Huima helmikuuni

Kaapin paikka

Helmikuu on ollut huima! Okei, lukurintamalla tuli ehkä kaikkien aikojen mahalasku, mutta muuten kuukausi on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kävi nimittäin niin, että heti kuun alussa löysin Sen Oikean ja menin ihan sekaisin. Rakkautta! Melkein ensi silmäyksellä olin jo valmis sitoutumaan ja luopumaan vapaudestani...

Asunnon. Sen oikean asunnon.

Minä ja pankkini ostimme yhdessä herkullisen kolmen huoneen remonttikohteen.  Pankki ei tosin ole osallistunut ruumiilliseen työhön; purkutyöt ovat jääneet minulle. Olen tarttunut tilaisuuteen terminaattorin tarmolla.

Kyllä kuulkaa saa naisihminenkin pahaa jälkeä aikaan sorkkaraudan ja akkuporakoneen kanssa.

Lukupäiväkirjassa ei ole ollut paljon päivittämistä, kun lukija on sivujen kääntelyn asemesta repinyt seiniltä kaakeleita, tapetteja ja kaappeja. Olen tässä kuussa ehtinyt lukea vain kaksi kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Surkeaa. Onneksi rempan "vain ammattilaisille" -vaihe on alkamassa. Iltakiireet ehkä helpottavat. On jo kovasti ikävä kirjoja, täytyy myöntää.

Petri Tammisen Rikosromaanista tuli blogattuakin.

Bloggaamatta jäivät:

Sofi Oksanen (2003): Stalinin lehmät. Luin tämän nyt toiseen kertaan lukupiirin innoittamana. En tosin ehtinyt sitä aikataulussa lukea, mutta aloitettuani teki kuitenkin mieleni jatkaa loppuun asti. Kyllä Oksanen osaa kirjoittaa. Teksti on vahvaa ja selkeällä tavalla kaunista, ei ylenpalttisen koristeellista... ja totta kai rakenne ja rytmitys ovat kohdillaan. Joidenkin mielestä ajasta toiseen hyppiminen on häiritsevää - Lehmissä liikutaan 40- ja 50-luvuilla, 70-  ja 80-luvuilla ja päähenkilön nykyajassa - mutta minua se ei vaivaa. Päinvastoin, tarinalinjat ryydittävät sopivasti toisiaan.

Stalinin lehmät kuljettaa mukanaan, vaikka teemat ovat raskaita ja vähän masentavia. Bulimian / anoreksian kuvaus on tässä minusta himpun romantisoivaa. Toisaalta se on myös tehokasta. Pidin siitä, että päähenkilön arjen konstit ja ongelmat olivat esillä, se toi kontrastia runolliseen "Herraani" ja itseinhon dramatiikkaan. Jokin osa minusta pitää tuota Annan traumaa identiteetistään, noh, liioiteltuna, mutta Suomi-Viro -akseli kannattelee kirjaa.  Linneaa Lehmät ei vakuuttanut, Kaarina Hoo tykkäsi.

Nyt arvon, että pitäisikö seuraavaksi lukea Oksasen uusin, kun Lehmät on tuoreessa muistissa... vai tyytyisinkö johonkin kepoisempaan tiiliskiveen.

Willingham & co (2013): Fables 18: Cubs in Toyland. Saattoi olla synkin Fables ikinä, tämä... raastava ja armoton tarina, joka kertoo kahden Bigbyn ja Snow'n lapsen kohtalon. Narratiivisuuden vaatimukset ovat julmat, eikä taruolento pääse helpolla. Vaikka Fables ilman muuta on viihteellistä sarjakuvaa, mitään akuankkaa se ei todellakaan ole. Salla on kirjoittanut tästä osuvasti.

M. A. Jeskanen (2011). Santala.  Tämä Perkeleen jatko-osa on tyylillisesti samoilla linjoilla kuin Perkelekin. Tällä kertaa tarinassa on minusta selkeä punainen lanka: se kertoo Santalan, tietäjän, elämästä ja urasta. Rinnalla kuvataan noitia jahtaavan Laurentiuksen kipuilua, vaikka hän jää Santalan rinnalla vähän haaluiseksi hahmoksi. Fablesistakin tuttu Baba Yaga esiintyy vierailevana tähtenä!  Jos piti Perkeleestä, pitää luultavasti tästäkin. Tykkäsin. Jossain vaiheessa tekstauksen epäselvyys vähän ärsytti, mutta tummanpuhuvat kuvat toimivat hyvin. Morrekin piti, vaikkei yhtä paljon kuin episodimaisesta Perkeleestä.

Kuukauden hakusana:

Eniten olen naureskellut erilaisille Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan liittyville hakusanoille; ei voi olla hihittämättä kun tietää mihin niillä päädytään. Ehkä harhaisin haku on silti tässä kuussa

jäniksen symboli kiinalaisilla kirjaimilla

Eipä ole tullut vastaan... tietääkseni.

Mahtavaa maaliskuuta kaikille!