Sivut

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Komisario Palmun erehdys

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen
Mika Waltarin historialliset romaanit ovat olleet minulle rakasta lukemistoa maailman sivu. Sinuhe on vaan edelleen hyvä - enkä kyllä keksi yhtikäs mitään urputtamista Johannes Angeloksesta tai Ihmiskunnan vihollisistakaan. Tiedostan, että Waltari on kirjoittanut paljon muissakin tyylilajeissa, mutta minulle hän on ollut nimenomaan historiallisten romaanien kotimainen kingi. 

Waltarin dekkareitakaan en ole ennen edes harkinnut. Liekö syynä vuoden 1984 paikkeilla yläasteen äidinkielentunnilla pakkokatsottu mustavalkoinen Palmu-leffa? Jonkinlainen etiäinen hienhajuisesta luokasta ja lentävistä pyyhekuminpalasista tuli heti kun tartuin tähän. 

Komisario Palmun erehdys on Todella Klassinen Dekkari monessakin mielessä. On älykäs, persoonallinen etsivä ja hänen käsittämättömän hidasälyinen apurinsa; on yläluokan perhe hulppeine taloineen ja luurankokaappeineen; on lukittua huonetta ja rajattua epäiltyjen joukkoa. On jopa epäilyttävä hovimestari! Niin tarkkaan on jokainen genren konventio päässyt mukaan, että kyseessä lienee Waltarin vakain tuumin ja harkiten toteuttama intertekstuaalinen isku.

Waltarin versiossa kertojana on hömelö apulainen, jonka selostamana lukijalle aukeaa yksityiskohtainen kuva kaikesta mitä etsiväkin näkee; lukija saa vapaasti arvailla murhaajaa samojen tietojen pohjalta. Ja peli on reilua, parhaiden klassisten dekkareiden tapaan! Loppuratkaisun kohdalla voi aidosti myöntää, että kaikki palapelin osaset tarjottiin lukijallekin - oma moka jos kiinnitti huomionsa komisarion velmuiluihin tai salonkiromansseihin sen sijaan että olisi keskittynyt johtolankoihin.

Jännäsin etukäteen miltä Waltarin teksti maistuisi tässä ilmeisesti 30 - 40 -luvulle sijoittuvassa tarinassa, mutta eipä ole valittamista. Toki Erehdys on vanhahtavaa suomea, mutta se on sitä rikkaalla, sujuvalla ja hauskalla tavalla. Waltaria tai Valtosta lukiessa huomaa, ettei hyvällä tekstillä ole parasta ennen -päiväystä. Erityinen kunniamaininta pitää antaa tiivistelmistä jokaisen luvun alussa; monta kertaa hirnahtelin itsekseni kun kumman lauseen merkitys myöhemmin selvisi. Neiti Vanteella on linna Espanjassa, hah! 

Kylmät kädet -kirjassa päähenkilö kommentoi Mika Waltarin naishahmoja, arvioiden Waltarin tapaa kuvata naisia kaksijakoiseksi. Kun tuon luin, pyöri autostereoissa jo Komisario Palmun erehdys, ja sattumoisin Morren blogissakin virisi juuri keskustelunpoikasta aiheesta. Parin viimeisen CD:n ajan kelasin siksi mielessäni erityisesti naishahmoja.

No, Erehdyksessä naishahmoissa on nuoria ja vanhoja, ja nuoret ovat kauniita. (Mutta nuoret ovat kauniita, ainakin näin neljänkympin tältä puolelta nähtynä, joten voiko Waltaria moisesta moittia?) Erehdyksen naiset ovat fiksuja, mutta miehissä löytyy skaalaa tampiosta terävään. Pahisnaiset ovat kauhean pahoja ja hyvisnaiset hyviä, miehissä on enemmän vaihtelua tässäkin suhteessa.

Ehkä naisten kuvaus tässä on jollain tavalla vähemmän syvää kuin miesten, mutta tuskinpa naishahmojen "kaksijakoisuudesta" kannattaa rutista tämän kirjan yhteydessä. Luonnekuvaus on joka tapauksessa karrikoitua; Erehdys on klassinen dekkari, ei mitään psykologinen trilleri.

Vaikkapa Sinuhessa tai Johannes Angeloksessa taas... mutta niissä naishahmoihin tutustutaan mieskertojien välityksellä. Olisiko niin kummallista, jos mies mielessään yksinkertaistaisi naista, sen mukaan mikä on suhde naiseen, ja suhteen seuraus? Sinuhe ei ymmärrä naisia - mutta eipä hän ymmärrä miehiäkään.

Iiks, olin kuvitellut voivani sanoa jotain Waltarin naishahmoista, mutta eihän minulla siihen ole eväitä. En vaan ole lukenut Waltaria tarpeeksi lavealti perustellun mielipiteen muodostamiseen. Pidetäänpä tämänkin puutos mielessä...

Vielä Erehdykseen palatakseni, kyllä Lars Svedberg on loistava lukija!

Mika Waltari (2007, alkuperäinen 1940). Komisario Palmun erehdys. WSOY, äänikirja. Lukija Lars Svedberg. ISBN 978-951-0-32558-2.

Arvioita:
Kirjavinkeissä


6 kommenttia:

  1. Tämä on kestosuosikkini, en edes taida muistaa, kuinka monta kertaa olen lukenut kirjan. Monta.

    Minäkään en usko tämän olleen ihan vakavissaan kirjoitetun, kyllä tässä sen verran kliseitä on. Kuten jo tuo mainitsemasi epäilyttävä hovimestari Batler, joka mm. yllätetään kaivamassa hautaa, niin kuin eräässä luvun alun tiivistelmässä kerrotaan.

    Minua kirjassa viehättäää ensinnäkin ajankuvaus, jo katoamassa oleva Helsinki jossa yksi poliisimies voi tuntea lähes kaikki rikolliset ja merkittävät henkilöt.

    Toiseksi pidän ironisesti kuvatuista poliisihahmoista, joiden heikkouksia ei peitellä. Vaikka Palmu on työssään etevä ja oikea muistipankki, käy ilmi että hänen koulutuksensa on ollut varsin puutteellista (kuten usein ja väärin siteraatut/lausutut latinankieliset sananlaskut osoittavat). Hauskaa onkin se, että ilmiselvästi aika yksinkertainen, kertojana toimiva apulainen on selvästi paremmin koulutettu ja kieliä taitava.

    Lars Svedbergin taitava luenta antaa kokemukseen vielä lisähohtoa. Tästä ei enää äänikirja paljon parane.

    Pidän kyllä elokuvaversiostakin. Tämä on sarjan elokuvista ainoa, joka on tehty todellisena epookkina. Ja elokuvan hahmovalinnat ovat mainioita. Leo Jokela tosin pyrkii varastamaan shown etsivä Kokkina, jonka hahmo ei kirjassa ole kovin paljon esillä.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että kirjoitat Palmusta! Palmut ovat ikisuosikkejani, puhutaanpa sitten kirjoista tai elokuvista ja siksi ne ovat järkevän arvostelukykyni ulkopuolella. Mutta mikä minusta kirjoissa ja elokuvissa on erityisen valloittavaa on juuri itseironia. Kumpiakaan ei ole tehty täysin vakavalla naamalla, vaan sopivassa suhteessa kieli poskessa. Ja kaikki, mitä Lukutoukka edellä kirjoittaa on täysin totta. Menneen maailman henki ja Helsinki-kuvaus ovat jo ihan kulttuurihistoriallisessakin mielessä arvokkaita.

    Minähän luen paraikaa Sinuhea ensimmäistä kertaa elämässäni. En nyt mene siihen sen kummemmin, mutta pohdintasi naishahmoista oli kiinnostava ja kun pikaisesti mietin eri naishahmoja, löytyy kirjasta niitä ehkä vähän, mutta monipuolisesti. On kamala ja kaunis Nefernefernfer, Minean viattomuutta ja uskollisuutta ruoditaan minusta hyvinkin monipuolisesti ja syvällisesti. Sitten on vielä ainakin Merit, mutta hänestä en sano vielä mitään, sillä kirja on kesken :)

    Mutta kiitos tästä, ja suosittelen kyllä lämpimästi elokuvaversiotakin; ilman pyyhekumeja ja pimeää luokkaa!

    VastaaPoista
  3. Minullekin eka Komisario Palmu -elokuva on ihana nostalgiapaukku. Mahtavat näyttelijäsuoritukset, ihana huumori ja miljöö...

    Epämääräisesti muistelen joskus lukeneeni jonkun Palmu-dekkarin, mutta onpa siitä aikaa. Selvästi kannattaisi virkistää muistia ja nimenomaan äänikirjan parissa!

    VastaaPoista
  4. Lukutoukka, hyvä että mainitsit tuon Helsingin, en muistanut ottaa sitä esille vaikka bongailin kyllä matkan varrelta nostalgisia ravintoloita ja tienoita :-) Elokuvaversiossa, jos sitä nyt katsoisin, ympäristöstä vielä enemmän irti! (Väännettävät sähkönappulat tuottivat heti mummola-flashbackin!)

    Amma, kiitos kommentista, ja onpas hauskaa että sinulla on Sinuhe työn alla. Tulee olemaan kiva lukea mikä vaikutelma ja fiilis sinulle siitä jäi. Minun alkoi tehdä mieli lukea Ihmiskunnan viholliset uudestaan...

    Salla, komppaan Lukutoukkaa, että tästä ei äänikirja taida paljon parantua! :-) Pohdiskelin että kuuntelisin loputkin Palmut, mutta niitä ei kait ole äänikirjana - huoh. Mikael Hakim löytyisi, mutta lukija on eri.

    VastaaPoista
  5. Minullekin tämä on lähinnä elokuvakokemus, joka on siis NIIN loistava! Sääli, että mikä tahansa kouluun liittyvä on murkuille myrkkyä ;)Opet ne siellä kuitenkin parastaan tarjoavat.

    VastaaPoista
  6. Kirsi, olet niiiin oikeassa :-) Yläasteen opettajat ovat todellisia arjen sankareita!

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.