Sivut

tiistai 28. toukokuuta 2013

Josephine Tey: Ajan tytär


Löysin päivästäni vapaahetken. Silittäminen voi aina odottaa! Päätin sen sijaan kirjoittaa Ajan tytärestä. Se ansaitsee klassikkona pientä nostetta, vaikkei saanutkaan pulssiani kohoamaan. Tajusin nimittäin, että tämä kirja saattaa hyvinkin olla Tudor-hulluuteni alkuperäinen siemen. Olen lukenut tämän varhaisteininä ja se tuntui edelleen hyvin tutulta. Sitä paitsi, Tyttäressä pohditaan Sir Thomas Moren uskottavuutta: aihe on siis Hilary Mantelin Cromwell-sarjan ansiosta suorastaan muodikas!*

Ajan tytär on julkaistu SaPo-sarjassa alun perin vuonna 1956, ja sittemmin päässyt toiseen ja kai kolmanteenkin painokseen. Päädyin lukemaan sitä nyt synergis-holistisista syistä; hdcaniksen kommenttiboksissa oli tästä (lähes) äskettäin puhetta, ja kirjastossa käydessäni Tytär lähes pomppasi hyllyltä silmille. Olin utelias kokemaan uudestaan dekkarin, joka joskus varhaisteininä teki suuren vaikutuksen. Tytär poikkeaa idealtaan dekkarien perusmallista siinä määrin, että se jäi mieleen.

Teyn tarina tapahtuu sairaalahuoneessa. Tarkastaja Grant, joka uskoo lukevansa ihmisten luonteita heidän kasvoistaan, makaa toipumassa työtapaturmasta. Häntä piristääkseen teatterissa työskentelevä ystävätär tuo tutkailtavaksi pinon kasvokuvia, joiden joukossa on vakavamielinen ja ahdistuneen oloinen naamataulu, selvästi paljon kärsinyt ja oikeamielinen mies.

Otetaanpa lukunäytteenä kohta jossa Grantin kiinnostus herää:
Kääntäessään kuvaa Grant pysähtyi tutkimaan sitä vielä hetken. Oliko se tuomari? Sotilas vai ruhtinas? Joku suureen vastuuseen tottunut ja vallastaan vastuullinen. Liian tunnontarkka. Huolehtija, ehkä täydellisyyden tavoittelija. Mies, joka rauhallisesti harkitsi laajoja suunnitelmia, mutta oli hermostunut yksityiskohtien suhteen. Mies, jolle oli tulossa vatsahaava, joka myös oli sairastellut lapsena. Hänellä oli tuo lapsuusajan kärsimysten jälkeensä jättämä selittämätön ilme, jota on mahdoton kuvata, vähemmän selvä, mutta yhtä väistämätön kuin raajarikon kasvojen ilme. [--] (s. 34-35)
(Minusta olisi kamalaa tavata joku, joka tulkitsee kasvoja tuohon tapaan.)

Grant hämmästys on suuri, kun muotokuvan malliksi osoittautuu arkkipahis Richard III. Vallankaappaajakuninkaan tiedetään yleisesti murhanneen pienet veljenpoikansa kruunun varmistaakseen. Romanttista tulkintaa pojista voi ihalla vaikkapa täällä. Graham ryhtyy amerikkalaisen tutkimusapulaisen kanssa selvittämään vuosisatoja vanhaa murhaa. Onko noin oikeamielisen näköinen mies todellakin vastenmielinen murhaaja? Voiko Shakespeare olla väärässä - voiko muistoissa autuas kansleri More olla valehteleva juoruakka?

Towerin prinssien arvoitus jaksaa kiehtoa Tudor-fania, vaikka hitainkin lienee ymmärtänyt, että lopullista totuutta ei voi selville saada. Aikakonetta odotellessa voimme vain arvuutella. Itse olen taipuvainen epäilemään Henrik VII:ttä, puhtaasti cui bono -perustein. Ja sopisihan se herran luonnekuvaankin.

Dekkarina Tytär on yllätyksekseni pikkuisen tomuuntunut vuosien mittaan. Asetelma on kiinnostava ja perusviesti - näyttävät legendat hakkaavat arkipäiväiset totuudet - pätee yhä. Myös Teyn luonnosmaiset luonnekuvat toimivat tyydyttävästi. Silti jotain jäi puuttumaan. Mahdollisesti muistin Tyttären liian hyvin jo vanhastaan, tai sitten pariin otteeseen lukemani Sewardin The War of the Roses on vielä liiaksi takaraivossani...

Uusintakierrokseni Ajan tytär oli käypäistä muttei inspiroivaa seuraa.

Josephine Tey (1979, alkuperäinen 1951). Ajan tytär. Suomentanut Antero Manninen. WSOY SaPo.

Arvioita:
Eeva-Liisa LukeVille-blogissa moittii kutkuttavan jännityksen puutetta,
Kesämäkin kirjahyllyssä tunnelma puolestaan teki vaikutuksen

*Lisäsuosituksena todettakoon, että itse Nero Wolfe on poistanut kirjahyllystään Thomas Moren Utopian, koska More "lavasti Richard III:n syylliseksi". Mahtoikohan Tey inspiroida Stoutia? Ajan tytär julkaistiin 15 vuotta ennen Death of a Doxya, jossa Archie mainitsee tuosta...



maanantai 20. toukokuuta 2013

Ripakopallinen Liebster-vastauksia


Hei vain täältä synkeästä hiljaisuudesta! Asiaa tuntematon voisi kuvitella, että olen kuollut tai jotain, mutta ei - itse asiassa olen nyt onnellisesti saanut loppuun päättymättömän remonttitarinani. Muutin viime viikolla ikiomaan sekasortooni, mutta siinä hurmoksessa unohdin ilmeisesti pakata internetin mukaan; toistaiseksi uusvanha asuntoni on nettivapaata aluetta. Pääsen lukemaan kaikenlaista kännykällä, mutta kirjoittaminen on käytännössä mahdotonta.

Onneksi on tämä vanhakin kämppä vielä käytössä. Voin istua täällä verkkovehkeitteni kanssa niin paljon kuin ehdin ja lystään, tai ainakin niin paljon kuin pakarat kestävät. Kuka nyt tuolia tarvitsee kun on alla mukava lattia. Nih.

Ensin kiitokset tunnustuksen antajille: Kiitos Taika (Kirjasfääri), kiitos Raija (Taikakirjaimet), kiitos Annami (Anna minun lukea enemmän) ja kiitos Paula (Luen ja kirjoitan).

Sitten vastauksia! 

Annami kysyi:

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?
Lukisin lakimieheksi. Luen näemmä luonnostani lakia kaikille kuuloetäisyydellä, joten se sopisi minulle.
2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Ensimmäisenä tulee mieleen nyt Veljeni Leijonamieli. Sen kanssa olen itkenyt joka kerta.
3. Mikä on parasta keväässä?
Lämpö. Ei kuin valo. Ei kun lämpö. Se että kesä tulee.
4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?
Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. En ymmärrä miksen ole vielä lukenut sitä. Ehkä pelkään, että sen luettuani on pakko juosta maratoni.
5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?
Hmmm… juuri nyt tulee mieleen ensimmäisenä Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen seitsemän enoa.
6. Kuka on suosikkirunoilijasi?
En tiedä. Olen liian huono runojen lukija. Mutta Edith Södergran on jäänyt jotenkin kiertelemään päässäni sen jälkeen kun luin hänen kootut runonsa. Olkoon siis Södergran!
7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?
Aika montakin on kesken… Keitäs tyttö kahvia, Redemption in Indigo ja Kabulin kauneuskoulu joitain mainitakseni!
8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?
Jokin perinteinen dekkari kävisi… Voisin vaikka vierailla Rex Stoutin maailmassa (ja tanssia Flamengossa Archie Goodwinin kanssa, hih!) tai käväistä jossain Eeva Tenhusen romaanissa. Voisin esimerkiksi löytää ruumiin Mustikkamäeltä.
9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?
Ehkä Tiitiäisen satupuu. En kyllästynyt siihen ikinä. (Myös Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? oli ikisuosikki.
10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?
Se vie aikaa. Haluaisin mind-to-web –käyttöliittymän, jolla voisin blogata vaikka lenkilllä ollessani.
11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?
Seuraava osa Tulen ja jään laulusta kiinnostaisi kovasti, samoin Mantelin seuraava Cromwell-kirja. Kumpaakin saa varmaan odottaa niin kauan, että taidan eniten odottaa ensiksi tuota Pasi Ilmari Jääskeläisen tulevaa romaania Sielut kulkevat sateessa.

Taika kysyi:

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?
Tämä vaati pienoista lasku- ja arviointiharjoitusta, mutta noin 16 vaakametriä, yhden pinoissa asustavan pystymetrin ja kymmenkunta häkkivarastolaatikollista. Tällä hetkellä.
2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?
Hah! Ei niihin mahdu mitään muuta.
3. Nauratko ääneen lukiessasi?
Usein.
4. Itketkö lukiessasi?
Harvoin.
5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?
En muista enää – se on tapahtunut kaukaisena aikana E.R.O eli ennen remonttikohteen ostoa.
6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?
Toivottavasti itseironisen. Luultavasti liian pitkän. Predikaattiköyhän.
7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?
Koukuttava tarina, kiinnostavat ihmiset ja/tai miljöö ja värikäs ilmaisu. Jos kirja saa minut maailmaansa, se on hyvä; jos en palaa maailmasta ihan entiselläni, se on loistava. 
8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?
Sanoisin varmaan öh, ääks, tykkäänkovastikirjoistasi. Tämän kaiken sopertaisin äärimmäisen punaisena ja niin hiljaa ettei hän saisi siitä mitään selvää.
9. Mikä on lempirunosi?
Rehellisesti sanottuna, en ainakaan tässä elämäni vaiheessa lue runoja siten, että minulla olisi pysyvä lempiruno. Aina viimeisimmän kokoelman vaikuttavin nousee hetkeksi ykköspallille…
10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?
Niin avoimesti kuin suinkin kehtaan. Yritän olla antamatta vaikutelmaa, että vierailen vain tehdäkseni kirjatarkastusta… mutta jos kirjahylly on sijoitettu houkuttelevasti katseen ulottuville, vaikea sitä on vastustaa.
11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?
Jonkin Murakamin jota en ole vielä lukenut. Suuren lammasseikkailun? En kuitenkaan Juoksemisesta (ks. yllä), koska säästäisin alkukielellä lukemisen romaaniin.

Paula kysyi:

1. Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?
Loppuun asti luetuista Jää
2. Unohtumattomin lukupaikkasi?
Aika unohtumatonta oli lukeminen Kastrupissa kun hirmumyrskyn takia jouduin 2000-luvun alkupuolella yöpymään kentällä yhdessä triljoonan muun jumiutuneen matkustajan kanssa. Jono transfer deskille oli niin pitkä, että ehdin käsitavarakärryyni nojaillen lukea kokonaisen pokkarin ennen kuin pääsin lentoani järjestämään.
3. Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse?
Enimmäkseen olen luovija, mutta suunnitelmallisuuttakin on, puuskittain.
4. Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?
Kirjoittelen yhdessä nettiringissä genrenovelleja, mutta varsinaisia tavoitteita ei puuhalla ole. Fiktion kirjoittaminen on hyvästä. Ja jos sillä ei ole deadlineja, en tee sitä... fiktion kirjoittaminen on paitsi terveellistä myös himputin vaikeaa. Kerran olen myös osallistunut NaNoWriMoon. Se oli mahtavaa ja opettavaista; opin että juonet eivät pelmahda maailmaan ihan tuosta vain.
5. Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?
Onko huijausta jos sanon että ei kukaan? Julkisuuden henkilöitä en tunne ihmisinä, joten en oikein ota heistä esimerkkiäkään. Tai no, tunnen tietty joitain, mutta silloin he eivät olekaan enää minulle julkisuuden ihmisiä.  
6. Mitä ruoka sinulle merkitsee?
Nautiskelua ja raadantaa, kuluja ja kiloja, seuraa, ravintoa, tiskejä, ekokatastrofia, yllätyksiä, haasteita, innoitusta, inhotusta… en elä syödäkseni mutten myöskään syö vain elääkseni. Eniten pidän helposta ruoanlaitosta, mutta joskus on kiva fiilistellä mutkikkaampien ruokien kanssa. 
7. Lempireseptisi?
Hesarista talteen leikattu chilisuklaakakun resepti: onnistuu aina ja on gluteenitonkin vielä. Sitä on kiva tehdä ja tarjota.
8. Maisema, jossa silmäsi lepää?
Sumuinen ranta, metsän siimes, kesäinen kaurapelto. Lakeus Härmässä. Helsingin Esplanadi. Seinäjoen keskusta kun sitä katsoo oikeasta kulmasta. 
9. Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?
En oikeastaan haluaisi palata taaksepäin. Se olisi jälkiviisautta.
10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?
Tyttäreni. Heiltä kun tuon yleensä kuulen... 
11. Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle itsellesi?
En ole vielä saanut selville! Se menee kai jotenkin näin: kirjoista kirjoittaminen pakottaa minut miettimään suhdettani mitä erilaisimpiin ilmiöihin. Kirjoissa tulee aina jotain uutta. Kun mietin mitä niistä ajattelen, onnistun yllättämään itseni vähän väliä: ajattelenko tosiaan noin? Ehkä siis tutustun itseeni bloggaamalla. Yritän kasvaa aikuiseksi. Tai jotain. Pidän myös kovasti lukutoukkien yhteisöön kuulumisesta. Kirjabloggaajat ovat mahtavaa sakkia.

Raija kysyi:

1. Vaikuttaako kirjailijan julkinen kuva ja/tai mielipiteet siihen luetko hänen kirjojaan vai et?
Seuraan huonosti kirjailijoita julkisuuden henkilöinä. Mutta kyllä, voivat mielipiteet vaikuttaa. Jos saan julkisuudesta ikävän kuvan kirjailijasta, olen haluttomampi tarttumaan hänen kirjoihinsa. 
2. Mietitkö erikseen kirjan aloitus- tai lopetuslausetta?
En systemaattisesti, mutta joskus etenkin loppulausetta tulee tavattua moneen kertaan. Ja toisinaan hyvä avaus jää mieleen.
3. Oletko käyttänyt kirjoja muuhun tarkoitukseen kuin lukemiseen? Mihin?
Painoina. Korokkeina. Kauppatavarana. En koskaan lämmitykseen.
4. Onko jokin kirja herättänyt sinussa hyvin epämiellyttäviä, lähes sietämättömiä tuntemuksia ja jatkoitko silti lukemista?
Ei tule ainakaan nyt mieleen. Kestän melko hyvin vatsaakääntäviä kohtia... ja jos kirja on kuolettavan tylsä, jätän sen kylmästi kesken.
5. Tunnetko lukutaitoisia ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja?
Enemmän kuin lukutaitoisia ihmisiä jotka lukevat kirjoja.
6. Minkä kirjan jätit ostamatta viimeksi?
Dan Brownin Infernon.
7. Jos pitäisi valita lukisitko mielummin militaristista science fictionia vai strategisia taistelukuvauksia sisältävää eeppistä fantasiaa?
Mitä?? Eikö saa lukea molempia? Viime vuosina olen kallistunut enemmän eeppiseen fantasiaan taistelukuvauksineen päivineen… mutta sydämessäni on aina pieni kolo myös militaristiselle scifille… valloitettavia galakseja on vielä paljon.
8. Onko sinulla kirjailijoiden nimikirjoituksia kirjoissasi?
On joitain. Jos tunnen kirjailijan, yritän jahdata nimmarinkin.
9. Haluatko, että kirjassa kuvataan hahmojen ulkonäköä?
Kyllä, mutta mieluummin kuvainnollisesti kuin konkreettisesti. Hymy kuin kalkkarokäärmeellä kuulosta minusta paremmalta kuin vaikkapa kastanjanruskeat hiukset.
10. Yliluonnollinen kauhu vai realistinen murhatarina?
Molemmat. Pakon edessä: realistinen murha.
11. Oletko lukenut viimeisen vuoden aikana yli tuhatsivuista kirjaa?
En usko. En. Vai kuinkas pitkä se viimeisin King oli? Täällä tyhjentyneessä ex-olohuoneessani en nyt pääse tarkistamaan. 

Epäilen, että nettipaitsioni aikana osapuilleen jokainen kirjablogi on saanut Liebster-haasteen. Rikon siis omalta osaltani sääntöjä enkä jaa tätä eteenpäin. Anteeksi! Mutta toden sanoakseni tämä lattia alkaa jo tuntua hivenen kovalta...




tiistai 7. toukokuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander
Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:
Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)
Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.