Löytölapsi ja miksi silti pitäisi lukea Stoutin dekkareita

Tämän kirjan päätymisestä luettavaksi juuri nyt voi ehkä syyttää Venla Hiidensaloa, jonka Mediahuora suorastaan höyryää ahdistusta. Mediahuoraa lukiessa tuntuu kuin pitelisi sylissään kuristajakäärmettä, joka vähitellen hivuttautuu ylöspäin, kohti herkkää kaulaa. Tai kuin sivuilta nousisi tukahduttavia huuruja. Kirja pitää vähän väliä laittaa pois ja hengähtää hapekkaammassa seurassa.

Tai ehkä, epäsuorasti, voi Löytölapsen laittaa Kirsin piikkiin. Hän näet herätteli äskettäin keskustelua kirjojen omistamisesta ja sai minutkin miettimään taas kerran osto- ja omistuspolitiikkaani.

(En muuten suostu kutsumaan kirjojen ostamista kulutukseksi. Jotain rajaa. Joskus se on tuhlausta... mutta kulutusta se ei ole.)

Vaikka olen kirjahamsteri enkä painosten keräilijä, periaatteissani on SaPo-sarjan mentävä aukko. Siitä luiskahti ostoskassiin syksyn kirjamessuilla Rex Stoutin Löytölapsi, vaikka alkukielinen The Mother Hunt löytyy jo ennestään hyllystä. Äitivainaan dekkarikokoelma asuu nimittäin nyt meillä ja tilaisuuden tullen täydennän sitä. Aito bibliofiili ei ehkä olisi vähän huonokuntoisesta löytölapsesta huolinut, mutta kaltaiselleni pseudokeräilijälle se kelpaa mainiosti. Siedettävällä hinnalla on vaikea löytää niitä vanhoja SaPoja, joista ei ole otettu uusintapainoksia.

Tästä ei taida olla. Ei ihme, sanoisin.

Itse tarina on peruskamaa. Löytölapsessa Stoutin tukeva etsivä Wolfe palkataan paikallistamaan hienostorouvan kynnykselle ilmaantuneen pienokaisen äiti. Rouvan edesmennyttä miestä epäillään isäksi, mutta kun 60-luvulla ei tehty DNA-testejä, on äidin löytäminen ainoa mahdollisuus selvittää asia. Wolfen suvereeni apulainen, Archie Goodwin, singahtaa jäljille, mutta kas kummaa, paras johtolanka kuristetaan kuoliaaksi. Wolfe joutuu jälleen kerran miettimään mitä poliisille on pakko kertoa - vai onko mitään. Äidin etsinnästä sukeutuukin pitkä, turhauttava ja lopulta Wolfeakin liikuttava metsästysretki.

Niin kuin sanoin, peruskamaa Stoutilta. Ei valittamista. Kummastelen joskus, miksi Rex Stout ei ole Suomessa suositumpi kuin on. Nero Wolfesta tehty kaamea televisiosarja tuskin ketään innosti kirjoihin tutustumaan, ja kai se on niin, että vanhoja dekkareita löytyy pilvin pimein. BBC:n noste kannattelee brittidekkaristeja mutta ei pulppauttele asialistalle atlantintakaisia.

Olen heikkona kirjasarjoihin, joissa samat henkilöt seikkailevat kirjasta toiseen. Tuttujen hahmojen seurassa viettää muutaman tunnin ja virkistyy kummasti. Siellä he ovat aina, muuttumattomina ja vakaina ja turvallisina. Minulle Nero Wolfe -dekkarit ovat oikea rauhan saari keskellä tosimaailmaa, jossa mikään ei pysy paikallaan hetkeäkään ja aikakin laukkaa kuin olisi loppumassa.

Voin perustella Stoutin lukemista fiksumminkin; eivät nämä pelkästään halihuopien kirjallisia vastineita ole. Ensinnäkin tässä sarjassa tuo tuttujen hahmojen käyttö on nerokkaan tehokasta. Stout onnistuu vääntämään samoista aineksista uusia tarinoita kerran toisensa jälkeen. Toiseksi, Wolfe-kirjoissa on pistävää huumoria. Kertoja-Archie on nokkelasti hauska. Okei, ehkä Archien 30-lukulaiset asenteet sukupuoliin vähän rassaavat... mutta mitä hittoja. Voin tykätä sovinistista jos hän pysyttelee kirjassa ja käyttäytyy kuin herrasmies. Kolmanneksi, hahmot ovat loistavia arkkityyppejä. Wolfe on erakkoluolassaan piileksivä maagi. Archie on klassinen toiminnan mies, kaupunkicowboy ja heikkojen puolustaja. Heidän keskinäisen dynamiikkansa on näiden kirjojen juju. Toiminta on riippuvainen ajatuksesta ja ajatus toiminnasta, mutta mikään riippuvuussuhde ei ole ongelmaton.

Mutta Stoutiin tutustumista ei kannata aloittaa Löytölapsesta. Suomennos on lievästi sanottuna omituinen ainakin näin nykylukijan silmin. Miten ihmeessä sanasta rug on voinut tulla ryijy? Newyorkilaisen hienostorouvan talossa on persialaisia ryijyjä?

Ylipäänsä ilmaisu on kaikkea muuta kuin luontevaa. Käännös ei tee minkäänlaista oikeutta Stoutin huumorille tai sävyille. Voi itku ja hammasten kiristys. Tekstistä tuli suomeksi tahattomasti hupaisaa ja paikoin käsittämätöntä. Suokaa anteeksi pitkät lainaukset, mutta häijyä väitettäni on syytä todistella... Nautiskelkaapa näistä:

Julian Haft hymyili Wolfelle. - Näin on aina, herra Wolfe, joukkokulttuuria. 

Hänen ohut tenorinsa sointui yhteen hänen jalkojensa, mutta ei hänen tynnyrinsä kanssa. 

- Mikäli tiedän, te olette innokas lukija. Luojan kiitos, kirjat eivät ole ilmoitusten varassa. Oletteko kirjoittanut yhtään kirjaa? Se teidän täytyisi tehdä. Siitä ei ehkä tulisi suunnatonta tai ällistyttävää, mutta varmasti luettava. Minä kustantaisin sen mielelläni. Kyllä minäkin osaan yllyttää ihmisiä siinä kuin herra Binghamkin. 

Wolfe murahti. - Sitä en voi edes ajatella, herra Haft. Salapoliisin on vaikea suojella koskemattomuuttaan ja se tulisi täysin mahdottomaksi, jos kirjoittaisi tuhansia sanoja käsittävän kirjan, kuten niin monet ovat kokeneet. Mikään ei ole ihmiselle turmiollisempaa kuin kirjan tekeminen: lukemattomat kiusaukset ovat vastustamattomia. (s. 102-103)

Ja sitten alkuperäinen:

Julian Haft spoke to Wolfe. "This is the way it goes, Mr. Wolfe. Mass culture." His thin tenor went all right with his legs, but not with his barrel. "I understand you're a great reader. Thank heaven books don't depend on advertising. Have you ever written one? You should. It might not be enormous or stupendous, but it certainly would be readable, and I would like very much to publish it. If Mr. Bingham can solicit, so can I." 

Wolfe grunted. "Unthinkable, Mr. Haft. Maintaining integrity as a private detective is difficult; to preserve it for the hundred thousand words of a book would be impossible for me, as it has been for so many others. Nothing corrupts a man so deeply as writing a book; the myriad temptations are overpowering. 

Myönnettäköön, että Haftia on aiemmin kuvailtu vertaamalla hänen jalkojaan hammastikkuihin ja vartaloaan tynnyriin. Mutta silti. Mass culture, should, advertising, solicit, integrity...  Sitä paitsi lainausmerkkien vaihtaminen repliikkiviivoihin tekee silppua Stoutin tiiviistä tyylistä.

Harmillista kyllä, en siis voi tämän suomennoksen kohdalla pokkana vedota neljänteen syyhyni rakastaa Nero Wolfe -dekkareita. Alkukielellä on nimittäin ilo lukea Wolfen älykästä argumentointia milloin mistäkin aiheesta. Stoutin Wolfe on perinpohjaisen sivistynyt erakko, jonka eettinen ja esteettinen hipiä on liian herkkä arjen kohtaamiseen. Ainakaan tämä suomennos ei välitä Wolfen/Stoutin sävyjä lainkaan.

Vielä viidenneksi, Wolfe on innokas ja arvostelukykyinen lukija. Hänen kirjastostaan löytyy vain erinomaisia kirjoja, joiden kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään integriteettiään uhkaavat kiusaukset. Hän tiettävästi poisti hyllystään Thomas Moren Utopian tultuaan siihen tulokseen, että More lavasti Richard III:n syylliseksi Towerin prinssien murhaan. Ja Jane Austen on Wolfen lempikirjailija! Tämä ja tuhat muuta intertekstuaalista pikku hauskuutta odottavat.

Lukekaa siis Stoutia. Mielellään englanniksi. Suomennoksista uskaltaisin ehkä suositella Kalevi Nyytäjän kääntämää Kuolema pöytälaatikossa... eikä Eero Ahmavaaran suomentama Liian monta kuolemaa aiheuttanut ainakaan mielenpainuvaa tuskaa.

Rex Stout (1966, alkuperäinen 1963). Löytölapsi. WSOY. SaPo 75. Suomentanut Sauli Sipilä.