai peräjälkeen? Tämäkö muka on joukkue-urheilua? Eikö tätä voisi muuttaa? Entä jos kaikilla olisi oma pallo? Eivät kai ne niin paljoa maksa. (s. 70)

Onnekseen ja onnettomuudekseen Jonathan oppii kyllä kilpailemaan. Tulee aika jolloin voittaminen ja kunnia on tärkeämpää kuin oivallus itse. Rakkaus löytyi matkan varrella mutta katosi uudestaan, keskittymisen puutteeseen tai kiireeseen ehkä. Tien päässä on tyhjä lounge, ylellinen taivas jossa saa tyhjää ystävällisyyttä tarkoitukseen palkatuilta kaunottarilta. Jonathan on menossa jonnekin, mutta ei enää osaa päättää minne.

Tämä oli yllättävän hyvä kirja. Tietenkin odotinkin pitäväni tästä - en kai muuten olisi hommannutkaan - mutta pientä epäilystähän on aina kun tarttuu itselleen uuden kirjailijan teokseen. Varsinkin asetelmaltaan staattiset kirjat ovat vähän pelottavia. Mutta Rönkkö rakensi Loungessa hienovireisen kuvauksen sekä ihmisestä että alasta. Nuorena opiskelijana ajattelin joskus, että minusta tulee isona copywriter. Eipä tullut, mutta mainosmaailman kimallus huvittaa ja kiehtoo edelleen. Takaumat eivät siis missään vaiheessa epäilyttäneet, kuten Naakkua alussa.

Pidin myös kirjan tyynestä pysähtyneisyydestä ja tunnelmasta. Rönkön tapa kirjoittaa on lukijalle helppo. Ilmaisu on selkeää muttei vivahteetonta. Valitsemani lukunäyte, jossa palataan lapsuuden ajatuksiin, ei ihan tee Rönkölle oikeutta; lauseet ovat lyhyitä mutta eivät toki noin tököttäviä. Hannan poimima ilmaus - elämäni on ollut haelma - tiivistää itse asiassa hienosti sekä idean että tyylin.

Ainoa suurempi heikkous Loungessa oli, että toisessa loungessa odotteleva nainen jäi vieraaksi ja hänen ajatusmaailmansa käsittämättömäksi. En onnistu uskomaan tuolla tavalla ajattelevaan naiseen; mahdollisesti Rönkkö olisi pystynyt parempaan naiskuvaukseen jos naiselle olisi annettu enemmän tilaa. Nyt lyhyiksi jääneet osuudet paljastivat oudosti rujon persoonallisuuden. Tai sitten mies voi oikeasti kuvitella naisen tuollaiseksi? Kontrasti kokonaiseen ja kiinnostavaan Jonathaniin on kova. Hmm... seuraavaa Rönkköä lukiessani tapitan kyllä tarkkaan naishahmoja!

Markku Rönkkö (2010). Lounge. Helsinki: Like.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa