Sivut

torstai 29. syyskuuta 2011

Kuinka kuolleita käsitellään

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti
John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään paukahti luettavaksi tietenkin 101 spefin helmen listalta. Pohjoismaista väriä piti saada mukaan, ja bloggarikollegojen ehdotuksesta nostimme listalle tämän ruotsalaistekijän esikoisen.

Paitsi että pokkarihyllyä taannoin kirjakaupassa tutkiessani tunnistin vain kirjailijan nimen - ja ostin "väärän" kirjan. Se listan kirja oli Ystävät hämärän jälkeen.

Ups.

Kuinka kuolleita käsitellään kertoo oudosta menosta Tukholmassa. Eräänä paahtavan kuumana päivänä koetaan sähkökatkon kummallinen vastakohta, paisuva sähköpulssi, jonka jälkeen huomataan vielä epätavallisempi ilmiö: kuolleet ovat heränneet henkiin. Ruumishuoneilla painitaan vironneiden vainajien kanssa, haudoista kuuluu hermostuttavaa rapinaa... Kuten kuvitella saattaa, edesmenneiden omaiset reagoivat erilaisin tavoin.

Kirjassa seuraillaan erityisesti joidenkin perheiden kokemuksia ilmiön kanssa. Keskipisteeseen nousevat koomikko David, teinityttö Flora ja toimittaja Mahler. Kaikilta on kuollut joku, joku joka nyt palaa. Kaikki kuolleet eivät näet herää henkiin - eikä yksikään palaa entiselleen.

Lukukokemuksena Kuolleita oli kaksijakoinen. Pidin tästä kirjasta - ja toisaalta en. Ehkä voi sanoa, että pidin tästä älyllisesti, mutta emotionaalisesti se pudotti minut kyydistä. Painostava tunnelma on tehty hyvin. Mutta keskushenkilöt olivat minulle ongelmallisia: heidän kokemuksensa toisaalta jättivät kylmäksi, toisaalta herättivät kaameita kaikuja. Jostain syystä ihmiskuvaus ei tässä purrut minuun ihan täysillä. En täysin onnistunut eläytymään tässä kirjassa kenenkään fiiliksiin, vaikka toimittaja David ja hänen pieni poikansa välillä värähdyttivät.

Mutta kirja voi olla hyvä, vaikkei siihen eläytyisikään. (Itse asiassa en ole varma haluaisinko eläytyä täysillä kirjaan, jossa kuolleet heräävät henkiin... Grh! Samaa olen kyllä huomannut kauhukirjojen kanssa yleisemminkin; ne harvemmin viettelevät uskomaan. Silti monesti pidän hyvin tehdystä kauhusta, koska siinä käsitellään ihmisiä äärimmäisissä tilanteissa. Ja juonet ovat usein hyviä.)

Lindqvist onnistuu minusta erinomaisesti kuvaamaan yhteiskunnan reaktion järjettömien ja vaikeasti käsiteltävien tapahtumien osuessa kohdalle.  Perusidea ja sen seuraukset on rakenneltu hyvin. Tapahtuneen perimmäinen selittämättömyys oli sekin tehty tässä minusta taitavasti. Vaikkei lopussa saanut ns. rationaalista selitystä, mysteeriin saatiin ratkeamisen tuntua toisella tasolla. Lindqvist miettii, mitä tarkoittaa olla ihminen - ruumista vai sielua, minää vai minua suhteessa muihin - ja näihin kysymyksiin vastaaminen on toki tärkeämpää kuin jonkin zombiereseptin käsittely.

Parhaiten tämä toimikin minulle yhteiskunnallisen ulottuvuuden puolesta. Synkästä aiheesta huolimatta hörähtelin välillä Lindqvistin piikeille; ministeriöiden, armeijan ja median reaktiot ovat karmeita ja loogisia. Viranomaiset pohtivat poliittisesti korrektia nimitystä manalasta palanneille ja lehdistö uutisoi... Tässä haastatellaan televisioon miestä, joka on juuri nähnyt läheisensä heräävän kuolleista kammottavasti muuttuneena:
David veti suutaan hymyyn, irvistykseen joka näytti kammottavalta kuvissa, ja vastasi:
"Hyvältä tuntuu. Odotan jo semifinaalia." 
"Anteeksi?" 
"Semifinaalia. Brasilialaisia vastaan." 
Toimittaja vilkaisi kuvaajaan ja he viestittivät vaivihkaa toisilleen: uusi otto. Toimittaja vaihtoi äänilajia kuin olisi kysynyt kysymyksensä ensimmäisen kerran. 
"Sinähän olet ainoa henkilö joka on ollut läsnä kun vainaja on herännyt eloon. Mitä oikein tapahtui?" 
"Niin", David sanoi. "Kun olimme saaneet ensimmäisen vapaapotkun, minusta tuntui että nyt onnistuu..." (s. 101)

Ei täyskymppi mutta vastasi odotuksiani omaperäisestä, sujuvasta tarinasta. Lindqvist saa aika kuluneesta zombie-setistä jotain uutta ja kiinnostavaa irti, se on hatunnoston arvoinen temppu.

John Ajvide Lindqvist (2011, alkuperäinen 2005). Kuinka kuolleita käsitellään. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8512-5.

Arvioita:

Kari Salminen Turun Sanomissa
Toni Jerrman Hesarissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa




5 kommenttia:

  1. Minulta tämä jäi kesken, varmaankin siksi, että odotushorisonttini oli kokonaan väärä. En osannut asennoitua kauhuun,josta olen kyllä pitänyt ja soitä kosolti lukenutkin. Kausi on mennyt minun kohdaltani ehkä ohi? Olet analysoinut hienosti! Ruotsalaisilla on jotenkin tuo yhteiskunnallisuus hanskassa.

    VastaaPoista
  2. Minä olen tykännyt kaikista Ajvide Lindqvistin kirjoista, mutta tästä kuitenkin vähiten (suosikkini on Ystävät hämärän jälkeen, Ihmissatama muuten hyvä, mutta loppu on lässähdys). Noin muuten en ole kyllä kauhukirjallisuutta lukenut juuri lainkaan, ehkä joskus lapsena jotain Kingiltä. Mutta nämä ruotsalaisherran luomukset kyllä kolahtavat, ehkä siksikin, että kauhuelementtien keskellä ympäristön ja yhteiskunnan kuvaus on kohdillaan.

    Viikko sitten hankinkin hyllyyn uusimman suomennoksen Kultatukka tähtönen, harmittaa vaan kun muutto- ja muiden kiireiden takia en ole vielä ehtinyt sen pariin. Ehkä ensi viikolla!

    VastaaPoista
  3. Kirsi, välillä epäilen itsekin että ikäkausi vaikuttaa - mutta huomaan sen enemmänkin scifimaussa. Kauhu ei, Stephen Kingiä lukuunottamatta, ole ollut sellaista vakiolukemistoa.

    Ruotsalaiset tosiaan hallitsevat yhteiskunnallisen ulottuvuuden jotenkin suvereenisti... ehkä se on se kuuluisa diskuteeraaminen :-) Tai sitten meillä täällä on liian ohut auktoriteettien piikittelyn perinne?

    Miia, sukulaissielu mitä tulee KIngiin siis! Kiva tietää muut Lindqvistin kirjat voivat tästä vielä petraantuakin, sillä kyllä on ainakin pari vielä tarkoitus lukea. Jos onnistun seuraavaksi hankkimaan oikean kirjan... Kyllähän tämä tietysti haarukoimallakin onnistuu...

    VastaaPoista
  4. Hih, tuota väärän kirjan valintaa on tosiaan ollut liikkeellä ;D Taidan seuraavaksi ottaa lapun mukaan kirjastoon, että muistan lainata Ystävät hämärän jälkeen...

    Minäkin hörähtelin Ajvide Lindqvistin piikeille ja mustalle huumorille, joka oli paikoin oikein onnistunutta, kaikessa karmeudessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, Ystävät on minusta selvästi parempi kuin tämä (ja karmeampi)... Siinä ja Kultatukassa ei tosin ole samaa jekkuilevaa pilkkaa; yhteiskuntakritiikki on perinteisemmin upotettu teemoihin.

      Minulle tuosta nettimuistilistasta on ollut oikeasti apua. Mutta joskus sitä luulee muistavansa vaikkei muistakaan. Noh, ei tämä mikään katastrofikirja ollut, omassa lajissaan ok. :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.