Luin tämän kirjan loppuun, koska se on 101 naisten kirjan listallani. Muuten olisi jäänyt kesken niin että tömähtää. Ihan oma moka - jätin tämän lukulistalle Opuscolon hurjalta kuulostaneen arvion haastamana. En ole herkkävatsainen ja kuvittelin selviäväni.
Ups.
Jelinekin kirja sai hampaani vihlomaan, oli kuin purisin kylmää puuta. Kertaakaan en löytänyt hyvää lukuasentoa Pianonsoittajan kanssa. Kaikki raapii ja kihelmöi. Myönnän, että teksti on taidokasta - mutta se on taidokkaasti vastenmielistä. Tämä on viettipohjan kirjallista oksennusta, hapanta ja vihreänkeltaista, vihaa lihana.
Pianonsoittaja kertoo keski-ikään tulevasta musiikinopettajasta. Erika asuu yhä äitinsä kanssa, täynnä vihaa äitiään ja itseään kohtaan. Hän havainnoi kylmästi ympäristöään, käyttää valtaa oppilaisiinsa, sublimoi kyvyttömyytensä itsenäisyyteen vaateostoksiin. Erikasta ei tullut suurta muusikkoa - niinpä hän ei ole itselleen mitään ja muut vielä vähemmän. Hän on äitinsä omaisuutta eikä kuitenkaan ole, hän kulkee öisin tutkimassa muiden täyttymystä ja fantasioimassa omastaan. Nuori mies, Klemmer, kiinnostuu opettajastaan ja yrittää hieroa itseensä kulttuuria omistamalla (raamatullisesti) Erikan; Erika vastaa avaamalla sisimpänsä matopurkin.
Minun kirjani tämä ei todellakaan ollut. Kai makuni on liian rahvaanomainen ymmärtääkseeni Jelinekin hienoutta (nyyhkis), sillä Nobel-komitea viisaudessaan on arvostanut kirjailijan maailman parhaimmiston joukkoon. En Googlen tähden viitsi ottaa lukunäytteeksi mitään kovin radikaalia kohtaa. En voi myöskään siteerata kokonaista kappaletta, sillä ne ovat pitkiä kuin aika hammaslääkärin tuolissa.
Klemmer syöksyy vaaleat hiukset perässään liehuen miestenhuoneeseen, missä hän juo puoli litraa vettä suoraan hanasta, minkä ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa mitään sen suurempia tuhoja hänen vedenkyllästämälle ruumiilleen. Sitten hän loiskii kasvoilleen Hochschwabenin vuorilta virranneen puhtaan alppiveden aaltoja. Vesi päätyy Klemmerin kasvoille. Aina minä vedän kaiken kauniin lokaan, hän ajattelee itsekseen. Kuuluisa, nyttemmin hieman myrkyllinen wieniläisvesi tuhlaantuu. Klemmer hankaa itseään energialla jota ei voinut käyttää muuhun. Hän ottaa säiliöstä vihreää kuusenneulassaippuaa, yhä uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran. Hän purskuttaa ja kurluttaa. Hän päättää toistaa pesutoimenpiteet. Hän huitoo ilmaa ja kastelee vielä hiuksensakin. Hän päästää suustaan taiten keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. [--] (s. 139)Jeps, keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. Inhottavaa kyllä Jelinek saa uskomaan keinotekoisiin ääniinsä, ainakin paikoitellen. Tämän kirjan jäljiltä kaikki näyttää hetken aikaa rumemmalta ja toivottomammalta. On kuin vierailisi rinnakkaistodellisuudessa, jota alkaa pelätä oikeaksi maailmaksi.Ymmärrän että efekti on tietoinen; Jelinek on halunnut, että lukija etääntyy henkilöistä. Näin vastenmielistä sakkia ei synny vahingossa. Minulla vieraantuminen oli niin voimakasta, etten tosiaankaan onnistunut nauttimaan teoksen hienommista merkitystasoista.
Ehkä on hyvä välillä lukea jotain oman maun ulkopuolelta. Seuraavaksi tarvitsen joka tapauksessa oikean kylvyn hyviä lukuromaaneja ja reipashenkistä seikkailua. Ehkä tyttökirjan tai pari.
Lopuksi usutan ketä vain rohkeasti kokeilemaan Pianonsoittajaa. On tästä tykättykin - ks. arviot alla - ja tulen kiinnostuksella lukemaan kaikkien tätä koskevat jutut! Itse yritän kovasti keksiä jotain positiivista sanottavaa, sillä on kurjaa kirjoittaa näin kielteinen juttu... Hei, suomennos on ilmeikäs, varmasti loistaa työtä!
Elfriede Jelinek (2005). Pianonsoittaja. Helsinki: Otava. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.
Arvioita:
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Hreathamus Nulla dies sine legendo -blogissa
Sanna Luettua-blogissa
Minulle tulee tästä kirjasta etäisesti mieleen Black Swan -elokuva. Täytyypä laittaa Pianonsoittaja lukulistalle!
VastaaPoistaMinua heti kiinnostaa tietää, pystyisinkö lukemaan tätä. Black Swania en ole katsonut, mutta olen kuullut siitä kehuja. Pitäisi varmaan nautiskella näistä yhtä aikaa. :)
VastaaPoistaKiitos linkityksestä:)
VastaaPoistaMinä en nyt hirveästi tykännyt, mutta en inhonnutkaan. Vastenmielinen tunnelma oli minusta oikeastaan koko kirjan läpi, mutta psykologisesti mielenkiintoinen romaani;)
Onkohan tästä tehty elokuva? Ohjaajaa en muista, mutta pääosassa Isabelle Hubbert?
VastaaPoistaJoo on, googlasin. En ole lukenut kirjaa, mutta elokuva oli yhtä ahdistava. Ja muistan kuinka kamalaa oli katsoa Hubbertia tuossa roolissa, kun oli ihastunut häneen herkkänä Pitsinnyplääjänä.
Ohjaaja oli muuten Michael Haneke ja elokuva on suomalaiselta nimeltään Pianonopettaja.
Laura, Neidit kehuivat Black Swania kaameaksi ja upeaksi, mutten itse ole nähnyt. Ehkä vielä joskus! Ehkä siinä äiti-suhteen osalta on jotain samaa, mutta veikkaisin että sävy on toisenlainen.
VastaaPoistaHanna, anna palaa! Kyllä tässä varmasti on paljon kiinnostavaa, etenkin jos pystyy lukemaan "älyllisesti". Minä en pystynyt vaan reagoin (taas) tunteella. Ihan raudanmaku suussa sain loppuun! :D
Sanna, totta, ei juttusi mitenkään hurmoshenkisen innostunut ollut - mutta onnistuit näkemään kirjassa hyvääkin :-) Pisteet siitä! Minua kai vähän hävettää että en kerta kaikkiaan pystynyt pitämään tästä yhtään.
Erja, löysitkin sen, törmäsin samaan leffaan googletellassani arviota tästä. Mietinkin onko se vähemmän masentava...
Hauska tuo käännösjuttu muuten: elokuvan nimi on varmaan käännetty kirjan/leffan englanninkielisestä nimestä The Piano Teacher, kun taas suomennetun kirjan nimi tulee alkukielestä, siksi kai Pianonsoittaja.
En ole lukenut kirjaa, mutta elokuvan olen nähnyt ja minulle tuli siitä todella samanlainen olo kuin sinulle kirjasta. "Raudanmaku suussa sain loppuun" - voisin sanoa aivan samoin elokuvasta! Muutenkin vaikuttaisi siltä, että elokuva olisi hyvin tavoittanut kirjan tunnelman. En aio lukea kirjaa, koska elokuvastakin toipumiseen meni oikeasti aikaa.
VastaaPoistaJos odottaa tästä (elokuvana tai kirjana) samanlaista kokemusta kuin Black Swanista voi kyllä joutua pettymään. Ainakin minusta Black Swan oli kaameudestaan huolimatta todella kaunis ja kohottava kokemus. Samaa en todellakaan voi sanoa Pianonsoittajasta.
Olen samaa mieltä Liisan kanssa elokuvista: Black Swan oli hurja mutta hieno, Pianonsoittajasta taas jäi inha maku suuhun. En ole varma, uskaltaisinko lukea kirjaa - se on varmaan vielä raastavampi.
VastaaPoistaHmmn. Olen jokseenkin samaa mieltä - mielestäni Jelinekin ylikikkaileva (tämä ilmaisu ei ehkä riitä kuvaamaan) kieli on sen verran dominoivaa, että se vyöryttää alleen kirjan aiheet ja teeman. Itse löysin suurta tuskaa ja nautintoa Jelinekin kirjasta - luin ensin Halun ja sitten Pianonsoittajan, pidin puolivuotta hengähdystauko välissä. Kuitenkin rakastuin siinä määrin kieleen, että listasin Jelinekin parhaimmaksi kirjailijaksi viime vuonna lukemieni joukosta. Hän todellakin tekee jotakin erilaista, pitää kieltä orjanaan ja leikkii sillä - merkitykset menettävät (todellakin) merkityksensä. Hajottava ja tuskastuttava lukukokemus, mutta arvokas. Jelinek jakaa ehdottomasti lukijansa kahteen - tuskinpa kenenkään mielestä kirja voi olla vain OK.
VastaaPoista