Room

Tästä kirjasta kirjoitti houkuttavasti ainakin Miia Kolmannella linjalla; muistelen tosin lukeneeni jostain muualtakin juttua tästä kirjasta. Ajattelenkohan Cathyn juttua? Vai Olivian? Ostettua tämä joka tapauksessa tuli, vaikka onkin saanut odotella pidempään.

Room on ahdistava ja samalla kumman valoisa tarina selviytymisestä vaikeassa tilanteessa... Ja sitten vielä vaikeammassa tilanteessa. Viisivuotias Jack ja hänen äitinsä asuvat lukitussa huoneessa, johon kieroutunut kidnappaaja äidin lukitsi seitsemän vuotta aikaisemmin. Jackille huone on maailmankaikkeus. Äiti kertoo, että Ulkopuoli on totta, mutta vaikea on pienen tietää mitä uskoa. Jos supermarketteja ja muita lapsia oikeasti on, miksei sitten Paavo Pesusientä?

Vapautuminen on äidille paluuta todellisuuteen, Jackille muutto vieraalle planeetalle. Eikä Ulkopuolelta ole paluuta.

"Well, I'm like Alice," says Ma.

I laugh. "Nah. She's a little girl with a huge head, bigger than Dora's even."

Ma's chewing her lip, there's a dark bit. "Yeah, but I'm from somewhere else, like her. A long time ago, I was -"

"Up in Heaven."

She puts her finger on my mouth to hush me. "I came down and I was a kid like you, I lived with my mother and father."

I shake my head. "You're the mother."

"But I had one of my own I called Mom," she says. "I still have."

Why she's pretending like this, is it a game I don't know? (s. 103)

Donaghue on ottanut tarinansa kertojaksi Jackin. Ratkaisu on haastava mutta minusta onnistunut. Kieli ja ajatukset demoavat hyvin konkreettisesti erikoisissa oloissa kasvaneen lapsen todellisuutta. Jackin viaton kuvaus välittää tehokkaasti tilanteen kaiken karmeuden, mutta suodattaa siitä samalla jotain pois: toivottomuuden, ehkä. Jack tuo peloistaan huolimatta tiettyä positiivista fiilistä synkkään tarinaan. Lapsen kyky hyväksyä ja mukautua on melkein rajaton, kun perusturva on kunnossa. Jackilla se tuntuu olevan, kaikesta huolimatta.

Jackistä tulivat mieleen Neitien lapsuusvuodet, niin uskottavalta viisivuotiaan maailma Donoghuen kirjassa tuntui. *huoh* Mitä ihmettä tapahtuu elämänilolle, hyväksymiselle ja kyvylle elää hetkessä? Ehkä aikuistuminen on muuttumista tylsäksi.

 Room on mieleenpainuva tarina erikoisesta äidin ja lapsen suhteesta. Samalla se on taidokas, monisyinen romaani. Käyttäessään Jackia kertojana Donoghue on rakentanut asetelman, jossa lukija joutuu poimimaan johtolankoja syvemmistä virtauksista Jackin raportoimista asioista, joita Jack ei itse ymmärrä. Kirjailija on ikään kuin jättänyt sivuoven auki... ja sisään hiipii huomaamattomasti elementtejä, jotka tekevät kirjasta vähän muutakin kuin kaappausdraaman tai äiti-lapsi -riippuvuuden kuvauksen.

Ei ihan herkimmille - mutta muille suosittelen kyllä. Room ei ole samanlainen tajunnanräjäyttävä lukukokemus kuin Poikani Kevin oli, mutta tämäkin on upea äiti-poika kirja, paljon lempeämpi vain.

Onkohan tätä tulossa suomeksi? Ja miten ihmeessä Jackin kielen sävy käännetään? Näytteestä ei sitä oikein huomaa, mutta Jackin määräisen ja epämääräisen artikkelin käytössä oma jännä sävynsä. Tällainen erikoisuus on kieltämättä ovela keino välittää ideaa rajoitteista, joita yhdessä huoneessa elävän ihmistaimen ajatuksissa on. Kun siihen tottui, se ei rasittanut lukiessa vaan ryyditti mukavasti. Suomennosta olisi kiinnostava vilkaista.

Emma Donoghue (2010). Room. London: Picador.

Arvioita:
Aimee Bender New York Timesissa
Nicola Barr The Observerissa
Jonathan Gibbs The Telegraphissa