Sivut

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Persepolis


Selailin joskus Sallan lukupäiväkirjan sarjakuvajuttuja; kun tämä vihreäkantinen kaksoispainos osui silmiini kirjakaupassa Lontoossa, muistin lukeneeni Persepoliksesta.  Nappasin heti opuksen omakseni ja lepuutin tyytyväisenä illalla jalkojani tämän parissa.

Persepolis pitää sisällään molemmat Sallan jutussa mainitut albumit, englanninkielisessä versioissa nimiltään The Story of a Childhood ja The Story of a Return. Ensimmäinen osa kuvaa nuoren tytön elämää Iranissa. Ajatollah Khomeinin fundamentalistinen vallankumous ajoittuu albumin alkuun. Myöhemmin tyttö lähetetään kouluun Itävaltaan, jossa ei ole helppoa olla iranilainen nuori nainen. Paluu Iraniin on sekin vaikeaa, sillä identiteetti on jäänyt kahden maailman väliin. Kotona odottaa taiteen opiskelu ja lopulta avioliittokin. Mutta miten piirtää naista elävästä mallista, kun hänellä on huntu?

Minuun teki Persepoliksessa vaikutuksen se, miten kompleksista ja vaikeaa asiaa pystytäänkään kuvallisella kertomuksella ilmaisemaan. Piirrosten tyyli on lähes lapsenomaisen yksinkertainen. Jyrkkä mustavalkoisuus on miellyttävässä kontrastissa usein pehmeästi kaartuviin viivoihin; kuvista tulee naiiveja ja siten uskottavia. Lukiessa tuntee, että tämän täytyy olla totta. Surkeasta kuvankäsittelytaidostani huolimatta laitan tuohon yhden kuvan. Lisää kuvia ensimmäisestä osasta löytyy tämän linkin takaa sekä täältä.
s. 8

Kuvasta näkee, että se kertoo ajasta ennen kulttuurivallankumousta, sillä naiset ovat ilman huntuja. Yksi kirjassa kiinnostavasti käsitellyistä aiheista onkin hunnun käyttö. Jotain melkein pakkomielteistä on länsimaiden suhteessa huntuun - ja niin kyllä islamilaisten fundamentalistienkin! Mietin tätä lukiessani Faye Kellermanin dekkarisarjaa, jossa päähenkilön vaimo on ortodoksijuutalainen, eikä siksi esiinny kotinsa ulkopuolella peittämättä päätään. Katsommeko hänet sorretuksi? Vai ylläpitääkö hän omaa kulttuuriaan ja uskoaan ulkoisin symbolein, ympäristön ennakkoluuloista huolimatta?

Ero on tietenkin siinä, ottaako hunnun omasta halustaan, vai siksi että ilman sitä tulee ruoskituksi.

Satrapin kirjan luettuaan on joka tapauksessa vaikea ottaa täydestä stereotyyppejä, joiden kautta vieraita kulttuureja tavallisesti hahmotetaan. Eipä sitä usein mainita, että mieskin voi joutua uskonnollisen poliisin kynsiin jos käsivarret ovat paljaana. Äärimuotoja paheksuessaan unohtaa helposti, että ihminen voi olla uskonnollinen olematta fundamentalisti tai edes hyväksymättä kaikkia uskonnon ilmenemisen muotoja. Eikä totalitaarisessa valtiossa eläminen ole ihan yksinkertaista; täältä länsimaista käsin on helppo vaatia kaatamaan epädemokraattista hallintoa, mutta ruohonjuuritasolla kapinoinnin hinta voi olla kestämätön.

Huh, menipä melkein politiikan puolelle - mutta tällaisiakin ajatuksia Persepolis herätti. Ehkä Persepolis tuli niin lähelle siksi, että se on näennäisen omaelämänkerrallinen ja Satrapi on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Olemme siis eläneeet maailmanhistoriassa yhteistä aikaa, mutta miten erilainen se onkaan ollut yksilön olosuhteiden tasolla! Muistui taas mieleen, että on ollut lottovoitto syntyä Suomeen.

Paitsi että Persepolis vähän ravisteli ennakkoluulojani, se oli myös hyvin informatiivinen kirja. Liekö Satrapilla ollut mielessäänkin länsimaisten 'sivistäminen' tässä suhteessa, sillä hän on ulkomailla ollessaan varmaan tullut tietoiseksi yleisestä tietämättömyydestä. Wikipedian mukaan Satrapi asuu nykyään Ranskassa; kotimaahan ei taitaisikaan olla asiaa. Joka tapauksessa minä ainakin tiedän nyt huomattavasti enemmän Iranista kuin ennen. 0 + 0,001 = vieläkin liian vähän, mutta silti parempi kuin ei mitään! Asiaa ei haittaa ollenkaan, että tieto tulee mukavan viihdyttävästi sarjakuvan muodossa.

Suosittelen lämpimästi sekä Persepolista että Sallan erinomaista juttua siitä. Itse aion seuraavan kerran suurempaan kaupunkiin päästessäni käydä tutkimassa kirjakauppojen sarjakuvahyllyt - Satrapilta on ilmeisesti suomennettu myös albumi nimeltä Luumukanaa. Kuulosta hyvältä!

Marjane Satrapi (2006, alkuperäinen 2000 ja 2001). Persepolis. London: Jonathan Cape.

6 kommenttia:

  1. Rakastan Satrapin sarjakuvia. Persepoliksen lisäksi voin suositella Luumukanaa ja Pistoja. Olen tehny niistäkin arvion blogiini. Todella vaikuttavia.

    VastaaPoista
  2. Tärkeää pohdintaa! Meitsillä on vieläkin muut Satrapit lukematta. Oisko jäänyt rimakauhua, mielikuva muista teoksista on, että olisivat vähän pienimuotoisempia. Mikä ei tietenkään tarkoita että olisivat huonompia. Tässä vaan teki vaikutuksen pitkä historiallis-yhteiskunnallinen kaari.

    VastaaPoista
  3. Hanna, olen tampio kun en muistanut että sinäkin olit näistä kirjoittanut! Kävin katsomassa juttusi kun ihmettelin hajamielisyyttäni ja tajusin että eihän mulle ollut siitä jäänyt päähän muuta kuin se Tanin sanaton sarjakuva, joka kuulosti kiinnostavalta ja haastavalta... Juttusi joka tapauksessa vahvistaa aikeeni lukea ne kaksi muutakin Satrapin työtä. Kiinnostava ja omaääninen piirtäjä!

    Salla, olen samaa mieltä tuosta historiallis-yhteiskunnallisesta kaaresta, noin fiksu tapa ilmaista asia ei vain juolahtanut mieleenikään :D

    Mietin myös, että Satrapilla itsellään on täytynyt olla melkoinen rimakauhu Persepoliksen menestyksen jälkeen, se kun on niin vahva osittain juuri aiheensa takia. Mutta ilmeisesti on pokannut palkintoja myöhemmilläkin töillä, hatunnoston arvoista.

    VastaaPoista
  4. http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/2011/01/marjane-satrapin-sarjakuvat.html

    Tuossa enemmän Satrapin sarjakuvista, siinä toisessa esittelin enemmän juuri sitä Tanin kuvakirjaa.

    Katsoin lukemisieni jälkeen vielä Satrapin animaation Persepoliksesta. Tarina ja piirrosjälki on niin vahva, ettei siihen kyllästy, vaikka useasti kuulisi peräkkäin.

    VastaaPoista
  5. Minustakin Persepolis on loistava (en ole kuitenkaan blogannut siitä). Ja tuo Luumukanaa on minulla englanninkielisenä hyllyssä, ollut jo kauan, mutta rimakauhua lienee täälläkin ilmassa... Nyt olen kyllä päättänyt lukea sen pian, Kader Abdolahin Iraniin sijoittuvan uutuusromaanin Talo moskeijan vieressä ohella. Lisäksi odotan Zeina Abirachedin sarjakuvateos Pääskysen leikin lukemista. Se vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Persepolis (toivottavasti ei ole liian kopioitu!) - ensinnäkin piirrosjäljeltään ja toisekseen se vielä kertoo tekijän lapsuudesta Libanonin sisällisodan varjossa.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.