Koskinen ja siimamies

Kesän kunniaksi aion lukea kasan dekkareita. Heh, kesän kunniaksi... aina voi lukea kasan dekkareita! Mutta nyt on käsillä sikäli herkullinen tilanne, että edessä on minulle uusi sarja kotimaisia dekkareita. Saan aloittaa alusta ja lukea kokonaisen pinon.

Seppo Jokisen tuotanto on jäänyt minulta väliin, sillä hänen kirjoittajauransa ajoittuu pahimpaan englanninkielisen kirjallisuuden kauteeni; suomenkielistä ja suomalaista on tullut luettua enemmän vasta  blogiaikoina. Kun Koskinen ja siimamies ilmestyi vuonna 1996, taisin tosin olla zombieäitiyslomalla... luin lähinnä tuoteselosteita ja tenttikirjoja... jos silmät pysyivät auki... mutta olin jo silloin tukevasti toista vuotta ulkomaisen nettikaupan pokkarikoukussa. En seurannut kotimaista kirjaskeneä. Ja rikosromaani nimellä Koskinen-ja-jotakin olisi tuskin houkuttanut. Olisin ajatellut, että kyseessä on Harjunpää-klooni ja jättänyt väliin.

Seppo Jokinen on kuitenkin ollut puheena lukupiirissämme, ja äskettäin pongasin Jokisen ja hänen Koskisensa Kirsin blogista. Siellä oli esillä sarjan uusin osa, Hervantalainen. Se nappasi heti. Hervanta on tällä hetkellä minusta vallan erinomaisen kiinnostava kaupunginosa erittäin tärkeässä kaupungissa. En kuitenkaan halunnut aloittaa väärästä päästä, joten ensimmäisenä lukuun tuli Siimamies.

Sain melkein enemmän kuin olin odottanut. Heti Siimamiehen alkusivuilla löytyy 16-vuotias tyttö kuristettuna Neitien lenkkimaastoista. Kääks. Kielsin kiireenvilkkaa kaiken liikkumisen niillä main, johon Neiti A totesi rauhallisesti, että on sieltä oikeitakin ruumiita löydetty, joten keksityistä on turha sauhuta. Ja sitä paitsi kun harjoittelee juoksemista pääsee tarpeen vaatiessa nopeammin karkuun.

Alkujärkytyksestä huolimatta pääsin kirjaan hyvin kiinni ja pidin siitä. Koskisen persoonassa on ehkä Siimamiehessä joitain vähän teennäisiä piirteitä, eikä kieli ole ehkä maailman hiotuinta, mutta kerronta etenee ja tarina kulkee. Toisiinsa lomittuvat linjat solmiutuvat siististi yhteen olematta liian ennalta-arvattavia. Tiettyä asetelmallista samankaltaisuutta Harjunpää-sarjaan on havaittavissa, mutta Siimamies kuuluu silti minusta dekkarina enemmän perinteisen realistisen poliisiromaanin kategoriaan kuin Joensuun kirjat. Harjunpää-sarja kaivaa psykologisia syövereitä niin tehokkaasti, että kirjoja lukiessa tulee useammin paha olo kuin tunne siitä, että maailmassa on järjestys. Voin ajatella lukevani Jokisen dekkareita ajanvietteenä; Joensuu on aina vakava paikka.

Eipä silti, ei Siimamies mikään hilpeän kepeä kirja ole. Turhaa kuolemaa ja pahaa oloa riittää. Mutta Jokinen lähestyy asioita jotenkin mukavan äijäkkäästi. Koskiseen tutustuu ja kiintyy, Hervantaan eläytyy, ihmisissä on arkista elämänmakua. Oman jännän vivahteensa kirjalle antaa ajankuva. Maailma on ehtinyt jossain välissä muuttua, sillä 90-luvun jälkipuoliskon teknologia ja elämänmuoto tuntuvat kutkuttavasti nostalgisilta. Rikososaston kokousvälineistöstä vain fläppitaulu lienee yhä ajankohtainen. Fläppäriä ei taida mikään SmartBoard ihan heti tappaakaan.

Mutta otetaan toinen esimerkki:

Palo-oja hipelöi sytyttämätöntä savuketta sormissaan. Vielä puoli vuotta sitten ryhmähuoneessa oli tupruteltu estoitta, mutta keväällä voimaan tullut tupakkalaki oli tehnyt siitä lopun. Nikotiininnälkä teki miehistä entistä nuutunemman näköisiä. Riipisenkin silmät verestivät väsymyksestä ja paksut viikset roikkuivat apeina. Näki että hän oli tehnyt pitkän yövuoron. (s. 11)

Edistys edistyy!

Koskinen ja raadonsyöjä on jo lainattuna. Aion lukea Koskiseni kiltisti järjestyksessä. Ja seuraavalle Hervannan reissulle otankin kartan mukaan ja käyn pienellä Koskis-kävelyllä tutkimassa kirjallisia ruuminlöytöpaikokja. Miksikäs ei, jos Jyväskylässäkin järjestetään Harjukaupungin kävelyretkiä?

Seppo Jokinen (1996). Koskinen ja siimamies. Karisto. ISBN 951-23-3573-5.

Arvioita:
Annika Lukemisen ilo -blogissa
Kisun kirjablogi
Mette Luetut-blogissa