The blade itself

The blade poseeraa vuoroaan odottavien kirjojen keskellä.

Joe Abercrombien The blade itself oli, hassua kyllä, lukulistallani jo ennen kuin laadimme Raijan, Liinan ja Marjiksen kanssa 101 spefin helmeä -listan. Nyt sain kuin bonuksena raksittua listalta yhden 30 lukemattomasta kirjasta.

Blade seurailee ensimmäisen puoliskon verran pääasiassa kolmen henkilön näkökulmia. Logen Ninefingers on Pohjoisen barbaari ja hirmuinen soturi. Hänen heimonsa on tuhottu, hän uskoo oman sissijoukkionsa kuolleen, ja hän on menettänyt uskonsa sekä rauhaan että sotaan. Asettuminen salaperäisen Bayaz-maagin palvelukseen tuntuu paremmalta idealta kuin päämäärätön vaeltelu kuolemaa etsimässä. Aatelisvesa Jezal dan Luthar puolestaan on turhamainen miekkasankari ja kapteeni hiljalleen kaupallistuvan Unionin armeijassa. Hän keskittyy enimmäkseen miekkailuturnauksen voittamiseen, sopimattomaan rakastumiseen sekä sodasta (lue: kunniasta ja huomiosta) haaveiluun, kunnes Bayaz kumppaneineen sotkee hänen suunnitelmansa. Kolmas keskeinen hahmo on inkvisiittori Glokta, vihollisen kiduttamana rampautunut entinen sotasankari, joka Unionin sisäisen politiikan käsikassarana erikoistuu taivuttelemaan enemmän tai vähemmän salaliittoihin syyllistyneet tunnustamaan... ja Gloktan käsittelyssä tunnustaa kuka vain. Puolivälin paikkeilla aletaan seurailla myös Ferro-nimisen naisen vaiheita. Tämä entinen orja on koston ja vihan riivaama, tappavan tehokas tappelija.

Kirjan ensimmäinen puolisko menee pitkälti hahmoihin ja taustoihin tutustumisessa. Kaikilla on omat kuormansa; kukaan ei ole onnellinen ja kiltti. Abercrombie on väsäillyt melko vivahteikkaan ja tekstuurisen maailman, joskin sen rakennuspalikat ovat aika lailla vakiomallia: on hiljalleen rappeutuvaa imperiumia, barbaarisia alueita, kunnianhimoisia keisareita ja pari salaperäistä velhoa, anteeksi, maagia. Tapahtumien juuret ovat syvällä menneessä. Ai niin, pölyinen ja lähes hylätty yliopisto löytyy myös.

Hahmoihin tuodaan syvyyttä käsittelemällä heidän traumojaan ja ongelmiaan. Samalla hiljalleen käynnistellään juonta, joka alkaa edetä oikein vauhdilla vasta viimeisellä kolmanneksella. Silloin Bayaz-velho oppipoikineen ja rekrytoituine seurueineen on koolla Unionin pääkaupungissa, ja lukijalle selviää, että tiedossa on jonkinlainen etsintä (quest) eikä pelkästään sotaseikkailu.

Peruspaketti siis - mutta paketti on yleinen, koska se toimii. Hahmot ovat vähän tyyliteltyjä, mutta Abercrombie on onnistunut tuomaan tarinaan pienen huumorisäväyksen, joka tekee ainakin minun silmissäni tästä paremman fantasiaseikkailun kuin esimerkiksi Kevin J. Andersonin melko ryppyotsainen avaruussarja oli. Huumori on tosin yksioikoista, mutta tykkäsin siitä silti; minut on helppo saada ainakin hymyilemään itsekseni, jos ei nyt sentään ääneen naureskelemaan.

'If you leave me some of the food... perhaps... after you get to the library... someone...'

'No,' said Logen, setting his jaw. 'I need the food.'

Quai made a strange sound, somewhere between a cough and a sob.

Logen leaned down and set his right shoulder in Quai's stomach, pushed his arm under his back. 'I can't carry you forty miles without it,' and he straightened up, hauling the apprentice over his shoulder. He set off down the shore, holding Quai in place by his jacket, his boots crunching into the wet shingle. The apprentice didn't even move, just hung there like a sack of wet rags, his limp arms knocking against the backs of Logen's legs.

When he'd made it thirty strides or so Logen turned around and looked back. The pot was sitting forlorn by the lake, already filling up with rainwater. They'd been through a lot together, him and that pot.

'Fare you well, old friend.'

The pot did not reply. (s. 86)

Blogia seuranneet tietävät, etten ole kummoinenkaan fantasian lukija - ennemmänkin scifin ystävä - mutta yritän kovasti päästä eroon ennakkoluuloistani. Kokemattomuus tarkoittaa kuitenkin, etten oikein osaa arvioida kirjan hyvyyttä. Minusta Blade ei yllä Martinin Valtaistuinpelin tasolle (siinä huumoria on vähemmän mutta maailma on ihan eri tavalla 'syvä'. Toisaalta Blade on nopeatempoisempi ja hauskempi kuin vaikkapa Sormuksen Ritarit. Pidän siitä, että henkilöt ovat erilaisia... eivätkä mitään puhdasotsaisia supersankareita. Puutteena näkisin sen, ettei tässä ykkösosassa ollut sellaista osajuonta, joka tekisi kirjasta itsenäisesti tyydyttävän lukukokemuksen: kirja loppuu siihen mihin se loppuu, mutta tarina on kaikin tavoin kesken.

Heh, onneksi olin kaukaa viisas ja tilasin myös seuraavan osan.

Joe Abercrombie (2007). The blade itself. London: Gollancz.

Arvioita:
John Berleyne Sfreview:ssa
John Enzinas Sfsite:lla
Raija Taikakirjaimissa on lukenut suomennoksen Ase itse