Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!
Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.
Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.
[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.
Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.
"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.
Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.
Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.
Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.
Siitä on jonkin verran aikaa, kun olen kirjat lukenut, enkä edes oikein muista, mistä niissä on kyse. Olen ajatellut, että pitäisi ne lukea uudestaan, koska silloin ainakin pidin niistä. Mutta millä ihmeen ajalla mä senkin tekisin? :D
VastaaPoistaVelhon oppipoika on tosiaankin vain noin kolmannes sarjan ensimmäisestä kirjasta, eikä sellaisena pääse edes vauhtiin. Kehno käännösstrategia Karistolta aikanaan, mutta käänsivät sarjan sentään loppuun saakka - päinvastoin kuin parin muun sarjan kohdalla tekivät, ryökäleet. Minulla on varsin positiivisia tuntemuksia sarjaa kohtaan, mutta ehkä en tällä hetkellä haluaisi lukea sitä uudestaan. Minulla on kesken (huoh!) Williamsin _neliosainen_ Shadowmarch-trilogiakin.
VastaaPoistaMarjis, niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa :-) En osaa antaa vinkkiä mistä tässä oli kyse kun ei vielä selvinnyt... mutta Neiti B:n mukaan tässä etsitään kolmea miekkaa. Ehkä siihen asti olisi toisessa kirjassa päästy!
VastaaPoistaRaija, varmaan on haluttu pätkimällä rohkaista tiiliskivikammoisiakin tarttumaan sarjaan... tai ehkä on taloudellisesti fiksumpaa myydä kolmea kirjaa yhden asemesta? Mutta pätkiminen ei varmasti tehnyt oikeutta tarinalle. Tuo Shadowmarch on ilmeisti myös suomennettu - ainakin alkupäätä - sillä lainasin ensin vahingossa sen ekan osan kun en muistanut että listalla olikin tämä...
Velhon oppipoikaa ei tulisi arvostella itsenäisenä kirjana - tai ainakaan arvostella keskenjäämisestä, sillä se ei tee oikeutta. Kliseisyyttä sarjasta löytyy, mutta toisaalta ihan mielettömän hyviä henkilöhahmoja, vahvaa tunnetta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia - eikä maailmakaan ole ihan pelkkä kliseesumppu.
VastaaPoistaSuosittelenkin joskus yrittämään uudelleen siten, että lainaa ensimmäiset kolme suomennettua osaa, ja lukee ne putkeen - helppolukuisia kun ovat, ei siihen kovin kauaa mene. Sitten saa jo paremman kuvan tarinan fiiliksestä, joskin koko trilogiaa sekään ei vielä kuvaa täysin oikeutetusti.
Iivari, olet varmaan oikeassa. Arvelinkin tuossa, ettei pätkiminen ollut kirjalle eduksi. Lisään tuonne spefi-listaan kommentin, että suositellaan ottamaan kolme ensimmäistä osaa kerralla.
VastaaPoistaToisaalta, silloin kun kirja on julkaistu itsenäisenä teoksena, pitäisi sitä voida sellaisena myös lukea; Oppipoika on tällä julkaisustragialla syötti, jonka pitäisi pyydystää lukija seuraavienkin osien katiskaan.
Sanottakoon vielä, että Williamsilla oli ehkä vähän huono tuurikin... Luin tätä Abercrombien Before they are hanged ja Martinin A Dance with Dragons välissä. Kova paikka, sillä molemmat ovat sairaan hyviä, täynnä jysäreitä, jotka tuntuvat munaskuissa asti!
Juu, kova paikka - varsinkin kun Kolmen miekan taru on kuitenkin Williamsin esikoinen ja siinä on vielä (välillä vähän liikaakin) näkyvissä Tolkien-vaikute. Toisaalta sithit ja nornit ovat kyllä jotain muutakin kuin vain haltiasovitus - ja meidän maailmamme kulttuureja on sovellettu mielestäni hienosti Osten Ardiin. Mutta Martinin ja Abercrombien maailmat seisovat enemmän omilla jaloillaan.
VastaaPoistaMinä rinnastan Kolmen miekan tarun Hobbin Näkijän taruun ja Guy Gavriel Kayn Fionavarin kuvakudokseen - kaikki loisteliaiden kirjailijoiden esikoistrilogioita, joissa näkyy vielä kirjoittajan kokemattomuuskin, ennen kaikkea tietyssä mustavalkoisuudessa, mutta tenhoavia ja hienoja kirjasarjoja, jotka oikeaan hetkeen luettaessa muodostavat ikuisen elämyksen, mutta vähän huonommalla hetkellä lähinnä "ihan jees" -kokemuksen.
Minähän toki fanitan näitä kaikkia. ^^
Iivari, hyvin sanottu :-)
VastaaPoistaSalamurhaajan oppipoikakin on jossain vaiheessa tulossa lukuun, katsotaanpa huomaanko sitten jotain samansävyisyyttä.