 |
| Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka |
Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.
Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?
En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.
Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.
Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.
Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.
Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.
Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.
Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.
Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.
Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?
Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.
Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.
Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.
Ivana on siitä hyvä kirja, että se saa aikaan ajatuksia. Mietin noita samoja juttuja just vähän aikaa sitten.
VastaaPoistaMä tykkään kuunnella kirjailijan puhetta kirjasta. Jotenkin tuntuu, että siinä pääsee hieman syvemmälle kirjaan. Ehkä se on vähän sellaista keskustelua niin kuin esim. blogikeskuskelutkin.
Seuraan myös joitain kirjailijablogeja ja musta on kiinnostavaa miettiä, että miten kirjailijan oma elämä on vaikuttanut kirjaan. Olen myös vähän (liian?) utelias ja tykkään muutenkin seurata blogeja, ja myös luen naistenlehtiä. Useinhan niissä naistenlehdissä on muuten ihan oikeita juttuja, esim. kirjailijoista tai jostain maailman tapahtumista ;D
Mä en yhtään pysty ajattelemaan, että kirjan pitäisi olla erillään kirjailijasta. Musta kirjailijalla on tavallaan mahdollisuus puhua kirjansa aiheesta yleisemminkin julkisuudessa. Musta se on kiinnostavaa. Jotkut käyttää asian kaupallisesti edukseen, toiset yhteiskunnallisesti. Jälkimmäistä tosin tapahtuu harvemmin =O Mutta aika usein petyn, esim. Tervon Laylan jälkeen Tervo olisi voinut paljonkin puhua asiasta, mutta meni kyllä vähän mutinaksi.
Mari A., joo, varmasti niissä on hyviä juttuja. En voi sanoa että oma naistenlehdettömyyteni olisi jokin hieno moraalinen ja tai sivistyksellinen valinta, kai se on vaan tottumuksen puutetta ja sitä kautta motivaation puutetta. En ole oikein oppinut lukemaan mitään aikakauslehtiä, paitsi kampaajalla. Nyt meille tulee uutena juttu Suomen Kuvalehti, enkä meinaa millään saada sitäkään luettua! Ehkä tämä on sukua novellirasismilleni...
PoistaTuo kirjailijan keskustelu kirjasta - joskus se voi olla hieno plussa, ja kirjasta oikeasti oivaltaa jotain uutta, mutta useimmiten ei. Etukäteen en halua niitä juttuja kuulla, koska kirjan pitää minusta toimia ilman kirjailijan antamia lisäpalikoita... ja jälkikäteen, noh, sitten olen jo luonut oman lukukokemukseni, joka on kirjan ja minun välinen juttu, ja jos kirjailijan selitykset siitä mitä kirja "tarkoittaa" eroavat valtavasti omistani, tulee helposti sellainen olo, että jahas, väärin luettu. Sillä kirjailijan tulkinta tietenkin dominoi.
Tuo pointtisi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on kyllä hyvä, mutta minulle riittäisi, että kirjailija vaikuttaa kirjoillaan. :-)
Kiinnostava kirja ja kiinnostava aihe! Nyt tekee mieli lukea kotimaista nykykirjallisuutta o_0
VastaaPoistaMä en ole itsestäni koskaan löytänyt kiinnostusta kirjailijoita kohtaan, ja kirjatkin kohtaan nykyisin usein edes takakantta lukematta. Mitä vähemmän odotuksia, sen parempi. Lisäksi, mulla käsitys kirjailijan persoonasta vaikuttaa myös lukukokemukseen. Yleensä negatiivisesti. Siksipä en suosittelekaan kirjailijablogien lukemista juuri kenellekään - itse olen erehtynyt lukemaan Neil Gaimanin blogia, ja entisestä sankarista on päässyt hiljalleen tulemaan ... no, epäsankari. Ärsytyksen tunteeseen sekoittuu synkeää pettymystä enkä ole tippaakaan kiinnostunut herran tulevasta tuotannosta.
Mutta tuotteistaminen - sekä kiehtova että masentava aihe, josta on kohta enemmänkin sanottavaa kunhan saan tuon Foleyn loppuun.
Liina, hyvä! Tuotteistamiskeskustelua odotellessa...
PoistaMinultakin jää joskus takakansi väliin, varsinkin jos on tuttu kirjailija. Jotenkin hauskempaa niin! Ja kirjailijablogit ovat kaksiteräinen miekka, googlettaminen on joskus pahasta. Minullekin on parin kirjailijan kohdalla käynyt niin, että olisi parempi jos en olisi kaivanut lisätietoja... Oikeasti, kirjan on ilmeisesti helpompi olla minun makuuni kuin ihmisen! :-)
(Mutta ei Ursula Le Guinin kohdalla! Hänen blogiaan selasin vähän aikaa ja ajattelin että vau, nekin tekstit suorastaan henkivät hyvää mieltä.)
Mielenkiintoisia ajatuksia kirja sinussa herätti. Itse olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän kirjan lukemisen suhteen. Aivan lähiaikoina en kirjaan kyllä aio tarttua, annan savujen ensin vähän laskeutua ja ilmiön hiljentyä.
VastaaPoistaAjattelen vähän samalla tavalla kuin Mari A kirjailijan ja kirjan välisestä suhteesta. Kirjailija on aiheensa asiantuntija ainakin omasta näkökulmastaan käsin ja on mielenkiintoista kuulla tai lukea, miten hän on aihettaan lähestynyt ja prosessoinut. Tämä ei kuitenkaan sulje pois lukijan omia tulkintoja ja tästä voi parhaimillaan syntyä mielenkiintoista keskustelua.
Myös omaelämäkerrallisuus on kiinnostavaa, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että lukisin kirjoja ainoastaan miettien, mikä tässä kirjassa on "totta" ja mikä ei. Kirjailija kuitenkin aina kirjoittaa omien kokemustensa, ajatustensa ja persoonansa kautta. Joskus nämä näkyvät kirjoissa suoremmin, joskus hyvin kauaskin etäännytettyinä.
Jaana, kiva jos kiinnosti!
VastaaPoistaOlet kyllä oikeassa siinä, että parhaimmillaan kirjailijan puheet kirjasta tuovat lisäarvoa. Mutta kuten tuossa Liinalle totesin, kirjan on helpompi olla minun makuuni kuin ihmisen, ja negatiiivinen vaikutelma kirjailijasta voi hyvinkin maustaa lukukokemuksen ikävästi. Muistan yhden tapauksen, jossa (jälkiviisaasti) huomasin, että luultavasti tulkitsin yhden novellin täysin väärin siksi, että kirjailijan blogin selailuista oli jäänyt tietty (oikeutettu tai sitten ei) mielikuva kirjailijasta. Ja sen mielikuvan läpi luettuna novelli oli niin ärsyttävä, että kokoelma jäi siihen. Monet kirjailijat ovat aivan fantastisia tyyppejä, sikäli kun tiedän, mutta jotenkin minulle tekijän ja kirjan ero on kauhean selkeä ja ylittämätön, ja ärsyynnyn itseeni kun huomaan, että minulle muodostuu kirjailijasta käsitys, ja se käsitys vaikuttaa ajatuksiini kirjasta - ennen kuin olen kirjasta nähnyt vilaustakaan!
Joka tapauksessa minusta periaatteessa kirjailijan ei saisi olla "pakko" tehdä itsestään julkista keskustelijaa muutoin kuin kirjojensa kautta, ja on kurjaa jos tuotteistamispaineet siihen työntävät ihmisiä, jotka eivät koe roolia omakseen. Ja uskon vakaasti, ettei kirjailijaan tai hänen elämäänsä/ympäristöönsä perehtyminen saa milloinkaan olla kirjan ymmärtämisen tai tulkitsemisen edellytys. Esimerkiksi Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla kirjan jonkinasteinen todellisuuspohja taisi aikalaisille nousta isommaksi jutuksi kuin kirja itsessään.
Kirjailija kirjoittaa itsensä kautta... mutta kirjaa ei tarvitse lukea kirjailijan kautta. Siitä varmaan kaikki ovat samaa mieltä! Joten jossain määrin tuo kirjailijoista kiinnostuminen lukijakohtainen makuasia. Heh, tai ehkä kirjailija-ja-lukija -kohtainen. Mutta mitä enemmän tätä ajattelen, sitä vaikeampi on yleistää. Joidenkin kirjojen kirjoittajat olisi kieltämättä kiva tavata; voisi kysyä mitä ihmettä he oikein tarkoittivat. :D