Josephine Tey: Ajan tytär

Löysin päivästäni vapaahetken. Silittäminen voi aina odottaa! Päätin sen sijaan kirjoittaa Ajan tytärestä. Se ansaitsee klassikkona pientä nostetta, vaikkei saanutkaan pulssiani kohoamaan. Tajusin nimittäin, että tämä kirja saattaa hyvinkin olla Tudor-hulluuteni alkuperäinen siemen. Olen lukenut tämän varhaisteininä ja se tuntui edelleen hyvin tutulta. Sitä paitsi, Tyttäressä pohditaan Sir Thomas Moren uskottavuutta: aihe on siis Hilary Mantelin Cromwell-sarjan ansiosta suorastaan muodikas!*

Ajan tytär on julkaistu SaPo-sarjassa alun perin vuonna 1956, ja sittemmin päässyt toiseen ja kai kolmanteenkin painokseen. Päädyin lukemaan sitä nyt synergis-holistisista syistä; hdcaniksen kommenttiboksissa oli tästä (lähes) äskettäin puhetta, ja kirjastossa käydessäni Tytär lähes pomppasi hyllyltä silmille. Olin utelias kokemaan uudestaan dekkarin, joka joskus varhaisteininä teki suuren vaikutuksen. Tytär poikkeaa idealtaan dekkarien perusmallista siinä määrin, että se jäi mieleen.

Teyn tarina tapahtuu sairaalahuoneessa. Tarkastaja Grant, joka uskoo lukevansa ihmisten luonteita heidän kasvoistaan, makaa toipumassa työtapaturmasta. Häntä piristääkseen teatterissa työskentelevä ystävätär tuo tutkailtavaksi pinon kasvokuvia, joiden joukossa on vakavamielinen ja ahdistuneen oloinen naamataulu, selvästi paljon kärsinyt ja oikeamielinen mies.

Otetaanpa lukunäytteenä kohta jossa Grantin kiinnostus herää:

Kääntäessään kuvaa Grant pysähtyi tutkimaan sitä vielä hetken. Oliko se tuomari? Sotilas vai ruhtinas? Joku suureen vastuuseen tottunut ja vallastaan vastuullinen. Liian tunnontarkka. Huolehtija, ehkä täydellisyyden tavoittelija. Mies, joka rauhallisesti harkitsi laajoja suunnitelmia, mutta oli hermostunut yksityiskohtien suhteen. Mies, jolle oli tulossa vatsahaava, joka myös oli sairastellut lapsena. Hänellä oli tuo lapsuusajan kärsimysten jälkeensä jättämä selittämätön ilme, jota on mahdoton kuvata, vähemmän selvä, mutta yhtä väistämätön kuin raajarikon kasvojen ilme. [--] (s. 34-35)

(Minusta olisi kamalaa tavata joku, joka tulkitsee kasvoja tuohon tapaan.)

Grant hämmästys on suuri, kun muotokuvan malliksi osoittautuu arkkipahis Richard III. Vallankaappaajakuninkaan tiedetään yleisesti murhanneen pienet veljenpoikansa kruunun varmistaakseen. Romanttista tulkintaa pojista voi ihalla vaikkapa täällä. Graham ryhtyy amerikkalaisen tutkimusapulaisen kanssa selvittämään vuosisatoja vanhaa murhaa. Onko noin oikeamielisen näköinen mies todellakin vastenmielinen murhaaja? Voiko Shakespeare olla väärässä - voiko muistoissa autuas kansleri More olla valehteleva juoruakka?

Towerin prinssien arvoitus jaksaa kiehtoa Tudor-fania, vaikka hitainkin lienee ymmärtänyt, että lopullista totuutta ei voi selville saada. Aikakonetta odotellessa voimme vain arvuutella. Itse olen taipuvainen epäilemään Henrik VII:ttä, puhtaasti cui bono -perustein. Ja sopisihan se herran luonnekuvaankin.

Dekkarina Tytär on yllätyksekseni pikkuisen tomuuntunut vuosien mittaan. Asetelma on kiinnostava ja perusviesti - näyttävät legendat hakkaavat arkipäiväiset totuudet - pätee yhä. Myös Teyn luonnosmaiset luonnekuvat toimivat tyydyttävästi. Silti jotain jäi puuttumaan. Mahdollisesti muistin Tyttären liian hyvin jo vanhastaan, tai sitten pariin otteeseen lukemani Sewardin The War of the Roses on vielä liiaksi takaraivossani...

Uusintakierrokseni Ajan tytär oli käypäistä muttei inspiroivaa seuraa.

Josephine Tey (1979, alkuperäinen 1951). Ajan tytär. Suomentanut Antero Manninen. WSOY SaPo.

Arvioita:
Eeva-Liisa LukeVille-blogissa moittii kutkuttavan jännityksen puutetta,
Kesämäkin kirjahyllyssä tunnelma puolestaan teki vaikutuksen

*Lisäsuosituksena todettakoon, että itse Nero Wolfe on poistanut kirjahyllystään Thomas Moren Utopian, koska More "lavasti Richard III:n syylliseksi". Mahtoikohan Tey inspiroida Stoutia? Ajan tytär julkaistiin 15 vuotta ennen Death of a Doxya, jossa Archie mainitsee tuosta...