Sivut

lauantai 15. lokakuuta 2011

Maameren tarinat 1 - 4


Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:
[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)
Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa


12 kommenttia:

  1. Olen lukenut tarinat 1-3 nuorena, ja varsinkin tarina 3 oli kyllä aika kovaa kauraa, kiinnostaisi lukea nelonenkin, mutta jos on vielä rankempaa, niin se on hyvä tietää etukäteen.

    Minusta olit saanut tarinoiden ytimen juttuusi.

    Pidän itse tarinasta 2 eniten.

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen nuorena lukenut näistä osan, mutta muistikuvat ovat toooodella hatarat. Pitäisikin lukaista uudestaan!

    VastaaPoista
  3. Mä olen ottanut kirjat lukulistalle nyt uudestaan. Luin ekat kolme osaa monta kertaa teininä, mutta tuon neljännen olen tainnut lukea vain kerran, kun se ilmestyi. Se oli minulle silloin pettymys. Saa nähdä, miten asia on nyt. :)

    VastaaPoista
  4. Voi, nämä ovat olleet jo muutaman vuoden hyllyssämme (yhteisnide 1-4), mutta en ole oikeastaan edes vakavasti harkinnut niiden lukemista.

    Annoin kirjan aikoinaan miehelleni lahjaksi ja hän piti kirjasta kovasti. En tiedä miksi en edes hyvien arvioiden jälkeen jaksa tarttua kirjoihin, koska fantasia on kuitenkin ihan mukava genre.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut tarinat 1-3, jotka ovat yhteisniteessä. Pidin erityisesti osasta 2, jonka ymmärsin tytön kasvukertomukseksi kaikkine tunneleineen ja luolineen jne.

    Osa 4 vaikuttaa mielenkiintoiselta. Pitäisi varmaan lukea sekin.

    VastaaPoista
  6. Tämä on minullakin edelleen aukkona sivistyksessä.. Jos siis tähän tarttuisi Chrestomancin maailmojen jälkeen, fantasiahammasta kolottaa epäilyttävästi.. Kiitos kivasta ja innostavasta arviosta!

    VastaaPoista
  7. Kiitos Jokke!

    Morre, suosittelen - kun kaipaat vaihtelua juuri nyt kovin klassiseen lukujärjestykseesi :-)

    Marjis, kiinnostavaa - minä taas tunsin että nelonen kolahti parhaiten. Mutta voipi olla ikäkausijuttu, ehkä olisin 20 vuotta sitten ajatellut toisin; nelosessa on enemmän "harmautta" ja vähemmän mustaa ja valkoista... Kivaa että aiot lukea nämä uudestaan.

    Sonja, onneksi kirjat säilyvät aika hyvin :-) Ehkä jonain päivänä tulee se oikea hetki: kaipaatkin lohikäärmeen tulenkatkuista ja raadonhajuista henkäystä... Maamereltä löytyy!

    Margit, näitä on ilmeisesti ilmestynyt useampaan otteeseen erilaisina komboina. Lue vain nelonenkin, se kertoo (minusta) kiinnostavia ja yllättäviäkin asioita myös kakkososasta tutuista henkilöistä. Itse asiassa mietin aamulla juttua väsäillessäni, että uskaltaisinko suosittaa pelkästään nelososaa yksinään vähän aikuisempaan makuun, mutta päätin että en; teho tulee osittain taustojen tietämisestä. Vaikea sanoa kuinka hyvin se toimisi soolona.

    Linnea, ole hyvä! Kyllä tätä kelpaa lukea :-)

    VastaaPoista
  8. Oi, minä rakastan Maameren tarinoita - ihanaa että kolahtivat sinuunkin. Suosikkejani taitavat olla osat 2,3 ja 6.

    Tehanussa on mielenkiintoisia teemoja, mutta minusta se on kielellisesti ja kerronnallisesti jotenkin kömpelömpi kuin muut osat. Pidän kyllä kovasti siitäkin.

    Erityisesti minua viehättävät Le Guinissa juuri nuo henkilöhahmot ja teemat, erityisesti se miten kirjoissa käsitellään kuolemaa ja sukupuolirooleja.

    VastaaPoista
  9. Tutulta kuulostaa: minäkin olen lukenut Maameren tarinat (osat 1-3) yläasteikäisenä kirjaston fantasiahyllystä. Ehkä ne olivat vähän liian "aikuismaisia" minulle silloin, taisin tykätä enemmän Belgarionin tarun kaltaisista suoraviivaisemmista seikkailuista.

    Tuota neljättä osaa olen "meinannut" lukea vaikka kuinka kauan, se että sen jälkeenkin on tullut osia on tainnut livahtaa minulta ohi ennen tätä kirjoitustasi...

    VastaaPoista
  10. Tämän(kin) kirjasarjan kohdalla olen saanut vähän ihmetellä, mitä oikein itse luin yläasteella, kun ovat silloin jääneet kokonaan väliin. Jotain muuta, selvästikin! Mutta onneksi näitä aukkoja voi paikkailla vanhemmiten, ja yllättävän moni näennäisesti nuortenkirja on osoittautunut ihan aikuisten kirjaksi :-)

    VastaaPoista
  11. Kiitos mielenkiintoisesta arvioinnista! Itsellä on ollut jostain syystä Ursula Le Guinin mentävä aukko fantasiasivistyksessäni, vaikka fantasiakirjoja onkin tullut luettua ihan kiitettävästi. Nyt viimeistään kiinnostuin Le Guinista ja Maameren tarinat menkööt heti lukulistalle.

    Ihanaa, että joku muukin aikuinen on todennut nuortenkirjat lukukelvollisiksi. Olen jo miettinyt, onko minussa jotain vikana, kun näin aikuisiällä olen innostunut monesta tuoreesta nuortenkirjatulokkaasta. :)

    VastaaPoista
  12. sinidean, ole hyvä! Olen itsekin aika tuore näiden nuortenkirjojen parissa. Tähänastisen perusteella luulen että on nuortenkirjoja ja nuortenkirjoja... parhaat sopivat ilman muuta aikuiseenkin makuun, heikommat tuntuvat liian yksioikoisilta ja jankkaavilta. Mutta pelkästään kategorian takia ei tosiaan kannatta dissata mitään näistä :-)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.