Surfeit of Lampreys

Lontoon reissun lukemisia on vielä rästissä jokunen. Mutta tänään laiskottaa. Uuden kirjan pohtimisen sijaan kerron kirjasta, jonka luin pitkänäperjantaina heti palattuamme. Reissussa rähjääntyneenä kotisohvalle kaatuva naisihminen kaipaa turvallista, tuttua kirjaa rentoutuakseen. Päätin nautiskella vielä hetken hienon matkan jälkilämmöistä ja otin luettavaksi Ngaio Marshin dekkarin Surfeit of Lampreys.

Tätäkin pokkaria on pari kertaa luettu...

Surfeit kertoo yläluokkaan kuuluvan mutta vähävaraisen Lampreyn perheen asunnossa tapahtuneesta murhasta. Herttaisen charmikkaat ja jokseenkin mahdottomat Lampreyt pyytävät lainaa perheen sedältä, joka käyntinsä päätteeksi murhataan uudenaikaiseen itsepalveluhissiin epämiellyttävällä tavalla. Mutta onko murhaaja toinen identtisistä kaksosista - vai velkainen veli - vaiko sedän noituutta harrastava kummallinen vaimo? Hovimestarikin perheellä toki on... Arvoitusta ratkaisevat hyväsukuinen ja hyvännäköinen tarkastaja Alleyn ja hänen watsoninsa journalisti Nigel Bathgate.

Surfeit tuli mieleeni koska muistan sen aina kirjana sukelluksesta Lontooseen. Kerronta kirjassa on kolmannessa persoonassa, mutta näkökulma on Roberta Greyn, juuri toiselta puolelta maailmaa saapuneen orvon tytön, jonka on tarkoitus viettää ensimmäinen kuukautensa Englannissa Lampreyn perheen vieraana. Robertan Lontoo-kokemus tulee kirjassa vahvasti pinnalle; Marsh osaa hyvin välittää siirtomaakasvatin tunnelmat Imperiumin pääkaupunkiin tultaessa: tuttua ja vierasta yhtä aikaa.

Moni muu kirja antaa yksityiskohtaisempia kuvauksia, mutta Surfeit'n sumeilematon sentimentaalisuus on yllättävän tenhoavaa. Tekee mieli skonsseja ja teetä...

She was glad that Henry had no more than one and elevenpence in his pockets and that, instead of borrowing her proffered ten shillings and taking a taxi, he suggested they should go roundabout by bus and tube to Pleasaunce Court. Splendid, sang Roberta's heart, to mount the swaying bus and go cruising down Park Lane, splendid to plunge into the entrance of the tube station, to smell the unexpected sweetness of air that was driven through the world of underground, to sik far below the streets and catch a roaring subterranean train. Splendid, she thought to sit opposite Henry in the tube and to see his face, murkily lit but smiling at her.

"Like London?" he asked, guessing at her thoughts, and she nodded back at him, feeling independent and adventurous. Best of all, it seemed to Roberta, was this sense of independence. Nobody in the crowded tube knew she was Roberta Grey from New Zealand. (s. 252)

Tyylinsä puolesta Surfeit on Marshia parhaasta päästä. Lampreyn perheen persoonallisuudet antavat tilaisuuden kerrankin irrotella dialogilla ja sen kirjailija myös tekee. Marsh on mielestäni tunnelman luojana aivan eri luokassa kuin suorasukainen Christie; Surfeit näyttää, että hän kykenee myös hilpeyteen. Jo nimi on melkoinen sanaleikki. "Surfeit of lampreys" (lamprey on jokin nahkiaisen tapainen otus) on nimittäin kuuluisan Henrik I:n kuolinsyy. Herra nautti vuonna 1135 liikaa herkkuaan, tai niin ainakin väitetään. Kirjassa Lampreyt ovat juuri tuollaisia: herkullisia mutta liika-annoksina mahdollisesti epäterveellisiä.

Ngaio Marshin mysteereistä yleisimmin tekee mieli mainita vielä pari seikkaa, siltä varalta että kirjailija on vieras. Ensinnäkin, monet Marshin dekkareista sijoittuvat teatterin maailmaan. Vaikka Surfeit on henkilökohtainen lempparini, teatterista ja pienestä romanssivärinästä tykkääville sopii mainiosti herttainen Opening Night, jossa nuori näyttelijätär pestautuu rahapulassa pukijaksi. Toiseksi, monessa Marshin dekkarissa esiintyy sivuhahmona Alleynin vaimo, taidemaalari Troy. Vaikkei pariskunta vedä vertoja Sayersin Wimsey & Vane -yhdistelmälle, jotain liikuttavaa on näiden estoisten ihmisten yrityksissä päästä yhteen. Poliisin rakkaustarinan alkua pääsee seuraamaan romaanissa Artists in Crime.

Varoituksen sana realismista ja psykologiasta pitäville: Ngaio Marshin kirjat eivät tarjoa kumpaakaan. Henkilöt ovat varsin stereotyyppisiä ja asenteet täysin kalkkeutuneita. Luokkatietoisuus on läpitunkevaa. Marshin, kuten Christienkin, kirjoja voikin lukea tutkielmina brittiläisistä yhteiskuntaluokista ja niiden käyttäytymissäännöistä. Antropologi Kate Foxin ihanan kirjan Watching the English luettuani olen saanut näistä kultakauden dekkareista paljon lisähupia!

Herkuttelen vielä lopuksi kuva-arvoituksella: mikä kirjablogeissakin esiintynyt Lontoon nähtävyys on tässä?

Ngaio Marsh (1989, alkuperäinen 1941). Surfeit of Lampreys. Fontana/Collins.
(Linkki eri painokseen)




EDIT: korjattu asiavirhe... (Miksei 'surfeit' voisi olla, paitsi liikaa jotain, myös ruokalajin nimi? Kuulostaisi hyvältä... ja sehän rimmaakin parfaitin kanssa :D)




Kuva-arvoituksen vastaus: Highgaten hautausmaan egyptiläinen kuja (Audrey Niffeneggerin kirjasta Her Fearful Symmetry eli Hänen varjonsa tarina)