Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa