Sivut

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Äidinmaa

Kuva: Tammi
Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:
Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 
Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)
Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

31 kommenttia:

  1. Tosi mielenkiintoinen katsaus Booksy ja monessa kohtaa nyökyttelin, vaikka pidinkin kirjasta enemmän kuin sinä (vaikka pitää on kyllä tämän kirjan kohdalla vähän hassu sana). En nyt osaa tähän aikaan aamusta kommentoida pohdintojasi järkevästi, pahoittelen, mutta päässä kyllä surraa. Minä en muuten kiinnittänyt huomiota noihin vuosilukuihin, hm, pitäisiköhän tätä selailla uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, heh, ei tähän aikaan amusta kukaan jaksa ajatella mitään... mulla kävi ajastusvirhe. :-)

      Mutta tämä oli todellakin niitä kirjoja, joita en osaa käsitellä mitenkään arvoneutraalisti. Koin sen hyvin henkilökohtaisesti. Kaksiteräinen miekka, tuollainen osuvuus.

      Poista
    2. Ai niin - se pitää vielä lisätä, että voinhan olla väärässä vuosilukujeni kanssa minäkin. Palautui jo kirjastoon, joten en voi tarkistaa. Mutta Benjaminilla oli vielä muistoja "vanhan koulukunnan" isästä.

      Poista
    3. Aa niin, totta. Tämä on hurja kirja ja helposti provosoiva. Itsekin välillä olin jotenkin, hm, tyrmistynyt, mutta jotenkin sitten käänsin sen päässäni enemmän tuoksi vallan korruptoivaksi vaihtoehdoksi joten ehkä siksi suhtauduin tähän neutraalimmin? No, oli mikä oli, hyvä että herättää keskustelua, aina kiinnostavaa!

      Poista
    4. Linnea, joo, tulkintakysymyshän se on. En tiedä miksi joihinkin juttuihin onnistuu uskomaan ja toisiin ei: voin ihan hyvin jotain Ian M. Banksia lukiessani leikkiä, että Kulttuuri on mahdollinen... mutta nyt en sitten osannut leikkiä, että meidän yhteiskuntamme muuttuu näin. Ehkä kyse on siitä miten "lähellä" se epätodennäköinen elementti on, ja miten paljon siitä kuvittelen tietäväni. :D

      Poista
  2. Kiinnostavuutta minäkin kiittelen. Tämä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta olen tavallaan pelännytkin tätä. Miten naisena voin suhtautua siihen? Mitä naisena voin sanoa siitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, niinpä! Harvoin on ollut näin, heh, sukupuolinen olo oman lukukokemuksensa suhteen. Kivaa että sinäkin olet tätä lukemassa, odotan kiinnostuksella mitä tuumit!

      Poista
  3. Mä en vaan saanut minkäänlaista otetta tähän kirjaan. Muistaakseni joskus 100 sivun jälkeen luovutin. Ehkä juuri sen vuoksi, etten voinut uskoa tämmöisen skenaarion olevan totta? Mua ei yhtään kiinnostanut miten kirjan henkilöille tulee käymään ja tuo Salmisen kuvaama yhteiskunta tuntui vain hieman överiltä. Monet ovat pitäneet tästä, mutta mä en vain löytänyt mitään, mistä pitää. Teksti oli toki sujuvaa ja kyllä siitä näki, että Salminen osaa rakentaa tarinaa, mutta ääh. En viitsinyt tuhlata aikaani tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossu, joskus käy niin. Onpa noita jäänyt kesken itse kultakin.

      Tässä tapauksessa minä kyllä kiinnostuin henkilöistä, vaikka pidinkin kertojia aika epämiellyttävinä... (ylläri! toinen on itsekeskeinen ja tekopyhä, toinen yhtä huokausta.) Mutta halusin kyllä ehdottomasti nähdä miten heidän käy ja miten tuo keskeinen konflikti elämäntavan ja yksilön välillä ratkeaa.

      Poista
  4. Jopas. En ole itse suunnitellut tämän lukemista, mutta nautin tämän sun jutun lukemisesta; kiitos siitä.

    Sukupuoli on vähän vaikea aihe. Vaikka koen itse hirveän rasittavana sen uhriksi heittäytymisen, jota tietty miesporukka kiukulla harjoittaa ("ketään ei niin syrjitä kuin valkoista heteromiestä" MY ASS), olen samalla (kuten ehkä mainitsinkin) älyttömän iloinen siitä, että sain tyttären. Koska tulevaisuus on tyttöjen.

    Mutta samalla juuri sukupuoleen perustuvat jaottelut jaksavat hämmentää. Olen samaa mieltä siitä, että ihmisinä olemme kykeneviä kauheuksiin ja toisaalta vaikka mitenkin hienoon toimintaan, enkä ihan tajua, onko mitään erityistä pointtia alleviivata sitä, että naisetkin voivat olla julmia. Totta hitossa voivat.

    Orjattaresi on muuten ollut paljon mielessä, sillä luin juuri Atwoodin In Other Worldsin, jossa Atwood itsekin sanoi, että miettii jälleen, voisiko Orjattaresi maailma olla kohta ajankohtainen. Minustakin se tuntuu jollain karmivalla tavalla olevan paljon lähempänä kuin tämä dystopia, jota tekstissäsi kuvailet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, minustakin Orjattaren maailma on edelleen - vai pitäisikö sanoa taas? - masentavan mahdollinen.

      Sukupuolijaottelut tosiaan rassaavat välillä, mutta ei niistä ihan hevillä päästä eroon edes periaatteessa julkisilla areenoilla. (Toisten koteihin ei hotsita edes tirkistellä).

      Tämä oli kumminkin kirja, jota en osannut lukea neutraalisti. En tiedä onko naisten julmuuuspotentiaalin alleviivaamisessa pointtia... mutta yritin löytää selitystä sille miksi näin on tehty, periaatteella to understand all is to forgive all... ja kuten kuvasta näkyy, en ihan ollut tyytyväinen omaan selitykseeni.

      Olen tosin auliisti valmis myöntämään että vika voipi olla kirjan ja sohvan välissä. Ei ne aina kohtaa, kirjailjan tarkoitukset ja lukijan luennat, varsinkaan kun on vanha telaketjufeministikympintyttö lukijana. Olen kai jo kosketuksissa omaan julmaan puoleeni. ;-)

      Poista
  5. Mullakin tämä odottaa lukemista, ja olen aikalailla epäonnistunut yrityksissäni ymmärtää mieskirjallisuutta. Jännittävää päästä näkemään, kestääkö kantti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, heh, mieskirjallisuutta? Onko tämä sitä? Genretietoisuus sen kun laajenee....

      Vakavasti, jos onnistut lukemaan vähän chillimmin kuin minä, olisi kiva kuulla oliko tämä mielestäsi tasa-arvoneutraali vai poltinko ihan hyvät kaarituelliset turhaan. :P

      Poista
  6. Hih, tykkäsin kauheasti tästä kirjoituksestasi, hymistelin ja nyökyttelin.

    Minä mietin uskottavuuden suhteen äidin rakkautta, se kun tuntuu olevan aika iso ja vahva juttu. Oli jotenkin vaikea uskoa äitien alkavan syrjiä poikalapsiaan noin vain, siksi koska jotkut muut - aikuiset - ovat tehneet joillekin naisille pahaa.

    Hyvä pointti on myös tuo kokoero. Pikkuveljen omaavana sitä on kasvanut sen tosiasian kanssa että jopa pienempi miesihminen voi olla vahvempi...

    Oli tässä jotain mielikuvitusta kutittavaakin, ainakin ne välikatsaukset Äidinmaan historiaan pistivät mielikuvitukseni liikkeelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, kiitos! En edes viitsinyt mennä tuohon äidinrakkauteen...

      Eipä silti, voisin varmaan uskoa, että äitiyteenkin liittyvät siteet voi vahva kulttuurinen paine vääristää tunnistamattomiksi, ja onhan äitiys muuttunut esim. viimeisen 500 vuoden aikana rajusti. Muistaakseni mm. Äidin sylissä-kirjassa oli juttua siitä, miten nälkäoloissa äiti saattoi osapuilleen toivoa, että pienimmät lapsista kuolisivat pois. "Nuku nuku nurmilintu" ei välttämättä viittaa päivänokosiin....

      Mutta aikasykli tuntuu väärältä. Siinä pitäisi suuren enemmistön omaksua parissa sukupolvessa aivan täysin erilainen rooli-identiteetti, ja vielä sellainen, jolle ei ole tässä hetkessä kunnon pohjaa. En näe mekanismia, jolla se onnistuisi, vaikka Äidinmaan historia oli sinänsä ovelasti rakennettu. Heh, minulle olisi skenaariona paremmin mennyt läpi, että Jumalattaren palvonta olisi vaikkapa kytketty Raamattua radikaalisti uudelleen tulkitsevaan herätysliikkeeseen kuin uuspakanallisuuteen. ;-)

      Poista
  7. Todella mielenkiintoinen juttu.

    Olen ajatellut lukea tämän, mutta pelkääm jo etukäteen provosoituvani. En ole blogijuttujen perusteella ihan saanut selvää siitä, onko tämä miesasiakirja vai sukupuoliroolit kyseenalaistava kirja, joten pakko on lukea ja muodostaa mielipide ihan itse :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, kiitos... ehdottomasti paras keino päästä perille asiasta! Ja odotan kiinnostuksella kummalle puolelle kallistut.

      Minä en ensin ajatellut tätä lukea vaikka dystopia-fani olenkin, mutta parin bloggaajan tekstit vakuuttivat, että Äidinmaalla on ansioita. Ja se tuli kirjastossa vastaan - aina tärkeä kriteeri!

      Sanoisin että minun kannatti kyllä lukea, vaikken varsinaisesti tykännytkään. Avasi jossain mielessä silmiäni omille ajattelutavoilleni. Ja herätti tunteita. :-)

      Poista
  8. Mielenkiintoinen kirjoitus!

    Olen nähnyt kirjan muutamaan otteeseen kirjastossa, mutta aina se on jäänyt hyllyyn ennakkoasenteeni vuoksi. Onko järkeä aloittaa kirja, johon suhtautuu jo etukäteen niin kovin negatiivisesti ja jonka pelkkä kuvailu nostaa verenpainetta? Näin feministinaisena en oikein tiedä mitä kirja voisi minulle tarjota. Kyllä nämä Äidinmaan tapaiset visiot on kuultu jo moneen kertaan niiden yllä mainittujen "syrjittyjen valkoisten heteromiesten" taholta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Titania, minä en itse asiassa ihan tällaiseen visioon ole törmännyt; ehkä olen valikoinut huomaamattani oman mieleni mukaisia sortovaltiokuvailuja luettavaksi. Verenpaine kieltämättä kohosi mukavasti.

      Itse melkein toivoin, että tämä olisi tuntunut minusta uskottavammalta, sillä olisi ollut mielenkiintoista lukea vakuuttava kuvaus naisten hallitsemasta maailmasta. Se olisi varmasti yhtä kaamea kuin täysin miesten hallitsema. Egalian tyttäret oli aika suora pelikuva n. 70-luvun sukupuolirooleista ja Äidinmaa taas nojasi naisten keinoja kuvatessaan aika miehisiin malleihin. Olisi ollut lystikästä jos naiset olisivat olleet yhtä julmia kuin miehet - mutta eri keinoin. Eikö tuju annos somaa olisi paljon mukavampi ase kuin shokkivyö?

      Krhm. Pitääpä kehitellä tätä eteenpäin. Julkaisen sitten kutsun vallankumoukseen täällä... ;-)

      Poista
  9. Pakko sanoa, että kirja kuulostaa pelottavalta ja jotenkin ahdistavalta.
    Jotain kiinnostavaa aiheessa kuitenkin on (olisinko edes nainen, jos sanoisin ettei olisi), mutta en ole varma haluanko tutustua tähän tarkemmin..
    Olisi mielekästä lukea miltä tämä näyttää miehen silmin. Taidankin lukaista linkittämäsi Turun sanomien arvostelun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ANNI, on se pelottava, etenkin jos uskoo enemmän tuohon maailmaan ja pystyy siten eläytymään paremmin. Minulle taisi olla loppujen lopuksi puhdistava kokemus, kun tulin siihen tulokseen, että massana naisten julmuus olisi kumminkin vähän toisenlaista. :-)

      (Melko (sukupuoli)neutraaleja ovat nuo sanomalehtijutut; kai se on sitä ammattikriitikolta edellytettävää etäännyttämistä.)

      Poista
  10. Luin tästä aikanaan mielenkiinnolla lehtiarvosteluja mutta päättelin ettei ole minun kirjani, olen ehkä enemmän realististen romaanien ystävä. Tosin Atwoodin kohdalla teen poikkeuksen. Samoin tämä arviosi oli mielenkiintoinen, etenkin uskottavuuden pohdiskelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirjanainen, kiva että kiinnosti! Itse en ole niin kamalasti realismin perään kirjoissa, sitä kun tuntuu olevan ympärillä ihan riittämiin... :-) Uskottavuutta, ainakin sisäistä koherenssia, pitää silti löytyä fantasisimmistakin tarinoista.

      Poista
  11. Taidan olla vähän myöhässä tähän keskusteluun, mutta kommenttiketjua selattuani oli pakko tulla iskemään oma lusikkani soppaan. Ihan ensiksi haluaisin selventää kaikille, että kyseessähän ei siis missään nimessä ole "miesasiamiesromaani". Älkää siis ihmeessä jättäkö kirjaa hyllyyn vain sen takia! Kirjan tyyli ei varmasti sovi kaikille, mutta jotenkin sitä soisi teoksen jäävän lukijoilta kesken sen vuoksi, eikä jäämättä kokonaan avaamatta ennakkoluulojen vuoksi.

    Pohdintasi, Booksy, ovat tosi mielenkiintoisia, ja olen samaa mieltä monestakin asiasta. Mutta pelkäänpä, että jotkut kommentoijat ovat lukeneet pohdintasi tarkoittaamaan, että kyseessä olisi jonkinlainen laasasmanifesti. Sitä kirja ei mielestäni ollut - olenkohan käsityksineni yksin? Itse luin teoksen enemmän kommenttina siihen ns. sukupuolten väliseen sotaan, jota etenkin mediassa on tunnuttu lietsovan runsaasti aina siitä lähtien kun nämä ns. miesaktivistit ilmestyivät ihmisten tietoisuuteen.

    Jännää kyllä, mieleeni ei edes juolahtanut, että lukijan sukupuoli voisi vaikuttaa lukukokemukseen. Ehkä asia on toisin niille jotka identifioituvat kovin vahvasti sukupuoleensa ja käsityksiin sukupuolestaan? Itse en kokenut tulleeni naisena mitenkään tölvityksi kirjan toimesta, enkä feministinäkään.

    Itse asiassa mielestäni Äidinmaassa oli mielenkiintoista osittain juuri se, että naisista, joita perinteisesti niin hoivaavina ja lempeinä pidetään, oli tehty teoksen "pahikset". Tämä ei kuitenkaan mielestäni kertonut mitään kirjailijan omasta naisnäkemyksestä, vaan enemmänkin vallasta ja vähemmistöistä, ihmisyydestä ja väkivallasta sekä siitä miten ihmiset toimivat tahtoessaan kuulua joukkoon.

    Mutta ehkä olen puolueellinen, sillä haastattelin Salmista kirjan ilmestyessä (http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-4/sairauskertomuksia) ja tämä puhui mielestäni kerrassaan fiksuja! Miesaktivismista ei, onneksi, näkynyt häivähdystäkään.

    No niin, huh, päätettäköön tämä kommentti tähän ennen kuin se saavuttaa romaanimitan aivan itsessään! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti, Oona, kiitos! Enkä totisesti ryhtyisi Salmista miksikään miesasiamieheksi mieltämään kirjan perusteella, toivottavasti jutusta ei saanut sellaista käsitystä. En tunne Salmista... ja luen kirjan kirjana, toivottavasti, oli sen kirjoittanut mies tai nainen tai tekoäly. Oma kokemukseni on silti ilmeisesti naisen.

      Mutta koin kyllä Äidinmaan vahvasti sukupuolten keskinäistä suhdetta tarkastelevaksi teokseksi, enkä oikein kyennyt uskomaan tähän versioon. Laasasmanifestiksi ei toivottavasti leimattu?
      Kirjan lukemisen pohjalta (ennen kuin menen tutkimaan tuon linkkisi, hih!) koko ajatus naisten harjoittamasta miesten väkivaltaisesta alistamisesta tuntuu edelleen minusta epätodennäköiseltä ja jopa väkinäiseltä. Kuten totesin, uskoisin monenlaiseen totalitarismiin... mutta en sukupuoleen perustuvaan täällä Suomessa, en sadan vuoden sisällä. Toivottavasti olen oikeassa. :D

      Oli hienoa saada näkemyksesi keskusteluun, kiitos siitä! Eikä näillä mitään parasta ennen -päivää ole...

      Poista
    2. Heh, minä taidan olla lukijana vähempään tyytyvä - pidän dystopioissa skenaarion mielenkiintoisuutta usein tärkeämpänä kuin sen todellista mahdollisuutta. Olen kyllä samaa mieltä siitä, ettei tällainen muutos ehkä sadassa vuodessa tapahtuisi.

      Tai no, mistä sitä toisaalta tietää - onhan valtavia muutoksia tapahtunut ennenkin, ja kauhistuttavan lyhyessä ajassa. Natsi-Saksa toimii tästä hyvänä esimerkkinä, samoin kuin vaikkapa Iranin vallankumous vuonna -79. Siinä mielessä mahdollisuutta ei siis voine täysin sulkea pois.

      Ja sukupuolten välinen kuilu on minusta tavallaan syventymässä, ainakin jos katsoo tapaa jolla mediassa monista asioista puhutaan. "Miehet-sitä-naiset-tätä" -setti tuntuu yleistyneen huolestuttavissa määrin, samoin kuin sukupuolten vastakkainasettelu. Siinä varmaan osasyy sille, miksi kirja vetosi minuun: se kun heijasti omia ajatuksiani ja huoliani. Ja juuri siitä tykkään dystopioissa.

      No, tykkäsi kirjasta tai ei, kirjailija ansainnee kyllä valtavat plussat provosoinnista ja keskustelun herättämisestä! Moiseen ei ihan joka teos pystykään, enää tällaisena kaikennähneiden ihmisten aikana. :)

      Poista
    3. Oona, totta! Kirja ei voi olla susi jos se nostaa verenpainetta... :-)

      Poista
  12. Hih, ihanan hämmentynyt arvostelu!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahmu, heh, sekavuuteni kohosi ihan uusiin korkeuksiin tämän myötä... :-)

      Poista
  13. Kiitos kiintoisasta arviosta. On kiehtovaa nähdä, kuinka vahvasti ihmiset sukupuolittavat maailmaa, ja tulkitsevat tekstejäkin sen mukaan, millainen kromosomisto kirjoittajalla on. Juuri sitä ajattelua vastaan kirja on suunnattu. Alla oleva kohtasi on se tulkintatapa, jonka toivoin ihmisten näkevän, näkevän oman ja kirjoittajan sukupuolen läpi, omien ideologioidensa läpi. Näit sen, muttet oikein halunnut uskoa siihen. Kenties sukupuoleni vuoksi?

    Oma näkökulmani maailmaan on sukupuolen ohittava, ja jos joku nyt tahtoo välttämättä naamataulun tai nimen perusteella lyödä minut "valkoisen heteromiehen" muottiin, hän huvittaa minua, huvittaa siksi että juuri sellainen ajattelu on niin antifeminististä, jopa sovinistista, että se on jo koomista.

    Tarjoan vielä yhtä tulkintatapaa. Kirjan voi ajatella myös allegoriana. Kun puhutaan miehistä, kenties silloin puhutaankin oikeasti naisista, ja kun puhutaan naisista, ehkä silloin puhutaan miehistä. Jospa kirja ei olekaan "pelastakaa miehet" -teos vaan "pelastakaa naiset" -kirja? Jospa kirja yrittää välittää, miltä raaka institutionaalinen sorto todella tuntuu, ja jospa se yrittää näyttää sen kohdistamalla miehiin sen kaiken hirvittävän kauhun, joka naisiin on kohdistettu tuhansien vuosien ajan? Jospa se on myötätuntoinen kirja, eikä suinkaan syytös?

    Lukija päättäköön. Ja ohessa siis lainaus tekstistäsi, se jossa koin sinun osuneen asian ytimeen. Yhtä kaikki kiitos tekstistäsi.

    "Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan."

    VastaaPoista
  14. Kiitos kommentistasi! Toivon että olisin osannut lukea kirjan olematta lukijana mitään sukupuolta... ja kuten tuossa myönsinkin, on mahdollista, että luentaani väritti writing while male -ajattelu.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.