Sivut

maanantai 31. joulukuuta 2012

Kieppijoulu ja maailmanlopun lukuvuosi


Joulukuusta tuli melkein yhtä huono lukukuukausi kuin loka- ja marraskuustakin. Vietin kyllä joulun kaupunkikämpässäni kuin riekko kiepissään: kietouduimme Neiti B:n kanssa torkkupeittoihin ja otimme  pyhät hyvin rennosti. Siitä huolimatta lukemiset jäivät vähiin. Katsoimme kymmenkunta elokuvaa ja söimme kaiken kaupungin homejuuston.

Ylipäänsä loppuvuosi 2012 on osoittanut, että eipä ole edes minun kyltymätön lukemiseni mitenkään itsestäänselvää. Kun riittävästi myllertää elämäänsä, näkyvät vaikutukset niinkin perustavanlaatuisissa asioissa kuin lukuharrastus... Uusi arki on laittanut käytännölliset ja sosiaaliset rutiinini sekaisin. Henkinen kaaos on sitä luokkaa, että tekstiin uppoaminen onkin äkkiä vaikeaa.

Sinänsä tämä lukemiseen keskittymisen vaikeus on ollut minulle valaiseva juttu. Olen aina ajatellut, että luen niin paljon, koska viihdyn huonosti omassa päässäni ja maleksin siksi mielelläni toisten fiktiivisissä maailmoissa. Ilmeisesti yhtälö ei ole niin yksioikoinen; vaikka oma pääkoppa on ollut viime kuukausina poikkeuksellisen epämukava paikka, ei kirjareitti muihin ulottuvuuksiin ole tarjonnut helppoa pakoa. Lukeminen on ilmeisesti vaativampaa kuin olen tajunnutkaan. Se ei olekaan mikään itsestäänselvyys. Ollaan siis ylpeitä lukemisestamme, me lukutoukat!

Nyt alkaa tämä audiovisuaalisen viihteen kanssa läträäminen vähitellen riittää. Toivotan siis itselleni uudeksi vuodeksi pikaista paranemista keskittymishäiriöistä.

Plussapuolena vähästä lukemisesta on, että leffoja on tullut katseltua paljon tavallista enemmän, ja ruutua tuijottaessa näemmä kutoo nopeammin kuin lukiessa. Tässä kuussa on syntynyt neljä ja puoli sukkaparia.

Heh, keksin juuri toisenkin plussapuolen. Joulukuun kooste ja vuoden 2012 retrospektiivi mahtuvat samaan juttuun. Kas tässä!

Joulukuun luetut

Blogattua sain tässä kuussa muutaman kirjan:

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Antti Tuuri: Ikitie
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Lyhytarvion saavat bloggaamatta jääneet:

J. R. R. Tolkienin (1973, alkuperäinen 1937). Lohikäärmevuori
Olen kai ollut kiltti vuonna 1975, sillä pukki on silloin tuonut minulle tämän Tove Janssonin kuvittaman ja Risto Pitkäsen suomentaman version The Hobbitista. Näin elokuvan tässä kuussa ja se innosti kaivamaan kirjankin esille; niin vierailta tuntuivat jotkut elokuvan tapahtumista. Uudelleenluku osoitti, että jotkin asiat olin yksinkertaisesti unohtanut... mutta kyllä elokuvassa myös on monta sellaista elementtiä, jotka Tolkien on unohtanut kirjaansa kirjoittaa, vaikka ne elokuvaan hyvin sopivatkin. Heh, olin unohtanut, että tässä versiossa hobitti oli vielä suomeksi hoppeli! Oli mukava fiilistellä Kalpa Kassisen ja kumppaneiden kanssa taas pitkän tauon jälkeen. Lohikäärmevuodesta on kirjoittanut Haltiamieli, uudemmasta suomennoksesta Raija.

Tuomas Kyrö (2012). Miniä.
Menevä uranainen joutuu ottamaan änkyrän appensa osaksi arkeaan. Viihdyttävä pienoisromaani, mutta aivan Mielensäpahoittajan purevan ironian tasolle tämä ei minusta yltänyt. Ehkä ero on kertojassa; miniä ei oikein osaa nauraa itselleen. Mukavaa luettavaa silti, kirja, joka jättää hyvän ja vähän haikean mielen. Miniästä on kirjoittanut moni, mm. Kirsi.

Lisäksi luin Fables-sarjakuvaa oikein urakalla. Ensimmäiset osat olivat uusintakierroksella, numerot 9 - 13 luin nyt ensimmäiseen kertaan. Hassun ostosvirheen vuoksi minulla on numerot 16 ja 17 valmiina täällä kotona ja vielä tämä erillistarinakin, mutta 14 ja 15 puuttuvat välistä. Stalkkaan siis postiluukkuani välikappaleita odotellen ja kirjoitan sarjasta kun koko setti on luettuna.

Kesken jäi joulukuussa:

Arne Nevanlinna (2012). Varma.
Lainasin tämän äänikirjana, koska Tuurin Rauta-anturaa ei sellaisena saanut (nyyh), ja Varma oli hyllyssä tyrkyllä. Minulla on ollut vähän huono omatunto Arne Nevanlinnan suhteen; olen nimittäin saanut vuosia sitten lahjaksi hänen romaaninsa Marie, ja kerran toisensa jälkeen jättänyt sen lukematta. Takakannen ja kuulemani perusteella olin jo etukäteen aika varma, ettei Marie innostaisi.

Noh, ajattelin Varman kanssa vähän kompensoida, sillä sitä kuvattiin mm. näin: yksinäisen naisen kasvukertomus, ironisoi myyttiä sankarivaikoilijoista ja romaani yhteiskuntaa hallitsevista näkymättömistä voimista. Öh, voipi olla, mutta kolmen CD:n jälkeen mikään näistä kerroksista ei ollut auennut minulle ja olin vain ärtynyt ja hämmentynyt ja tympääntynyt. Lisäksi Seela Sella, Suomen ihanin diiva, luki Varmaa niin tulkiten ja eläytyen, etten kunnolla kuullut kirjailijan ääntä. Kokonaisvaikutelmaksi jäi muutenkin, että tarina on kuusi tai kahdeksan astetta liian taiteellinen minulle. Ei voi mitään, kaikki lukijat ja kirjailjat eivät vain kohtaa. Varman maailma jäi minulle ihan silpuksi. Kontrasti vuoksi kannattaa vilkaista vaikkapa Arjan mielipide, Unni puolestaan jäi vähän epävarmaksi Varman suhteen.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa hymyilyttivät vienosti haut pönttökiuas, humpuuki ja suomi tietoutta.  Näitähän blogini pursuaa. Vaikutuksen tekivät myös filosofiselta kajahtavat kävellessä kädet kylmää ja itseään ei pääse pakoon. Vau. Toivottavasti teksteistäni oli apua. Jos ei vielä selvinnyt: ensimmäiseen suositan lämpimiä hanskoja ja toiseen kirjoja punaviinin kera.

Harhaisin haku joulukuussa lienee täysin pieleen mennyt hevosen synnytys.  Google tekee varmasti parhaansa, mutta aina ei voi onnistua...


Lukuvuosi 2012

Noin numeroita
Aivan putkeen tämä vuosi ei ole lukemisen suhteen mennyt, kun jälkipuoliskolla niin sakkasi. Vuoteen 2011 verrattuna olen lukenut arviolta 70 kirjaa vähemmän eli noin 230. Joukkoon mahtuu parikymmentä äänikirjaa ja seitsemän runokokoelmaa. Lisäksi luin kolmisenkymmentä sarjakuvaa.

Taustapeiliin tiiraillessa näyttää siltä, että olen lukenut suhteellisen paljon sellaisia kirjoja, jotka ovat jo toisella tai kolmannella lukukieroksella. Yli 40 kirjaa oli ennestään tuttuja. Kuitenkin pinoon mahtui mukavasti myös uutuuksia, etenkin kotimaisia. Luetuista noin 35 on joko julkaistu tai suomennettu tänä vuonna. Englanniksi luin vähemmän kuin ennen, vain reilut 50 kirjaa.

Sattuu ja tapahtuu
Vuoteen mahtui mieleenpainuvia tapahtumia: kirjabloggaajien miitti Kuopiossa, Helsingin kirjamessut, antiplagiaatio-operaatio ja Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste, muutamia mainitakseni. Eikä saa unohtaa myöskään Blogistanian Finlandiaa, johon olen oman äänestyslippuni jo ajastanut.

Suurin kirjoihin liittyvä tapaus tänä vuonna oli minulle silti henkilökohtaisen kirjastoni raju karsinta. Myin noin 2000 kirjaa divariin muuttaessani omakotitalosta kerrostalokaksioon. Ja selvisin hengissä! Ei siis ole ehdottoman välttämätöntä omistaa jokaista hyvää kirjaa... olen oikeasti ylpeä siitä, että pystyin luopumaan kirjallisesta turvarievustani. Uusi pieni kirjahyllyni on sievä. Eikä häkkivarastossakaan ole kuin seitsemän laatikollista kirjoja.

Lukukokemuksia
Sekä 101 naisten kirjan lista että 101 spefin helmen lista ovat yhä kesken, vaikka alkuvuodesta kuvittelin ainakin toisen tulevan kuitatuksi tänä vuonna. Myöskään runojen lukijana en ole oikein kunnostautunut. Silti kirjavuoteen on mahtunut upeita lukuelämyksiä.

Ursula Le Guin ja Andrzej Sapkowski ovat vakuuttanet ulkomaisen spefin puolella. Kotimaisessa spefissä Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo pitävät asemansa, mutta uudet tulokkaat Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo todella jysäyttivät esikoisromaaneillaan. Osuuskunta Osuuskumma on kiinnostava tulokas kustannusrintamalla.

Yleisen fiktion suhteen erikoisin tapaus taitaa olla takinkääntöni Antti Tuurin suhteen. En ole Tuuria suuremmin fanittanut, mutta Taivaanraapijoiden myötä innostuin hänen historiallisista romaaneistaan. Rauta-antura odottaa jo pöydän kulmalla.

Pitää myös kehaista tämän vuoden hienoja kotimaisia esikoisia. Mistä näitä oikein tulee? Vaikka myyntitilastoja selatessa voi kotimainen kirjallisuus tuntua kriisiytyneeltä, ainakin kirjailijatulokkaiden taso on kova!

Jos esikoisia ei lasketa, merkittävin uusi kirjailijatuttavuus vuodelta 2012 taitaa olla Haruki Murakami, jonka kirjoja tekee mieli maistella vähän kerrassaan. Jo Kafkan ja Sputnikin perusteella tiedän, että tähän kirjailijaan haluan syventyä. Aina saa sielunhierontaa. Odotan kynsiä pureskellen myös jatkoa Hilary Mantelin romaaneille Wolf Hall ja  Bring Up the Bodies... Tudor-teema jaksaa innostaa ja Mantel on omassa luokassaan aikakauden ja sen hahmojen tulkitsijana.

Uuteen vuoteen
Näin vuodenvaihteen kohdalla tuntuu, että lukuinto on palaamassa. Maya-kalenterista saatiin paras lopunaikojen hypetys sitten vuosituhannen vaihteen, mutta niin vain näyttää elämä jatkuvan. Tulevan vuoden aikana otan teemaksi omien lukemattomien kirjojeni perkauksen: muuton yhteydessä selvisi miten jumalattoman paljon niitä on!

Tai - ehkä ei kannata liiaksi suunnitella. Kirjat, niin kuin polutkin, ovat arvaamattomia ja voivat johtaa melkein minne vain. Siinä se hupi kai piileekin.

Toivotan kaikille kevyitä kantamuksia ja seikkailurikkaita kirjamatkoja tulevalle vuodelle.
Loistakoon lukuvalot kirkkaina tammikuun pimeässä!




sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva/kansi: Teos/Ville Tiihonen
Sudenveri ei ollut mitenkään itsestäänselvästi lukulistallani, sillä en erityisemmin fanita ihmissusijuttuja, vaikka Sudenmorsiamesta pidinkin. Mutta tuoreimman Tähtivaeltajan juttu herätti mielenkiintoni, eikä suomalaista spefiä nyt niin paljon ole, että kehutun tulokkaan voi suoralta käsin sivuuttaa... Törsäsin siis sumeilematta osan saamastani kirjalahjakortistani Sudenvereen.*

Kannatti. Tämän yhden näytteen perusteella Kangasvuo saattaa olla sellainen kotimainen kirjailija, jonka teokset haluaisin omaan hyllyyn.

Sudenveri kuvaa ihmisusien perheen vaiheita sotavuosista nykypäivään. Martta, Lauman johtaja, edustaa perinteitä ja perittyjä arvoja. Laumasta lähtenyt Hanna puolestaan elää ihmisenä ja kätkee kaksijakoisen olemuksensa jopa rakastetultaan Marraskuulta. Kun Hanna tarjoaa suojapaikan Martan diktatuuria pakenevalle Rasmukselle, epämuotoiselle susipojalle, joutuu Hanna miettimään valintojaan uudemman kerran. Voiko rakastaa jos ei anna rakastetun tuntea itseään? Ja onko maailmassa tilaa sellaisille, jotka eivät mahdu valmiisiin kaavoihin?

Sudenveri on minusta oikein toimiva kokonaisuus. Vertauskuvallisuus on sen verran selkeää, että tällainen vähän yksioikoisempikin lukija sen tunnistaa, mutta ei kuitenkaan niin perusteellisesti pureskeltua, että tarina taantuisi faabeliksi. Kangasvuo puntaroi identiteettiä ja äitiyttä. Luin kirjan liepeestä, että kirjailja on biseksuaalisuutta tutkiva kulttuuriantropologi. Se selittää ehkä jotenkin kirjan poikkeuksellista uskottavuutta. Äh, uskottavuus on varmaan väärä sana kun puhutaan ihmissusista... mutta sanotaan vaikka näin: erilaiset tavat nähdä maailma on tässä kuvattu paremmin kuin monissa vieraita olioita esittelevissä scifi-kirjoissa.

Eroa ei ole vain susien ja ihmisten välillä. Myös aika jakaa. Sudenveressä piirtyy esille mm. suomalaisessa vanhemmuudessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Nykyinen hoivaamisen kulttuuri ei todellakaan ole vanhaa perua. Kuten Martta sanoo: Äidillä ei ollut varaa hemmotella minua, niinkuin minulla ei ole ollut varaa hemmotella niitä lapsia, joista olen ollut vastuussa.

Vanhemmuuden muutos on tietenkin kytköksissä yhteiskunnan muuttumiseen yleensä. Sudenveren suuri kysymys taitaakin liittyä juuri yhteiskunnan ja sen normien muutokseen. Kuinka hyvin nykyään siedämme erilaisuutta? Seksuaalista, etnistä, uskonnollista? Paremmin kuin ennen, epäilemättä, mutta mikä on tarpeeksi? Tulevaisuuden Suomi ei sellunkeitolla elä... mutta eipä niitä maailmanluokan innovaatioita, joita nyt kaivataan hiipuvan taloutemme hapeksi, synnytetä kulttuurisessa umpiossa. Eivätkä luovat nuoret viihdy ajatuksellisesti ahtaissa maisemissa.

Samaa teemaa sivusi muuten Heikkinen Terveiset Kutturasta -romaanissa; siinä etelän kakarat eivät enää halunneetkaan uhrautua puolustustaisteluissa, sillä kaupunkikulttuuri ei ole paikkoja vaan asenteita. Siinä missä Heikkinen paiskaisee karrioiden ja suoraan, Kangasvuo kertoo hienovireisemmin samasta. Sudenveren Martan eristynyt ja itseriittoinen metsäpirtti ei riitä nuorelle polvelle, eivätkä riitä valmiiksi ajatellut identiteetitkään. Mutta vanhan tuhoutuminen ei ole välttämättä pahasta.

Huomaan ajautuneeni tässä jutussa melkoisiin sfääreihin. Ehkä on syytä palata maan tasalle ja vakuuttaa, että allegoriat voi halutessaan unohtaa: Sudenveri toimii myös ihmis(susi)suhdetarinana oikein hyvin. Kestää satakunta sivua ennen kuin kirjan maailmaan kunnolla pääsee, mutta sitten ei tarvitsekaan kuin pidellä laidosta kiinni ja mennä mukana. Lauman elämän kuvaus on kiehtova ja Hanna-Vargan ja Marraskuun rakkaustarina uskottava.
Ja kuitenkin minä rakastan häntä. Rakastan häntä niin, että haluaisin puristaa hänet itseäni vasten, huutaa "minun! minun!" ja vaatia häntä avaamaan itsensä minulle, suolia maksaa sydäntä myöten. Mutta minulla ei ole oikeutta siihen. Vaativampia sanoja ei olekaan kuin "rakastan sinua". (s. 54, Marraskuu) 
Kangasvuo kirjoittaa hersyvästi muttei ylenmäärin kaunistellen. Sujuvuutta ei ole uhrattu koukeroille. Ainoa lievä puute on minusta kertojaäänien samankaltaisuus. Kangasvuo on saanut heihin ajatuksellista mutta ei tyylillistä eroa.

On helppo yhtyä Sudenveren ylistystä ulvovien kuoroon. Huikea romaani, jota kannattaa realismin ystävienkin harkita.

Jenny Kangasvuo (2012). Sudenveri. Teos. 978-951-851-444-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Ahmu Vinttikamarissa
Mikko Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa


*Saattoi muuten olla laitimmainen kerta kun ostan kirjan yhtään vertailematta hintoja; adlibriksestä sen olisi saanut noin KOLMETOISTA EUROA halvemmalla. Ei tarvitse ihmetellä jos kirjojen ostaminen siirtyy nettiin! Jonkun verran voi maksaa lisähintaa ylläpitääkseen perinteisiä kirjakauppoja... mutta ei sentään yli 30 %.

torstai 27. joulukuuta 2012

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Kuva: Gummerus
Vera Valan Kuolema sypressin varjossa on ollut ostettuna jo lokakuusta asti, hankin näet sen kirjamessuilla käydessäni. Joskus, jossain, olen bongannut kirjasta näytepalasen - olisikohan ollut kustantamon järjestämän nimikilpailun yhteydessä? - ja romaani vastasikin varsin hyvin katkelman synnyttämiä ennakkokäsityksiä.

Kuolema sijoittuu Italiaan ja sen sankaritar on contessa Arianna de Bellis, nuori leski, joka täyttää tyhjäksi jäänyttä elämäänsä pyörittämällä pikkuserkkunsa kanssa etsivätoimistoa. Yleensä yksityisetsivien toimeksiannot koskevat aviorikoksia, mutta nyt komea Luciano palkkaa Ariannan selvittämään kevytkenkäisen kälynsä kuolemaa pienessä Tolfan kylässä. Arianna, jolla on miehensä peruina kovan luokan suhteita, käykin tarmolla toimeen.

Kunnon dekkarin malliin tarjolla on ripakopallinen osapuilleen uskottavia epäiltyjä. Mutkikkaat perhesuhteet ja kylän tiivis ihmisverkko saavat ainakin lukijan pään ajoittain pyörälle, vaikka Arianna näyttääkin pysyvän kartalla. Ehkä se onkin Ariannalle helpompaa; meikäläistä sekoittaa himpun verran Ariannan oman salaperäisen menneisyyden ilmiintyminen tarinan mittaan, mutta sehän ei Ariannalle tietenkään ole ongelma.

Murhamysteerinä Kuolema on asiallinen kokonaisuus muttei päätähuimaavan jännittävä tai erikoinen kumminkaan. Sen varsinainen vahvuus on minusta paikallisväri. Italia suorastaan rehottaa kirjassa.
Kahvin juotuaan Arianna suuntasi ostoksille. Italialaiset rakastivat pikkuputiikkeja. Tavaratalot olivat harvassa isoissakin kaupungeissa, ihmiset arvostivat henkilökohtaista suhdetta kauppiaaseen. Ostoksilla käynti oli sosiaalinen tapahtuma. Tarkoitus ei ollut ainoastaan hankkia ruokatarpeita, vaan myös kuulla uusimmat juorut ja vaalia ystävyyssuhteita. [--] (s. 28-29)
Jos rakastaa Italiaa, nauttii luultavasti Kuoleman basilikalta ja tomaatilta tuoksuvasta piazza-tunnelmasta. Moni saattaa sen sijaan pitää heikkoutena henkilöhahmojen yksioikoisuutta. Naiset ovat kauniita ja miehillä on kuoppa leuassaan ja niin pois päin; mikä rasittavampaa, luonteetkin ovat aika mustavalkoisia. Esimerkiksi Angelo on kovin tutunoloinen tyyppinä... eikä kaunis contessa valkoisissa capreissaan kävisi laatuun missään muussa yhteydessä kuin tässä.

On nimittäin niin, että Kuolemassa tietty henkilöiden kliseisyys oikeastaan toimi aika hyvin. Kokonaisuus on väkevästi makea kuin rasiallinen tummaa suklaata, kaikkine detaljeineen koristeellinen kuin riikinkukon pyrstö. Kuolemassa on christiemäistä tyylittelyn henkeä. Italian auringon heittämissä vahvoissa varjoissa kai ihmisetkin ovat vähän mustavalkoisia. Tämän jälkeen tuntuu entistä vahvemmin, että pitäisi tosiaan kokeilla Donna Leoniakin.

Hyvää viihdettä. Kunhan ei odota dekkariltaan mitään pohjoismaisen koulukunnan yhteiskuntakriittistä realismia, eikä kärsi romanttisista sivujuonteista. Minulle maistui mukavasti. Suosittelen, hyvän juuston ja kuivan punaviinin kanssa. Testattu yhdistelmä!

Vera Vala (2012). Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 978-951-20-9036-5.

Arvioita:
Jukka Koskelainen Hesarissa
Leena Lumi blogissaan
Kirsi Kirjanurkassaan
Norkku Nenä kirjassa -blogissa








perjantai 21. joulukuuta 2012

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY
Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.
Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 
Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 
Räjähdys tuli suusta. 
Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)
No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

torstai 13. joulukuuta 2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen
Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.
Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 
Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 
"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 
Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)
Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

torstai 6. joulukuuta 2012

Antti Tuuri: Ikitie

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina
Tuuriputki jatkuu. Itsenäisyyspäivään sopii hienosti Suomen historiaan uppoava romaani. Ikitie kertoo 30-luvusta. Suomea uhkasi silloin kahden lajin totalitarismi. Idässä Stalinin Neuvostoliitto jo katsoo länteen sillä silmällä; täällä lakeuksilla taas kasvatetaan ikiomaa kansallista fasismia. Kun demokraattisesti valitut valtaelimet eivät riittävän kovin kourin kurita kommunisteja (eli ilmeisesti ketä vain epäilyttävää tyyppiä), ovat isänmaalliset voimat valmiita avustamaan laillista hallitusta.

Ikitie jatkaa Taivaanraapijasta ja Kylmien kyytimiehestä tutun Jussi Ketolan tarinaa. Jussi, joka on Ameriikoissa kuunnellut Matti Kurikan puheita ja Kauhavalla heilunut työväentalon rakennustalkoissa, saa noutajat peräänsä eräänä elokuun yönä. Talollinen mies viedään vaimonsa ja lasten luota. Lapuan Kosolan kautta ajetaan umpiautolla ikitielle ja itärajalle. Eikä takaisin ole ihan heti tulemista.

Tässä romaanissa Ketola on jo ehkä tullut tutuksi, sillä huomasin hämmästyksekseni löytäväni tekstistä huumorin pilkahduksia. Ketola myös tuntui kokevan jotain tunnemyrskyn tapaista, useaankin otteeseen. Toki ne ovat hyvin tuurimaisia tunnemyrskyjä. Tilanteissa, joissa meikäläinen ulvoisi ääneen ja paiskoisi tavaroita, Tuurin sankari toimii näin:
Kävelin kamiinan luo ja painoin selkäni sen lämmintä kylkeä vasten, vedin henkeä niin syvään kuin sain sisään vedetyksi, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja pidätin hengitystä. Olin aivan tyhjä, eikä ilmaa ollut pisaraakaan sisälläni. Yritin olla vetämättä ilmaa keuhkoihini niin pitkään kuin pystyin; tuntui, että voisin olla hengittämättä vaikka lopun ikääni, ja sitten ilmaa oli pakko saada sisään ja palata tähän maailmaan. (s. 185)
Kas siinä hysteerinen kohtaus tuurilaisessa universumissa, tuossa hillittyjen ja hallittujen miesten lakonisessa maailmassa.

Ja nyt spoilerivaroitus sponsoriltamme! Seuraavassa käsittelen kirjan myöhempien osien tapahtumia. Jos haluat säilyttää tietämättömyytesi sivun 87 jälkeisistä juonenkäänteistä täysin neitseellisenä, käännä katseesi häveliäästi toisaalle.

Ikitien myötä tulin taas kerran tietoiseksi tietämättömyydestäni. Ilmeisesti en tiennyt muilutuksistakaan oikeastaan mitään, vaikka olen näissä Lapuan liikkeen kotimaisemissa jo pitkään asustanut ja mielestäni jonkun verran Suomen historiaankin perehtynyt. Hah. No, eivätpä nuo 30-luvun touhut täällä ihan jokapäiväistä kahvikeskusteluainesta ole ja dramaattiset sota-ajat ovat kai vieneet huomioni 30-luvulta. Tiesin toki, että Lapuan liikkeen kannattajilla oli tapana napsia kyytiin ikäviksi katsottuja ihmisiä, hakata ja pelotella ja siirtää sopiviksi katsomiinsa paikkoihin. Ja olen kuullut (leikkimielisesti?) huhuttavan, että joskus muilutuksilla oli muukin tarkoitus kuin poliittisen puhtauden vaaliminen... että esimerkiksi kilpailijalta tai riitakumppanilta saattoi ottaa luulot pois pienellä kuutamoajelulla, vaikkei toinen niin kauhean kommunistinen ollutkaan.

Mutta käsityksissäni muilutuksista oli valtava aukko. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva - kenties presidentti Ståhlbergin kyydityksen kaikuna? - että muilutettuja vietiin itärajalle, ei suoranaisesti ajettu rajan yli. Niinpä yllätyin tajutessani, että Ikitie kuvaakin paljolti elämää Neuvosto-Karjalassa. Ei muuten ole kivaa, se elämä, ei varsinkaan epäilyttävälle tyypille, joka on luvatta tullut rajan yli. Onneksi Petroskoista löytyy amerikantuttuja, jotka ovat paenneet 30-luvun lamaa Yhdysvalloista ja tulleet sosialismia rakentamaan.

Tuurin kuvaus Karjalan elämästä on vähäeleisyydessä todella tummanpuhuva. Tuli oikeasti surullinen olo. Suo siellä, vetelä täällä. Yhtäällä sortavat kommunistit, toisaalla äärioikeisto.

Ikitie taitaakin puhua rivien välissä siitä toisesta ikuisesta tiestä: kultaisesta keskitiestä. Vaikka kotipolitiikkamme iänkaikkiset laimeudet välillä ärsyttävät, on kompromissihakuisella vatvomisella hyvätkin puolensa. Ja sananvapaudella.

Suomessa vuosimallia 2012 on mukavampi elää kuin 30-luvun Suomessa, ja todella paljon mukavampi kuin 30-luvun Karjalassa. Toivottavasti huomisen Suomi on yhtä hyvä tai vielä parempi.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Antti Tuuri (2011). Ikitie. Otava.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Amma Lukuhetkessään

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini


Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.
Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)
Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan


perjantai 30. marraskuuta 2012

Myllerrysten marraskuu

Uusi kirjahyllyni on PIENI... mutta sievä.
Hei ja huh, mikä marraskuu! Ei ole niin kovin kauan siitä kun väitin elämäni seestyneen täysin, mutta errare humanum est ja muita muinaisia sitaatteja: marraskuussa meni uusiksi ainakin yksityiselämä. Nyt olenkin nelikymppinen kerrostalocitysinkku enkä enää omakotitalovaimo.

Tuo oli tarpeen kertoa, sillä muuten olisi vaikea selittää miksi marraskuun lukemisia on niin heikosti tullut tänne blogiin. En vain ole ehtinyt lukea juuri mitään. Elämä on.

Tai tarkennetaanpa. En ole juuri lukenut kaunokirjallisuutta. Sen sijaan olen lukenut enemmän käyttöohjeita kuin aiemmassa elämässäni yhteensä. Olen lukenut keskittyneesti jääkaapin, pakastimen, saunan, asunnon*, kahvinkeittimen, mikroaaltouunin**, varsinaisen uunin, liesituulettimen, pesukoneen, kuivauskoneen, astianpesukoneen, television, AppleTV:n, DVD:n, Time Capsulen, toisen-langaton-verkko-kapistuksen ja leivänpaahtimen käyttöohjeet.

DVD:n ohje oli haastavin ja leivänpaahtimen helpoin.

Tekstillisistä vivahteista kiinnostuneille en voi marraskuun lukemistoani suositella. Toisaalta, nyt kaikki osapuilleen toimii, joten enpä voi valittaakaan. Käyttö- ja asennusohjeista selviäminen taitaa olla uusi kansalaistaidon perusmittari, vähän niin kuin kymmenen kilometrin hiihto ennen. Heh, kymmenen kilometrin hiihdosta en välttämättä selviäisikään....

Asiaan. Lukemiset. Paljon en tosiaan ehtinyt tässä kuussa, mutta seuraava saattaa olla satoisampi, lumimyrskyistä huolimatta. Hieman harmittaa, etten ehtinyt lukea nuorten romaaneja Blogistanian Kuopus -kisaa varten kuten aikomus oli - tästä olisi kuulunut tulla nuortenkirjakuukauteni - mutta ehkä sitten ensi vuonna. Ja Blogistanian Finlandia ja Globalia ovat vankasti tähtäimessä!

Luettu ja blogatut:

Dick Francis: Longshot
Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
Jukka Parkkinen: Vaivautunut seikkailija

Luettu muttei blogattu:

Karoliina Timonen (2012). Aika mennyt palaa. Kun mukava blogikamu kirjoittaa esikoiskirjan, se on ilman muuta ostettava ja luettava! Stalkkasin tekijää tarmolla Helsingin kirjamessuilla ja sain kuin sainkin oikein omistuskirjoituksen omaan kappaleeseeni. Karoliinan esikoista on mainittu helppolukuiseksi, joten arvelin sen sopivan marraskuuni myllerryksiin. Tarinassa eletään kahdessa ajassa: nykypäivän nuori äiti viettää eräänlaista sapattivuotta Bostonissa miehen ulkomaankomennuksen takia, kun taas toisen maailmansodan jaloista paennut selviytyjä etsii onneaan avioliitosta ja äitiydestä.

Minulle Aika oli, juuri nyt ja juuri tässä tilanteessa, vähän epätodellinen tarina: en oikein osannut eläytyä vaimouteen ja tuoreeseen äitiyteen. Mutta näin että kahden kertomuksen limittyminen on siististi toteutettu ja Karoliina kuljettaa tarinaansa luontevasti. Odotan innolla seuraavaa. Perusteellisemmin kirjasta kertovia juttuja Karoliina kerää tänne.

Kuukauden hakusana:

Kuukauden hakusanan asemesta raportoin tässä vähälukuisessa kuussa "kuukauden kommentin". Sain nimittäin blogihistoriani ensimmäisen oikeasti asiattoman kommentin, sellaisen jota ei kehtaa julkaista, siltä varalta, että tätä sattuu joku puhdashenkinen ja äärimmäisen viaton lukemaan.  Kommentti tuli Punaisen viivan feikkiarvioon, joten se tarttui suodattimeen ja jäi julkaisematta.

Kaikki kirosanat ymmärsin mainiosti, mutta jos joku teistä tietää seuraavan parjausilmauksen tarkan merkityksen, valaiskaa pliis... Mikä ihme on räkismummo?

Hih, ei pitäisi nauraa, mutta väkisinkin huvitti. Hukkaan menivät haukut kun ei täti edes tajua.

Toivotan jouluvaloa ja piparintuoksua ja maailmanrauhaa - hyvää joulukuuta kaikille! Peace, man.


*Uuden asuntoni ikkunat ovat niin monimutkaiset, että niiden avaamisesta pesemistä varten on erilliset ohjeet. Huoh.
**Mikroaaltouunin käyttöohjeessa ei mainittu, että ko. kapine on liian pieni mikroaaltouunipopcorneille. Sain melkein aikaiseksi tulipalon. *facepalm*

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Jukka Parkkinen: Vaivautunut seikkailija


Lukupiirimme poimi syksyn viimeiseksi kirjailijaksi Jukka Parkkisen. Tuttu tekijä: Suvi Kinos ja hänen hupaisat enonsa viihdyttivät muutaman kirjan verran vuosi sitten marraskuussa ja joulukuussaVaivautunut seikkailija ei ole Suvi Kinos -romaani vaan aikuisten komedia, mutta sävyssä on jotain tuttua.
[--] Hän oli hereillä, paikkakunta oli Rovaniemi, kuten asemarakennuksen oven yläpuolinen teksti vahvisti, kello oli puoli kymmenen aamupäivällä, oli syyskuun alku ja puut olivat kääntymässä keltaiseen. Mutta mitä hittoa hänellä oli tekemistä täällä? Ja kuka oli tuo tiukkapipoinen nainen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ei edes unissaan, ainakaan tätä ennen? (s. 20)
Vaivautunut seikkailija kuvaa vientipäällikkö Mikko Rantasen huimaa Lapin matkaa. Alkupisteenä on epäonnistunut kauppa, jonka seurauksena Rantanen päätyy Rovaniemelle kuorsaavan sairaanhoitajan seuralaiseksi ja lopulta ase kourassa itärajan taakse. Tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne raikkaasti roiskien kuin hilpeä keväinen tunturipuro vaikka syksyä eletäänkin. Lopussa pahat saavat palkkansa ja osapuilleen hyvät osapuilleen omansa.

Henkilökuvaus nojaa enimmäkseen tunnettuihin arkkityyppeihin. On dementoitunutta mummelia ja sotahullua vaaria ja turhamaista missiä ja kaikkivaltiasta vahtimestaria ja ahneita ansiottomia sukulaisia. Tuttuus ei sinänsä haittaa, sillä toteutus on tehty pilke silmäkulmassa. Parkkisen hyvä puoli on, että hän ei ota itseään niin vakavasti, ettei voisi leikkiä kliseillä. Heh, legotkin ovat aika tylsiä, jos asiaa oikein ajattelee, yksi palikka on samanlainen kuin seuraavakin, mutta kaikkea kivaa niistä voi silti rakentaa. Pidin Seikkailijassa ikäkriisin käsittelystä. Päähenkilöiden keski-ikäinen kakaramaisuus tuntuu tutulta!

Parkkisen teksti on yhtä aikaa irvileukaista ja lämminhenkistä; hän ikään kuin sanoo, että hassujahan me ihmiset ollaan, mutta ei se haittaa jos sydän on paikallaan. Tulee sellainen olo, että nauraa hahmojen kanssa enemmän kuin hahmoille. Kaikuja Arto Paasilinnasta? Ehkä. Parkkisen tyyli ei ole yhtä tehokasta ja omaleimaista mutta toimivaa silti.

Kerronnan rakentamisesta annan kyllä pieniä risuja; esimerkiksi alku oli minusta kehnohko eikä oikein imenyt mukaansa. (Alkuluvun voi lukea täältä, testaa itse josko nappaa!) Olin jo pitkälle yli 50 sivun ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin tarinasta. Olisi saattanut jäädä kesken, jos kirjailija ei olisi ollut ennestään tuttu. Mutta alkuun päästyäni viihdyin hyvin. Sujuva sanailu ja rento ote kantavat kyllä, jos lukija ei pane pahakseen ajoittaisia kömpelyyksiä ja kuluneisuuksia. Esimerkiksi juoman kurkkuun kulauttaminen ja helpotuksesta huokaiseminen ovat vähän, noh, tuttuja ilmauksia.

Silti, hyvää viihdettä veijariromaanien ystäville... ja paikka paikoin hyvinkin terävää tekstiä. Esimerkiksi nimen takana oleva kaksoismerkitys on näppärä sanaleikki ja vetoaa ainakin meikäläisen kypsymättömään huumorintajuun.

(Hmm... voisikohan tätä suositella teekkareille vaikka päähenkilö on kauppatieteiden maisteri?)

EDIT: pitää vielä lisätä pari lukupiiriläisten mainiota huomiota, nämä allekirjoitan itsekin täysin: Seikkailijasta saisi mainion kotimaisen sähläyselokuvan (ehdotamme pääosaan Aku Hirviniemeä ja ohjaajaksi jotain Speden henkistä sukulaista) ja kirjana se voi sopia sellaisellekin, joka ei muuten paljon lue. 

Jukka Parkkinen (1997). Vaivautunut seikkailija. WSOY. 951-0-22207-0.

Arvioita:
En löytänyt, vinkatkaa jos tiedätte!


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Kuva/kansi: Otava/Hannu Taina
Jouduin viime kuussa muuttamaan mieltäni Antti Tuurista. Olin Pohjanmaa-sarjan kanssa päättänyt, että kaveri kirjoittaa liian tylsästi... ja Maailman kivisimmän paikan kryptografinen tunteenilmaus rassasi sekin.

Mutta ei se mitään, muutan mieltäni oikein sujuvasti kun syy löytyy, ja Taivaanraapijoista löytyi. Päätin että Tuuri on sittenkin jees, ainakin joskus.

Hankin heti perään saman päähenkilön myöhemmistä vaiheista kertovan Kylmien kyytimiehen, senkin äänikirjana. Kyllä oli hyvä. Tässä jopa oli kaksi kohtausta, joissa Jussi Ketola selvästi ja epäilemättä kertoo tunteistaan! Parasta oli kuitenkin sisällissodan vähäeleisen uskottava kuvaus, josta Taneli Mäkelän rauhallinen, hallittu luenta teki niin totta, että heikompia hirvittää.

Kun seuraavan kerran ihmettelen Somalian sotivia heimoja tai tuomitsen jyrkästi Gazan kriisin kaikki osapuolet, joudun muistuttamaan itseäni Jussi Ketolan havainnoista Tampereen tiellä. Osataan sitä täälläkin naisia, lapsia ja sivullisia tappaa.

Heinäkuormaa Kauhavan asemalle kaikessa rauhassa kuskannut Ketola pakotetaan aseella uhaten sotajunaan, sillä muuan paikallinen vinkkaa kohti Tamperetta matkaaville valkoisille sankareille, että Ketola on tuonut Ameriikoista taalojen lisäksi sosialismin siemeniä. Ketola, jonka oma työväenyhdistys on jo ajat sitten päättänyt, ettei sosialismia rakenneta tappamalla, joutuu siis yllättäen hevosineen pakko-otolla valkoisen armeijan riveihin, ajomieheksi haavoittuneille ja kuolleille.

Sisällisota ei ole kaunista katsottavaa. Viha nousee ja pyyhkii aaltona mukanaan järkevämmänkin mielen. Ketola sinnittelee päivästä toiseen kauhujen keskellä, huolehtii hevosestaan ja tuntee kalman löyhkän hiljalleen syöpyvän nahkaansa.

Kehuin Taivaanraapijoiden kohdalla Taneli Mäkelää juuri Tuurin tyyliin sopivaksi lukijaksi, ja sama ylistys pitää toistaa nytkin. Jos tämä tarina olisi luettu alleviivaillen, vaikutelma ei olisi puoleksikaan niin vahva. Nyt Ketolan kokemuksissa oli sydämeenkäyvää aitoutta. Tämä tarina on tosi, sitä ajattelee kuunnellessaan, ja se on paljon sanottu, sillä historiallisia romaaneja leimaa usein jonkinlainen jälkiviisauden maku. Tässä jälkiviisaus on onnistunut jalostumaan viestiksi suvaitsevaisuuden ja maltin puolesta, anarkismia ja aseiden voimaa vastaan. Ajankohtaista nytkin... vaikkei onneksi juuri täällä.

Pitänee vielä lisätä, että paikallisuus antoi tälle kirjalle oman säväyksensä. Ketolan tarinassa liikutaan Tampereella ja etenkin Etelä-Pohjanmaalla kovin tutuilla seuduilla, olkoonkin että vajaat sata vuotta on maisemia muuttanut.

Seuraavaksi on pakko hommata Ikitie, jossa Ketola kohtaa 30-luvun ja lapualaiset.

Antti Tuuri (2007). Kylmien kyytimies. Otavan äänikirja. Lukija Taneli Mäkelä. 978-951-1-22266-8.

Arvioita:
Amman Lukuhetkessä
Minna Ilselässä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Täältä voi kuunnella otteen!

torstai 22. marraskuuta 2012

Dick Francis: Longshot


Myllersin äsken elämääni oikein kunnolla. Sivuvaikutuksena syntyi selkävaivoja ja pitkähkö blogitauko. Päätän hiljaisuuden kummalliseen kirjavalintaan: Dick Francisin Longshot on vanha, ei mitenkään pinnalla, eikä sillä ole mitään ilmeistä yhteyttä mihinkään... eikä edes massiivisia kirjallisia arvoja. Silti, kaikilla kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Tällä kirjalla oli paikkansa juuri tässä ja juuri nyt.

Dick Francisilla on ollut kiinnostava elämä. Hän oli kuuluisa estelaukkajockey 40- ja 50-luvuilla, mutta siirtyi sitten urheilutoimittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ensimmäinen trilleri ilmestyi 60-luvun alussa, ja sen jälkeen kirjoja putkahtelikin tappavan tasaista tahtia. Olen lukenut melkein kaikki ja useimmista pitänytkin, vaikka tuotannon taso ei olekaan yhtä tasainen kuin julkaisurytmi. Joukkoon mahtuu muutamia melko raakoja tekeleitä, ja osa on kestänyt aikaa huonosti (esim. Trial Run ja Twice Shy ovat nykyään lähinnä hassuja).

Longshot on minusta Francisia paremmasta päästä. Olen lukenut sen ennenkin - nyt se osui käteeni kirjoja pakatessani, ja tuntui äkkiä juuri sopivasti helpolta ja tutulta luettavaksi pala palalta elämänjäristyksen laantumista odotellessani.

Vuonna 1990 alun perin ilmestyneen romaanin kertoja John Kendall on äärioloissa selviytymisen asiantuntija, joka lukuisia matkaoppaita kirjoitettuaan haluaa romaanikirjailijaksi. Mutta kirjailijaelämän rahoittaminen ei ole helppoa. Esikoisromaaninsa julkaisua odottava Kendall päätyy laatimaan - korvausta vastaan - elämäkertaa hevosvalmentajasta. Laukkaurheilun maailmaan ja valmentajan erikoiseen perheeseen tutustuva Kendall huomaa pian sekaantuvansa myös murhan selvittelyihin. Eikä murhaaja ole kaukana.

Francis kirjoittaa yksinkertaista englantia, joka ei kuitenkaan ole tylsää run spot run -tasoa. Kas tässä nälkäinen ja paleleva kirjailija Kendall tekee lähtöä agenttinsa luokse:
[--] as I'd learned a thing or two by that time, I went not precipitously as soon as possible but later in the morning, so as to arrive at noon. Shortly after that hour, I'd discovered, Ronnie tended to offer wine to his visitors and to send out for sandwiches. I hadn't told him much about my reduced domestic arrangements; he was naturally and spontaneously generous. (s. 9)
Taisin aikoinaan ihastua Francisin kirjoihin kahdesta syystä: niitä oli helppo lukea englanniksi ja niiden myötä tutustui aina johonkin (minulle) eksoottiseen elämänpiiriin. Francisin miljööt liittyvät usein jollain tavalla laukkaurheiluun, mutta niihin sisältyy myös huima määrä yksityiskohtaista tietoa kaikenlaisesta muusta. Olen oppinut Francisilta, että jääkarhun maksaa ei kannata syödä, että lasinpuhalluksessa hallittu jäähdyttäminen on kaikki kaikessa, ja että beaujolais nouveau'ta pitää maistella kerran vuodessa. Ei mikään turha kirjailijatuttavuus siis!

Toki kirjat ovat ovat melko kaavamaisia, ainakin jos niitä lukee monta peräkkäin. Osapuilleen kaikissa toistuvat tietyt elementit. Kertoja-sankari on aina fiksu ja itsensä hallitseva mies, joka miettii moraalisiakin kysymyksiä. Kertoja myös aina päätyy kärsimään, tavalla tai toisella, yleensä sekä fyysisesti että henkisesti. Joskus taustalla on jo ennestään traumaattisia menetyksiä... joskus traumaattiset menetykset tapahtuvat vasta kirjassa. Mutta tuskista huolimatta Francis-äijät selviävät aina. Heillä on lokeroinnin taito.

Kun John Kendall omissa tuskissaan ei jaksa ajatella koko matkaa, hän ajattelee seuraavaa askelta. Ja sitten seuraavaa. Yksi kerrallaan.

Hyvä neuvo.

Dick Francis (1991, alkuperäinen 1990). Longshot. Pan Books. 978 0330 319584.
Pidemmän pätkän pääsee lukemaan täältä.

Arvioita:
LibraryThing-lukijoilta




keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lamauttava lokakuu


Kuukausikoosteen aika. Ulkona pimeä nousee, eikä lukuvalo oikein pala. Joskus elämä on lukemisen tiellä. Onneksi saatiin sentään lunta valaisemaan tätä synkkyyttä!

Antiplagiaatio-operaatio, johon osallistuin lokakuun alussa, oli kirjamessujen ohella kuukauden blogitapaus. Entäs kirjat? Liehun Helene ei kipua ykköseksi, vaikka tunnustan teoksen kovan laadun. Antti Tuurin Taivaanraapijat on ehdottomasti kuukauden yllättäjä - siitä en juuri odottanut pitäväni, mutta Taneli Mäkelän lukemana Tuurin teksti toimi loistavasti. Parhaaksi valikoituu silti Kähkösen Hietakehto. On hienoa kun odotettu kirja on odotetun upea.

Luettu ja blogattu:

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Marco Kosonen: Ravintola Loppu
Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Rakel Liehu: Helene
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Luettu muttei blogattu:

Nora Roberts: Meri-triologia
(2003). Aaltojen armoilla
(2003). Nousuvesi
(2004). Kotisatama
(2004). Sininen lahti

Iski alkukuusta romantiikan nälkä, tai ehkä keskittymishäiriö. Luin oikein laiskana vapaapäivänä kolme Robertsia ja seuraavana vielä yhden lisää. Siivoaminen on nössöille. Tämä neliosainen Meri-trilogia on minusta hyvää perusrobertsia. Juonikaaviot synkkaavat keskenään kuin kesyt siniaallot. Quinnin veljessarja on teini-ikäisenä adoptoitu komistusten kolmikko, Cameron, Ethan ja Phil. Kasvatusisän kuoltua veljet joutuvat mullistamaan elämänsä huolehtiakseen viimeisimmästä kasvattiveljestä, sulkeutuneesta ja kosketusarasta Sethistä. Neljännessä osassa Sethkin on sitten siinä iässä, että elämänmuutokset ovat tarpeen.

Ette ikinä usko tätä, mutta ällistyttävän sattuman kautta veljekset yksi kerrallaan löytävät kauniin, älykkään ja kiihkeän naisen! Ja vaikka joka kerta on jokin ylitsepääsemättömältä vaikuttava emotionaalinen tai käytännöllinen solmu auottavana, amor aina vincit omnia, vai miten se nyt meni? Samalla setvitään pala kerrallaan kasvatti-isän kuolemaan ja elämään liittyviä epäselvyyksiä, isän ystävällisen aaveen avustuksella.

Älkää suotta pelästykö aavetta: se on vain pienenpieni paranormaali sivujuonne. Suurin osa kustakin kirjasta on normiromantiikkaa, ja jokaisessa on sopivat kolme tai neljä kiihkeää kohtausta. Tällaiset useamman kirjan setit ovat muuten melko tyypillistä Robertsia. Säästää varmaan paljon työtä ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaiseen kirjaan keksiä erikseen taustoja.

En kestä Robertsia äänikirjoina... adjektiiveja on liikaa... mutta paperihömpän kanssa mukava kääriytyä vilttiin silloin, kun tuuli yrittää repiä kattoa irti ulkona, ja jonkun on mukamas pakko vahtia takkatulta. Koko päivän.

Simon Lelic (2012). Laitos. Tykkäsin edellisesti Lelicin kirjasta, joten tämä lähti puolivahingossa kirjastosta mukaan, vaikka blogiarvioiden muistelin olleen haaleita. Laitos kertoo siitä, miten viaton ihminen joutuu pelon voimalla oikeuksia polkevan hallinnon voimankäytön kohteeksi. Arthur katoaa Laitokseen, ja häntä etsivät vaimo, poika ja toimittaja. Teema ei ole uusi... eikä Lelicin versio täysin vakuuta. Minusta juonessa oli selkeitä heikkouksia, ja kerronta jotenkin tökkäsi reippaan alun jälkeen. Lopussa tuli taas pientä liikettä, mutta lukukokemuksena tämä jäi luokkaan 'ok', ei sen enempää. Jorikin piti vähän vaimeana.

Giorgio Faletti (2011). Minä olen Jumala. Okei, puhtaasti nimellä myi tämä kirja itsensä. Piti katsoa mitä näin kunnianhimoisella otsikolla kirottu sarjamurhaajatrilleri on syönyt. Enimmäkseen sitä samaa kuin muutkin, kohtuullisen pätevästi toteutettuna. Naispoliisi Vivien on kaunis, sinkku ja ongelmainen; hänen aisaparinsa lehtikuvaaja Russell on syntinen ruoja mutta seksikäs, ja sarjamurhaajakuvio on tyydyttävän mutkikas... vaikka loppuratkaisusta jaan piiiiitkän miinuksen. Olisi toiminut Criminal minds -jaksossa, 450-sivuiseen trilleriin oli minusta liian yhteensattumallinen. Ja rehellisesti - henkilöt olivat aika kökköjä paikka paikoin. Eli kyllä ja ei. Sarjamurhaajista tykkääville ehkä enemmän kyllä kuin ei. Myös Norkku kokeili tätä.

Donald Westlake (2008). Varkaitten tusina. Ostin kirjamessuilta vaikka mitä, mutta ensimmäisenä päädyin lukemaan tämän divaripuolelta bongatun novellikokoelman. Donald Westlaken Dortmunder on nimittäin mahtava dekkarihahmo. Tai ehkä pitäisi sanoa, antidekkarihahmo, sillä Dortmunderhan on varas eikä poliisi. Hän vain on poikkeuksellisen epäonninen ja siksi hauska varas. Olen tainnut jossain vaiheessa lukea useimmat Dortmunder-kirjat Neideille iltasatuina - oli siis nostalgista palata hänen maisemiinsa! Tämä näppärä 11 kertomuksen setti oli minulle uusi ja nautin täysillä sen tarjoamasta pakomatkasta. Novelleista ei kuitenkaan kannata aloittaa; jos Dortmunder ei ole tuttu, nappaa Ihmisryöstön käsikirja tai Kuumaa kiveä.  Tusinan on lukenut myös Kirjavinkkien Hannu.

Kati Närhi (2012). Mustasuon mysteeri. Tykkäsin kovasti Kati Närhen edellisestä, joten Mustasuo tuli heräteosteltua messuilta. Ja kuulkaas, Närhen sarjakuva sopii hyvin keskittymishäiriöisellekin. Kulmikkaasti ironista, yksinkertaista ja tunnelmaltaan jotenkin riisuttua BBC:tä, tällä kertaa tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Piirrostyylissä on jotain kiehtovaa ja Agneksella on persoonallisuutta. Tämän luki myös Salla.

Kesken jäi:

Minna Hakkarainen & Tove Selin (toim.) (2005). Lohikäärmeen hännällä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo muuttuvassa Vietnamissa. Yritin kunnianhimoisesti lukea tämän osana Vietnam-teemaani... mutta en onnistunut. Valitettavasti jotkin tietokirjat alkavat maistua vanhoilta aika nopeasti, ja tämän kohdalla seitsemän vuotta ilmestymisestä oli minulle liian pitkä aika.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa kuukauden hauskin on minusta ihan järkeenkäyvä haku, nimittäin...

punaisen viivan symboliikkaa

Hih, se johtaa tänne!

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä
Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.
[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 
- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 
- Ette halua tietää. (s. 123)
Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Kuva/kannen kuva: Sammakko/Toni Knuutila
Perheestä ja alastomana juoksemisesta yhdistää näppärästi kolme kiireellistä teemaani: kotimaiset uutuudet, Pienen esikoiskirjakerhon ja juoksemisen. Näihin yritän mukamas lokakuun lopulla vähän keskittyä.

Totta puhuen juoksemisella on tässä kirjassa suhteellisen pieni rooli. Mistään nakumaratonista ei ole kysymys. Perheestä kertoo, noh, perheestä. Perheen vakaudesta ja hauraudesta, muutoksista ja pysyvyydestä. Siskokset Sofia ja Roosa palaavat vuosi toisensa jälkeen isoisän rakentamalle huvilalle meren kutsuvalle rannalle. Samoin palaavat mökkinaapurit, taiteilijat Gudrun ja Fredriksson. Kesät sekoittuvat toisiinsa ja aika on kuin unta; tämän päivän naisten sisällä elävät entiset tytöt. Wikstenien huvilan taustakangasta vasten näytellään suvun ratkaisevat kohtaukset.

Ja juostaan mereen. Sukelletaan kunnes keuhkot ovat pakahtua.

Pidin kirjan tunnelmasta. Tapahtumapaikkana huvilanaapurusto oli ilmavalla tavalla tiivis, jos niin nyt voi sanoa, ja henkilöissä oli sellaista pienin elein tehtyä mutkikkuutta, jota arvostan. Aiheena tällainen perhe- ja ihmissuhdesukkulointi ei ole täysin minun juttuni, mutta Ihalainen on rakentanut juuri sopivasti symbolisen paketin. Tärpit (juokseminen, vesi, hyppy, taikajuoma, jne.) ovat riittävän yksinkertaisia, jotta vähän heikompikin unien tulkitsija saa jokusen oivalluksen tunteen, mutta eivät niin alleviivattuja, että koko kirja alkaisi tuntua verettömältä tekotaiteilulta. Ihmisissä, varsinkin Sofiassa ja Fredrikssonissa, on tenhoa. Henkilökaartiin ei ole kovin sympaattista porukkaa kertynyt, eikä oikein kunnon pahiksiakaan, mutta se ei haittaa. Mieluummin luen ihmisistä, joissa on paljon harmaan sävyjä.*

Juoni liikkuu useilla tasoilla, mutta lukija pysyy mukana ilman kohtuutonta ponnistusta. On palkitsevaa antaa palapelin palojen loksahdella kohdilleen yksi kerrallaan tällä tavalla, silloin kun se onnistuu. Tässä onnistui, enimmäkseen. Tarina kantaa melkein loppuun asti. Se juoksee sopivan hengästyttävin pyrähdyksin kunnes laituri äkkiä loppuu... jos minulta kysytään, laituri loppuu ihan kummalliseen poikkilautaan. Höh. Pidin kirjasta mutta lopusta en pitänyt: siitä tuli sellainen tunne, että olen missannut kirjan mittaan jonkun oleellisen signaalin. Minusta lopussa ei ollut järkeä. Ehkä se oli sitä vaikeampaa symboliikkaa.

Tyylillisesti Ihalainen teksti on mukavaa, helppoa luettavaa. Ei mitenkään kuoliaaksi hiottua. Voivatko ihmiset siirrellä katseitaan edestakaisin? Miksi yhdessä lausessa syödään räiskäleitä ja seuraavassa lettuja? Jonkinlaisesta rentoudesta huolimatta, tai ehkä sen tähden, tekstiin on helppo uppoutua. Ei tarvitse pingottaa. Perheestä tulikin luettua melkein yhdellä istumalla. Tyylikysymykset ovat toki aina makuasioita; itse pidin Ihalaisen kyseenalaistavasta tavasta kirjoittaa. Hänellä on tapana sanoa jotain, ja saman tien puolittain kumota sanomansa. Se antaa jännän sävyn tekstille. Kas tässä yksi esimerkki:
- Mistä sitä tietää, mitä haluaa? 
- Hyvä kysymys, Gudrun sanoi ja asetteli kukkamaljakon keskelle pöytää. - Sitä haluaa lettuja tai kalakeittoa tai mennä uimaan tai nukkumaan. Mutta sitten on pitempiä haluja. Haluan asua täällä tai tuolla. Haluan nähdä tuota ihmistä usein, haluan tehdä tällaista työtä. Olet nyt sen ikäinen, että alat tajuta. Että elämä ei ole vain lettuja ja uimista. 
- Minä haluan lettuja. (s. 50)
Mutta pian Sofiasta tulee todellakin aikuinen nainen. Ja sitä on sitten oltava lopun ikää, niin kauheaa kuin se onkin.

Ehdottomasti kiinnostava esikoinen. Rento muttei veltto.

Perheestä sai muuten minut miettimään taas (ilman tulosta), miksi joistain kirjoista pitää, vaikka niiden puutteet näkee, ja toisista ei osaa tykätä, vaikka tunnistaa ne hienoiksi. Esimerkiksi Taskisen Täydellinen paisti oli varmasti viimeistellympi ja kokonaisempi esikoinen kuin tämä... mutta Perheen kanssa viihdyin, Paistin kanssa en läheskään yhtä hyvin.

Taitaa olla paras, että luen vielä muutaman tuhat kirjaa ja mietin asiaa sitten uudestaan.

Jarmo Ihalainen (2012). Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko. 978-952-483-221-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
TuijaTa blogissaan

* Ei kuitenkaan viittäkymmentä eri sävyä sentään...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY
Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)


Helene
viimeinen myrskyinen
(huone)

omakuvan arvoitus
confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla


Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.
Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 
Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 
Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 
Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)
Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina.
Onneksi en ole poliitikko, sillä on taas pakko kelkkaa vauhdissa. Olen tainnut joskus motkottaa Antti Tuurin yleisestä käsittämättömyydestä ja turhauttavuudesta, ainakin lukupiirissä ja esimerkiksi täällä. Kuunneltuani nyt äänikirjana Taivaanraapijat teen U-käännöksen ja myönnän, että ehkä - voiko tämä olla mahdollista? - aiemmassa mielipiteessäni saattaa olla pientä tarkentamisen varaa.

Siis, krhm, ehkä Tuuri ei olekaan toivottoman tylsä. Terkkuja vain Ammalle, joka yritti taannoin selittää minulle sielukirjailijaansa: kaikesta Tuurin sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. Tässä oli.

En taida muuttaa mieltäni niiden kirjojen suhteen, joista en aiemmin pitänyt, tai en ainakaan yritä niitä uudestaan lukea. Lakeuden kutsu on jäänyt mieleeni jonkinlaisena tervanjuonnin kisällinnäytteenä luku-urallani. Kun muutin aikoinaan Etelä-Pohjanmaalle, kuvittelin, että pakkohan tuota Pohjanmaa-sarjaa on lukea, ihan yleissivistyksen vuoksi. Pöh. Jäi vain tympeä maku suuhun vuosikausiksi.

Nyt myönnän nöyrästi, että Taivaanraapijoista pidin. Ehkä Tuuri on minulle niitä kirjailijoita, joita pitäisikin kuunnella ääneen luettuna eikä yrittää lukea itse. Olen ennenkin spekuloinut, että lukunopeuteni, tai ehkä lukutyylini, vaikuttaa siihen miten koen kirjat. Tuuriin minun pitäisi ehdottomasti pystyä hidastamaan. Kun en itse osaa, tarvitsen lukijan tekemään sen puolestani.

Taivaanraapijat kertoo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä New Yorkista taaloja hakevasta Jussista, joka pääsee taivaanraapijan rakennustyömaalle terästä nostamaan. Manhattan kohoaa korkeuksiinsa hyvää haipakkaa. Suomen heimolaiset muodostavat oman yhteisönsä, jonka kuvioita Tuuri kuvaa herkällä kädellä. Jussi Ketola, yksitotinen ja suorastaan alidramaattinen kertoja, asustaa Harlemin puolella työmiesten poikatalossa ja opettelee kulkemaan teräspalkeilla 30. levelillä. Kotimaa ei ole kaukana ajatuksista uudessakaan maailmassa ja juhannusta tanssitaan tarmolla muttei tunteella sentään. Vaan pääseepä Jussikin tyttöä polkassa pyörittämään. Työporukassa ei unioniin kuulumattomia miehiä pidetä, ja neljän taalan päiväpalkalla elää teräksennostaja leveästi. Kuulua sosialistia, Kurikan Mattia, pitää Jussinkin päästä kuulemaan; niin perusteellisesti on pastori häntä pahaksi mainostanut.

Ajankuva toimi tässä kirjassa minusta aivan sairaan hyvin. Olen edelleen sitä mieltä, että voisi sitä kirjailija silloin tällöin jonkin kertojan emotionaalista tilaa valottavan lauseen väliin sujauttaa... mutta mitä hittoja. Taneli Mäkelän tasainen, vähäeleinen luenta jotenkin avasi minulle Tuurin kerrontaa niin, että sain tästä paljon irti.

Taivaanraapijat on monin paikoin hauska, poikkeuksellisen todenoloinen ja kaikkiaan hieno historiallinen romaani.

Ai niin - sisällöstä pitää vielä lisätä, että hieman kyllä hirvittää tuo mieskuvaus. En suostu uskomaan, että Taivaanraapijat on miehen suoraa tajunnanvirtaa... Ei. Se on editoitu selostus, sellainen julkituotavaksi sopiva versio, josta turhat tunnehaihattelut on karsittu pois. Koska kovat pohjalaiset uroot eivät tunne. He tekevät.

Aion lukea kuunnella Tuuria lisääkin. Seuraavaksi jahtaan jostain Kylmien kyytimiehen, joka kertoo Ketolan myöhemmistä vaiheista vanhassa maassa.

Antti Tuuri (2006, alkuperäinen 2005). Taivaanraapijat. Otava. Lukija Taneli Mäkelä. 951-1-21425-X.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Amma Lukuhetkessään
Minna Ilselässä

lauantai 13. lokakuuta 2012

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija


Olen kesän ja syksyn mittaan innostunut enemmän ja enemmän juoksemisesta, ja puolivahingossa olen saanut myös henkilökohtaisen valmentajan ja sparraajan kokeneesta kollegasta. Minulla on jopa viikko-ohjelma, repikää siitä! En tähtää maratooneihin enkä tee ennätyksiä, mutta juoksemisesta on kieltämättä tullut osa elämää. Ihme ja kumma, toistaiseksi polvet ovat kestäneet ja nilkatkin vaivanneet vain vähän.

Kannustajaltani sain lainaksi muutaman juoksemiseen liittyvän kirjan, joukossa yksi erikoisimmista kirjoista, joita olen tämän vuoden puolella lukenut.

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti ammattijuoksijaksi nelikymppisenä heittäytyneestä Jukka Viljasesta. Viljanen on enemmän kuin maratoonari tai edes ultrajuoksija. Hän osallistui vuonna 2007 Pohjoisnapamaratoniin ja päätti sen jälkeen keskittyä elämässä siihen oleelliseen: unelmiensa toteuttamiseen. Hänen unelmansa vain sattuvat olemaan arkitallaajien mielestä vähän erikoisia. Parinsadan kilometerin ja 75 tunnin Libyan Sahara Challenge (??), sadan kilometrin juoksu Etelämantereella (??), tuhat kilometriä Kalaharin autiomaassa (???) ja lopulta tuhat mailia Saharan autiomaassa (!!!!!????).

Hietasen mukaan yleisin kysymys, jota Viljaselta kysytään, on "Oletko hullu?"

En ihmettele. Mutta Viljasen hulluudessa on tiettyä suuruutta. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi tehdä sitä mitä hän näemmä haluaa... ja silti väkisinkin ihailen rohkeutta ja kykyä tehdä juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Vaatii paljon että edes yrittää toteuttaa unelmansa; useimmilla meistä riittää hyviä syitä tyytyä vähempään.

Tyylillisesti Seikkailujuoksija oli, toden sanoakseni, aika kaameaa luettavaa monin paikoin. Hietanen ei säästele kliseitä ja sankaripalvonta on sakeaa kuin hyvä ruispuuro. Jukka esimerkiksi parahtaa ja hymähtää ja ilmoittaa järkähtämättömästi ja Jukan nälkä on kasvanut syödessä. Myös jatkuva kivun läpi painaminen tuntui välillä väsyttävältä. Vaikka pidän juoksemisesta, minusta verta vuotavat varpaat ovat noin periaatteessa huono juttu. No, ainakin kuvat verisistä sukista muistuttavat seikkailujuoksun arjesta...

Rasittavista piirteistä huolimatta kirja jaksoi kiinnostaa, sillä se on pullollaan erikoisia detaljeja (miksi berberien pitää antaa kiinnittää teltannarut kiviin eikä autonrenkaisiin?) ja järkeviä perusneuvoja perusjuoksikoillekin. Lisäksi se tarjosi roiman annoksen asennekasvatusta, työelämän ja muunkin elämän tarpeisiin.
[--] edes syvä epäviihtymys ei kannusta useimpia suunnanmuutokseen. Puuttuu rohkeutta. Riskinottoa helpompaa on keksiä selityksiä ja verukkeita. Moni vannoo ja vakuuttaa esimerkiksi, että kunhan nousukausi alkaa tai kun lapsi siirtyy ala-asteelta yläasteelle, sitten alkaa tapahtua. Verukkeiden kehittelijöille ja näille niin sanotuille sitkuttelijoille ajankohta ei valitettavasti ole koskaan oikea. Lykkäykseen oikeuttaa uusi veruke. (s. 92)
Auts. Osui ja upposi. Kuten sanottu, Viljasen (hullun)rohkeutta on helppo ihailla. En ryhtynyt oitis radikaaleihin elämänmuutoksiin tai ostanut lentolippuja Timbuktuun, mutta sen verran terästäydyin, että päätin jatkossa juosta vähän kehnommallakin säällä. Jos Viljanen voi juosta sata kilometriä Etelämantereella, kaipa meikäläinen selviää lokakuun tihkusta? Sitä paitsi, jos syksyllä ei juokse sateessa, ei juokse.

Jos olen huomenna kipeä, se on tämän kirjan vika.

En oikein tiedä voiko tätä suositella muille kuin juoksemiseen hurahtaneille - ehkä ei. Jos juoksu tai todellisen elämän extremekokemukset kiinnostavat, Seikkailujuoksija on luultavasti lukemisen arvoinen. Mutta varoitan reilusti, tyylilaji saattaa aiheuttaa herkemmille iho-oireita. Keskiriipivää.

Lähiviikkoina on muuten tulossa muitakin "juoksukirjoja"! Odottamassa on Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta sekä mahdollisesti Naisen juoksukirja.

Elämme reippaita aikoja.

Juha Hietanen (2012). Seikkailujuoksija. Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Readme.fi. 978-952-220-512-4.