Musta mies

Kuva/kansi: Like

Huh, tuntuupa vaikealta kirjoittaa kirjasta, kun lukemisesta on kulunut jo jokunen päivä. Sain Mustan miehen loppuun keskiviikkona ennen työmatkalle lähtöä, ja nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi kulunut ihmisikä. Onneksi ehdin jokusen muistiinpanon raapustaa ennen reissua... enkä malta olla kirjoittamattakaan tästä kirjasta, sen verran hyvä oli lukukokemus.

Siitä on jonkin aikaa, kun olen lukenut kunnon futuristisen seikkailun, ja Musta mies täyttää aukon mainiosti. Tarinan äähenkilö on variantti 13 nimeltä Carl. Variantti 13 tarkoittaa geenimanipulaation avulla tuotettua sotilasta, jollaisia ei juuri enää Maassa tavata; nämä tunne-elämältään lähes sosiopaateiksi katsotut palkkataistelijat on eristetty vankileireihin tai lähetetty Marsin siirtokuntiin. Mutta Carl on opetellut hillitsemään taipumuksensa ja tienaa elantonsa jahtaamalla kaltaisiaan freelancerina. Mustassa miehessä hän saa poikkeuksellisen vaikean tehtävän: Marsista on erikoisella tavalla paennut ja palannut maahan yksi variantti. Yhdessä siirtokuntahallinnon edustajan Sevgin kanssa Carlin on etsittävä jossain vanhalla Yhdysvaltojen alueella liikkuva karkuri. Entinen suurvalta on hajonnut neovaltioiksi, eikä Carlin epäpyhine geeneineen ja tummine ihoineen parane jäädä Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistien käsiin.

Tarina on pitkä ja mutkikas, ja henkilökaarti kuin italialaisesta oopperasta - suuri ja värikäs. Tilanteen ja ihmisten esittely vie tilansa, mutta kun alun ruuhkahuipuista päästään, tarina kulkee enimmäkseen kuin pikajuna. Tai ei nyt niin suoraan kuin pikajuna, paremminkin kuin vuoristorata tai jokin muu vatsan sekoittava huvipuistohärveli. Morganin musta mies ei pysähtele suvantoihin. Hän kaipaa liikettä kuin hai.

Morganilla on pikkuisen tätä scifikirjailijoiden ammattitautia (pituus on hyve), mutta sen antaa anteeksi koska ainakin tarina menee johonkin.  Blogia seuranneet tietävät miten helppo minut on hurmata tiukasti etenevällä juonella...  Henkilökuvaus ei ole tässä mitenkään erityisen uskottavaa - mutta harvassa toimintajännärissä on. Eipä esimerkiksi rakas Jack Reacher ole mitenkään uskottavuudella pilattu. Silti huokailen ihastuksesta joka kerta. 

Väkivaltaa vieroksuville kirjaa ei voi suositella, mutta mätkeestä huolimatta teksti on monin paikoin jopa lämmintä, melkein koristeellista. 

Sisään työntyi lämmintä, metsäntuoksuista ilmaa, joka palautti hänen mieleensä väkevän muiston Meganista ja hänestä käyskentelemässä punapuiden siimeksessä Muir Woodsissa. Hän häivytti mielikuvan huolellisesti, tarttui sitä varovasti reunoista kuin ikivanhaa, helposti tahriintuvaa otosta tai rikkoutuneen peilin sirpaletta. Hän katsoi ohi vilahtelevia katulyhtyjä ja jonkin matkan päähän tiestä rakennettujen, lehvästön suojaamien putalojen valoja. Näky oli yhtä kaukana Horkan's Pridesta ja sen silvotusta ihmisrahdista kuin hän oli kotoaan. (s. 96)

Pidin kirjasta näpsäkkänä toimintapakettina mutta myös sen sisäänrakennetun eettisen keskustelun tähden. Suvaitsevaisuuden teema ja kysymys ihmisyyden määrittelystä on Mustassa miehessä varsin vahvasti pinnalla. Vakavampi viesti on kuitenkin jemmattu reippaalla sykkeellä etenevän tutkinnan alle. Hyvä balanssi kaikkiaan. Viihdyttävä muttei tyhjänpäiväinen. Silti tämä ei mielestäni vedä vertoja Muuntohiilelle, sillä perusjuju ei ole yhtä hätkäyttävä; Muuntohiilestä saa sen poikkeuksellisen vau-efektin, jonka todella erikoinen spekulaatio tuottaa.

Richard Morgan on toki ajankohtainen siksikin, että on tulossa Finnconiin vieraaksi ensi kuussa; liekö tämä ollut yksi peruste ottaa Musta mies Liken listoille juuri tänä kesänä. Oli miten oli - hienoa että ottivat. Suomennoskin oli minusta ihan hyvä; vaikka  rakenteet olivat välillä vähän anglistisia, oli sanastoon paneudettu eikä lukeminen tuskastuttanut. Kansi on vähän tympeä... mutta se istuu hyvin sisällön tyyliin, sillä Carlista tulevat toisinaan mieleen kulta-ajan kovaksikeitetyt jenkkidekkarit. 

Richard Morgan (2011). Musta mies. Helsinki: Like. Suomentanut Einari Aaltonen.

Arvioita:

Taikakirjaimet

Kirjavinkit