The Shelters of Stone (Luolien suojatit)

Alla pilkistää suomennos.

Hesarissa osui tiistaina aamu-uniseen näkökenttääni otsikko "Jääkauden porno". Tiesin heti mistä on kysymys, sillä Amazon.co.uk on jo ajat sitten ilmoittanut Jean M. Auelin Maan Lapset -sarjan valmistumisesta. Tietenkin viimeinen osa oli pakko tilata, ja odottelen pakettia saapuvaksi ensi viikolla. Hesarin juttu herätti kuitenkin huomaamaan, että edellisestä osasta on kauan - eikä näitä sentään uudestaan ja uudestaan lue - joten päätin virkistää muistikuvia ottamalla uusintaan toiseksi viimeisen osan The Shelters of Stone.

Tykkäsin aikoinaan aivan älyttömästi Luolakarhun klaanista, Hevosten laaksosta ja Mammutinmetsästäjistä. Tasangon vaeltajia pidin jo melko puuduttavana, eikä The Shelters'kään mielettömästi innostanut. Joko Auel kirjoittaa vanhemmiten huonommin, tai sitten luen hänen kirjojaan vanhemmiten huonommin.

Mutta nostalgiassa saa piehtaroida näitä lukiessaan. Ja Auelin kyky luoda yksityiskohtainen ja kiinnostava maailmankaikkeus on kiistaton, oli hänen proosastaan muilta osin mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi, vaikka Ayla on raivostuttavan täydellinen joka suhteessa, ja Jondalar maanpäällinen jumaluus, on pakko saada tietää mitä heille loppujen lopuksi käy.

Muistan The Shelters'iä ensimmäisen kerran lukiessani ajattelleeni, että tarina jäi tavallaan kesken. Samaa mieltä olen edelleen. Tässä osassa Ayla ja Jondalar asettuvat zelandoni-kansan joukkoon. Ayla tekee erilaisia ihmeellisiä asioita (löytää uuden luolan, parantaa ihmisiä, pelastaa hylättyjä lapsia, hallitsee eläimiä jne.) ja hänet otetaan heimon jäseneksi. Pariskunta herättää huomiota myös tarinoillaan latuskapäiden ihmisyydestä, ja latuskapäitä puolustaessaan Ayla saakin joitain vihamiehiä zelandonien parissa. Ayla ja Jondalar pääsevät sitomaan liiton solmun yhteisillä kesäjuhlilla. Ayla saa toisen lapsensa, mutta vaikenee vielä ensimmäisestä pojastaan, Durcista, joka jäi klaanin kasvatettavaksi. Heimon hengellinen johtaja, Jondalarin entinen rakastettu Zolena, houkuttulee Aylaa Zelandonin oppiin, eli jonkinlaiseen poppamiehen oppisopimuskoulutukseen. Ayla epäröi mutta suostuu lopussa.

The Shelters vie Aylan ja Jondalarin tarinaa eteenpäin, mutta ei ihan niin paljon kuin odottaisi. Lukiessa tulee monesti tunne, että tässä nyt pohjustetaan jotain tulevaa kriisiä. Auel ikään kuin asettelee palikoita paikoilleen loppunäytöstä varten. The Shelters on hyvää perusviihdettä, mutta ei itsenäisesti järistyttävä teos. Maiseman ja luonnon yksityiskohtaisia kuvauksia on tosin hieman vähemmän kuin joissain aiemmissa osissa. Kivikautisen teknologian kuvaukset eivät minua vaivaakaan, niitä on mukava lukea.

Tekstinä Maan lapset eivät missään vaiheessa ole hätkähdyttävän hyviä tai huonoja. Auel kirjoittaa tarinaa, ei kieltä. Blogeissa ja arvioissa on liene riittämiin kommentoitu päähenkilöiden äärimmäisyyksiin menevää erinomaisuutta, joten en enempää siitä urputa. Valitsen kuitenkin lukunäytteeksi kohdan, jossa Ayla opettaa tulentekoa zelandonien hengellisille johtajille eli Zelandoneille.

There was a little buzz of noise, and the First picked up some words of irritation. They didn't need a lesson in fire-making, they were saying. Everyone knew how to make a fire from the time they were small children. Good, she thought, feeling rather pleased. Let them grumble. They only think they know all there is to making fire.

'Will you make a fire for us, Ayla?' the Zelandoni leader said.

Ayla had fluffed up a small mound of fuzzy fireweed tops as tinder and had a pice of iron pyrite in her left hand and a flint striker in her right, but it wasn't obvious. She struck the firestone, saw a good spark land in the fluff of fireweed, blew it into life, and added kindling. In less time than it took to explain it, she had a fire going.

There were some involuntary oohs and 'How did she do that?' comments, then the Zelandoni of the Third cave said, 'Can you do it again?' (s. 452)

Kestävimmin kiinnostavaa kirjassa on Aylan sopeutuminen jälleen uuteen yhteisöön. Vaikka Auelin ilmeisimmät moraaliset viestit liittyvät luonnonsuojeluun ja erilaisuuden kunnioittamiseen, on kirjoihin sisällytetty sinänsä kiinnostavaa havainnointia ihmisten moninaisista tavoista järjestää sosiaalisia suhteitaan. Esimerkiksi lukunäytteen Zelandonit, Emon palvelijat, luopuvat nimistään ja käyttävät pelkästään titteleitään symbolina omistautumisestaan yhteisölle. Niinpä viimeisellä puhujalla ei ole muuta nimeä kuin Kolmannen Luolan Zelandoni. Ovela ja uskottava ajatus, sukua nykyisillekin ilmiöille. Ehkä sosiologi näkisi Auelin yhteisöissä virheitä; näin amatöörisilmin näiden kivikauden heimojen järjestäytymisessä on paljon uskottavaa ja kiinnostavaa tavaraa.

Mielenkiintoinen assosiaatiovirhe tuli muuten tehtyä tämän kirjan kanssa. Juuri kun olin aloittelemassa tätä Shelters'iä, väitin Sallan lukupäiväkirjassa kommentoidessani, että luen Hevosten laaksoa. Hah! Hämmästyin jälkikäteen moista vihrettä mutta syyhän on oikeastaan ilmeinen: ajattelin seksikohtauksia, ja jos kirjallisesta seksistä puhutaan, Hevosten laakso tulee ilman muuta ensimmäisenä mieleen. Luin kai sen herkässä iässä ja leimmannuin! The Shelters sisältääkin paljon vähemmän ja miedommin maalattuja hekuman hetkiä.

The Shelters of Stone on suomennettu nimellä Luolien suojatit. Olen jostain kirjakaupasta saanut kappaleen ilmaisena lahjana (on sellainen mielikuva, että Suojatit ei aikanaan myynyt ihan niin hyvin kuin odotettiin), ja se on nökötellyt lukemattomana englanninkielisen painoksen vieressä. The Shelters'n hankin englanniksi vain siksi että alkukielisen sai nopeammin; suomenkieliset nimitykset ovat kuitenkin jääneet mieleen. Englannin "flathead" ei kuulosta yhtä kuvaavalta kuin suomen "latuskapää". Itse asiassa nyt vähän harmittaa, että tulin tilanneeksi viimeisenkin osan englanniksi, sillä suomennos näyttää tulevan ihan yhtä nopeasti tai nopeamminkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten: suomennoksessa kirjailijan nimi on Untinen-Auel, alkuteoksessa pelkkä Auel. Kustantaja toki mielellään muistuttaa kirjailijan suomalaisjuurista.

Tuo Luolien suojatit makoilee täällä tyhjänpanttina; voisin laittaa sen kiertoon. Jos siis haluat virkistää muistojasi ennen viimeistä osaa, eikä sinulla ole kirjaa itselläsi, hihkaise kommenttiboksiin! En järjestä arpajaisia, lähetän kirjan palkkioksi nopeudesta ensimmäiselle pyytäjälle.

Jean M. Auel (2002). The Shelters of Stone. Lontoo: Hodder & Stoughton.