Säädyllinen murhenäytelmä

Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.

Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 

Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)

Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa

Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa