L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.

Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:

Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)

Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.

[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 

Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 

- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)

Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:

Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa

Amma tunnustautuu Arianna-faniksi

Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi

Guy Gavriel Kay: Tigana

Tiganan myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle. Tämän spefin lyhyen perusoppimäärän suorittaminen on edelleen kesken mutta edelleen ohjelmassa... äärimmäisen sivistävä projekti, sillä totta vie, etenkin fantasian puolella olen yhä surkean tietämätön.

Tiganan ostin jo kauan sitten, hämärässä asuntolainattomassa menneisyydessä, silloin kun kirjahyllytilaa oli tuhottomasti ja ainoa oikea reaktio haluttavaan kirjaan oli ostaa se heti, varsinkin jos sen sai edullisena englanninkielisenä pokkarina. Hyvä näin. Nythän tämä oli mukavasti käsillä kun tunsin itseni Kiltin tytön jälkeen valmiiksi tarttumaan vaikkapa lähes 800-sivuiseen seikkailuun.

Palm'n Niemimaata hallitsee kaksi velhotyrannia, keisarin kruunusta haaveileva Alberico ja Brandin, Ygrathin kuningas, joka on jäänyt valloittamalleen alueen valvoakseen kirouksensa toteutumista. Magiassa vahva Brandin on näet kostoksi poikansa kuolemasta loitsinut Tiganan pienen ruhtinaskunnan unohduksiin. Maa ja sen ihmiset ovat yhä olemassa, mutta sen historia on tukahdutettu, sen muisto on kielletty, edes sen nimeä ei voi kuulla eikä lausua. Pieni salaliittolaisten ryhmä kamppailee tuodakseen niemimaalle vapauden ja palauttaakseen Tiganalle nimen, mutta onko aika vieläkään kypsä? Vai onko jo liian myöhäistä, kaksikymmentä vuotta valloituksen jälkeen?

Juonta en tietenkäään halua spoilata, mutta sanon sen verran, että sitähän riittää, juonta siis. Kay myös kuljettaa tarinaa mukavan monipuolisesti, liikkuen näkökulmasta toiseen, eikä lukija juuri pääse tylsistymään, vaikka sivuja riittäisi parinkin romaanin tarpeisiin. Paikka paikoin Devinin (nuori tenori, joka liittyy kapinallisiin) ja Dianoran (Brandin-kuninkaan jalkavaimo, salaa tiganalainen) sisäistä maailma pähkäillään minun makuuni hiukka pitkään. En myöskään oikein saanut kiinni muutaman sivuhenkilön merkityksestä.... parissa paikassa Kay tuntuukin sortuvan maailmanrakenteluun tarinansa kustannuksella. Suvantokohdat ovat kuitenkin siunatun harvassa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa laajuudestaan huolimatta.

Viisas netti tietää kertoa, että Tigana on suomennettukin, kahdessa osassa, mutta itse luin nyt englanninkielisenä pokkarina. Otanpa satunnaisotannalla tekstinäytteen, jossa Dianora pohtii oloaan elettyään valloittajan haaremissa vuosikausia:

What, Dianora thought, [--], is a person who moves through her days as she has always moved, who speaks and walks and labours, eats, makes love, sleeps, sometimes even finds access to laughter, but whose heart has been cut out from her living body? Leaving no scar at all to be seen. No wound by which to remember the sliding blade. (s. 223)

Tigana on eeppistä fantasiaa perinteiseen malliin, ainakin siinä mielessä, että melkein kaikki asiaankuuluvat elementit löytyvät. On kauniita neitoja ja komeita sankareita, magiaa ja miekkatappeluita, rakkautta ja vihaa ja sukuperinteitä. Vain lohikäärme puuttuu.

Mutta Tiganassa on myös jotain vähän enemmän; se on paitsi hieno fantasiaseikkailu myös hieno romaani. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, kuten fantasiassa usein, mutta teemat ovat vahvoja. Tiganassa Kay pohtii voittajien valtaa uudelleenkirjoittaa historiaa mutta myös rakkauden merkitystä sekä yksilöiden oikeutta asettaa henkilökohtaiset pyrkimyksensä ns. yleisen hyvän edelle.

Itse jäin miettimään kirjan jäljiltä muistia, sen merkitystä ja sen manipulointia. Kay itse mainitsee kirjan jälkisanoissa, että häntä inspiroivat diktatuurien väärennetyt valokuvat, joissa eilispäivän suosikit olikin huomispäivän kuvista editoitu pois. Yhtenä päivänä penkillä pönöttää ihminen, toisena ruukkukasvi.

Tuumin itsekseni, ettei tuollaiseen editointiin välttämättä tarvita magiaa tai manifestia tai edes photoshoppia; samaan kykenee itse kukin. Kun eilisen ajatukset käyvät riittävän ikäviksi osaa ihmismieli vääntää asiat mukavammalle tolalle poistamalla vääriksi käyneet palaset muistojensa maisemasta. Jos eilinen minä ei ole yhteensopiva nykyisen kanssa, voi sen vanhentuneen muokata muuksi. Tiganassa mennyttä häivytetään koston vuoksi. Useimmille meistä riittää pelkkä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi.

Kun oikein ajattelee muistojen häilyväisyyttä, tulee orpo olo. Mitä muuta yksilö on kuin muistonsa? Identiteetin jatkumo? Kuvien kavalkadi, ensimmäisistä askelista tämänpäiväisiin? Tiganan kapinallisten valmius syöstä koko niemimaa sotaan saadakseen kotimaansa nimen takaisin tuntuu hurjalta, mutta ehkä se ei ole niin kohtuutonta kuin miltä kuulostaa.

Menneisyyden varastaminen on väkivaltaa. Tulevastaan ei tiedä kukaan kumminkaan; on vääryys jos ei menneestäänkään enää voi olla varma.

Tigana on ehdottomasti ansainnut sijansa fantasian klassikoiden listalla. En ole George R. R. Martinin ja Joe Abercrombien jäljiltä mitenkään helposti hurmattavissa, mutta Kay vietteli silti. Erinomainen lukukokemus. Ilman lohikäärmeitäkin.

Guy Gavriel Kay (2011, alkuperäinen 1990). Tigana. Harper Voyager. 978-0-00-73204-4.

Arvioita:
Risingshadow'ssa löytyy arvioita suomennetusta ykkösosasta ja kakkososasta.
Jenny Jenny's Books -blogissa tykkäsi lähtökohdista mutta inhosi seksikohtauksia.
Niall Alexander The Speculative Scotsman'ssa luonnehtii romanttiseksi tragediaksi. (khrm.)

Kaikki salat julki - esittelen pääsponsorini

Yksi pääsponsoreistani piileksi puun takana.

Kirjablogimaailmassa on kohistu viime päivinä mukavasti. Kysymys kirjabloggaajien kaveruudesta kustantamoiden kanssa nousi keskusteluun Antti Bergin NYT-liitteeseen kirjoittaman jutun jälkeen. Myös kirjablogien yleistä asemointia alkoi joku miettiä. Moni kirjabloggaaja* havahtui tutkimaan sekä omaatuntoaan ja tekeillä olevaa blogimainonnan ohjeistusta, joka vaikuttaakin aika mutkikkaalta. Kiva kesämyrsky kovin kesyssä lasissamme!

Mutta kuten muuan kamu totesi, avoimuus on hyvästä ja pohdiskelu myös. Kovin pitkällisesti en ehdi asiaan puuttua, sillä olen lähdössä iltapäivällä mökkeilemään, mutta haluan esitellä oman (tunnon) tutkiskeluni tulokset.

Ensin kertauksen vuoksi peruslinja: en ole ammattikriitikko missään mielessä. Kunhan luen ja kirjoitan kirjoista, siitä miten ne koen ja mitä niistä ajattelen. Mitä ne saavat minut ajattelemaan. Siinä kaikki.

En myöskään saa bloggauksesta palkkaa missään mielessä. Linkitän kustantamoiden sivuille, jotta kiinnostunut lukija voisi sieltä saada lisätietoa kirjasta. Siinä kaikki.

Saan kyllä joskus arvostelukappaleita. Jos kustantaja pyytämättä lähettää jotain, luen tai olen lukematta. Joskus kirja oikeasti kiinnostaa. Jos olen pyytänyt arvostelukappaletta, olen yrittänyt lukea kirjan nopeasti ja kirjoittaa siitä edes jotain. (Lakkasin pyytämästä niitä, koska lukujono kasvoi.) Joskus on myös tarjottu arvostelukappaletta, eli kysytty haluanko jonkun kirjan. Jos tartun tarjoukseen, yritän senkin kirjan lukea nopeasti.

En koe kirjan lähteen vaikuttavan lukukokemukseen, tai siihen miten kirjasta kirjoitan, mutta voin toki olla väärässäkin.

Rehellisesti sanoen, minun näkövinkkelistäni siis koko kustantamokytköskohu tuntuu liioitellulla, mutta objektiivisesti katsoen ymmärrän kyllä pointin sen takana. Blogeissa on mainontaa ja blogimarkkinoinnin merkitys kasvaa koko ajan. Ei lukija voi aina tietää mikä on mitä. Ollaan siis avoimia.

Tunnustan, että olen ollut kahdesti kustantamon järkkäämässä tilaisuudessa, kirjamessuilla. Yhdessä tilaisuudessa oli skumppaa ja keksejä. Toisessa oli kahvia ja leipäjuttuja. Ja jokin marjaherkkumikälie.

Katsoin nyt kumminkin aiheelliseksi käydä läpi blogini kaikki jutut ja kirjata selkeästi tägeihin näkyviin käsiteltyjen kirjojen alkuperän.** Projektiin meni monta tuntia hyvää lukuaikaa, ja tämänkin porina kirjoittamisen tähden lykkääntyy juttuni hienosta kirjasta nimeltä Tigana... Mutta ei haittaa, homma kannatti!

Ensinnäkin voin nyt selkeästi osoittaa blogini pääsponsorit: ne ovat Kauhavan kirjasto, Seinäjoen kirjasto ja Seinäjoen korkeakoulukirjasto. Suosittelen lämmöllä. Mikä parasta, saman sponssidiilin saa kuka vain kun kävelee tiskille ja hommaa kortin. Rakastan hyvinvointivaltiota. Kauan eläköön kirjastot!

Toiseksi, tulin todistaneeksi itselleni, että olen ostanut kirjoja aivan liikaa. Noloa. Selvästikin olen enemmän sponsoroinut kustantamoita kuin ne minua. No, onneksi on nyt asuntolainaa sen verran, että tällainen tuhlaus loppuu. Ryhdyn kasvattamaan tuota Ostettu käytettynä -kategoriaa.

Kolmanneksi, tällainen Mistä kirja? -listaus olisi ollut kätevä alun alkaenkin ja nythän se tuli tehtyä.

Kirjallista kesää! Nyt menen pakkaamaan mökkikamppeeni. Ohjelmassa on enimmäkseen juoksua ja saunomista ja ruokaa, mutta toki otan evääksi myös kirjan.


*Kirjasfäärin jutun alareunasta löytyy melko kattava lista kohuosallisista.
**Kuukausikoosteisiin en jaksanut vastaavaa askarrella. Sorry.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kuva: WSOY

Jee, olen vaihteeksi ajan tasalla: tämä kirja ilmestyi vasta viime viikolla ja olen jo lukenut sen. Syykin on selvä. Vaikka olen ollut kirjabloggaajana vaitelias ja saamaton viime kuukausina, hyvä ystäväni WSOY lähettää silti joskus jotain mukavaa luettavaa. Kamu!

Tällä kertaa lähetys oli tismalleen mitä tarvitsin, joten se hyppäsi jonon kärkeen ja tuli saman tien luettua. Ei yhdeltä istumalta, koska en nykyään näemmä ehdi istua kovin pitkään, mutta melkoisen nopeasti kumminkin.

Jännärin juonesta ei paljon kannata sanoa, mutta jotain ehkä sentään:

Kiltissä tytössä hurmaava Nick pitää baaria pienessä kaupungissa. Hänen kaunis, älykäs ja varakas vaimonsa Amy katoaa viidentenä hääpäivänä.

Odotin poliiseja ensin keittössä, mutta pohjaanpalaneen teekattilan katku pakkautui kurkkuun ja pahensi oksettavaa oloa, joten menin etukuistille, istuin ylimmälle rappuselle ja koetin tyyntyä. Yritin yhä uudestaan soittaa Amyn kännykkään, mutta puhelut menivät vastaajaan, joka heläytti että hän soittaisi pian takaisin. Amy soitti aina pian takaisin. Oli kulunut kolme tuntia ja olin jättänyt viisi viestiä eikä Amy ollut soittanut takaisin. (s. 40)

Mutta pariskunnan tiedetään riidelleen, talossa on kamppailun jälkiä, eikä Nick pysy totuudessa kun poliisi häntä puhuttaa. Loput kannattaa lukea itse.

Kiltti tyttö on hyytävä avioliittojännäri, jota ei missään vaiheessa tehnyt mieli laskea käsistään. Pääparin luonnekuva ja suhde syvenevät vähän kerrassaan. On kuin porautuisi korkkiruuvilla kerroskakkuun. Tai ehkä kerros-johonkin-muuhun.  Mitään vaahtokarkkikerrosta ei ikinä tule. Mikä parasta,  psykologisen kieroilun lisäksi Tyttö on aidosti juonikas ja tarinassa riittää vinoja käänteitä. Suvantoja ei juuri ole. Itse asiassa niitä on niin vähän kuin kirjassa yleensä voi olla, ilman että se on pelkkää Hollywood-kohellusta.

Jälkiviisautena voisin sanoa, että okei, onhan Amyn ja Nickin hahmoissa toki ronski tujaus liioittelua. Mutta rehellisesti: en piittaa pätkääkään. Kiltti tyttö oli niin vetävä lukukokemus, että nielen mielelläni pienen glitterin luonnekuvissa. Kertojien vuorottelun kautta kaikki käy niin luontevasti, että ylilyönnin tapaiset hoksaa vasta taustapeilistä.

Sitä paitsi ihmiset ovat yllättäviä. Yllätän itsekin itseni harva se päivä.

Kannattaa lukea Kiltti tyttö. Paitsi jos on suuri henkivakuutus ja oma puoliso yhtään epäilyttää. Tämän jälkeen epäilyttää luultavasti enemmän.

Gillian Flynn (2013). Kiltti tyttö. WSOY. Suomentanut Terhi Kuusisto. 978-951-0-39683-4.

Arvioita:
Kirjasfäärissä tykättiin
Annika K odotti tätä jo ennakkoon innolla
Sonjalle Lukuhetkistä tämä oli oikea kesäkirja

Pitkäkö P.S. Kiltti tyttö oli muuten tietyltä kantilta ajankohtais-ironinen lukukokemus. Sen molemmat päähenkilöt ovat saaneet lehtityöstä kenkää, koska netin ilmainen sisältö on vienyt elintilaa printtimedioilta. Oivoi ja autsis sentään, nyt osui ja upposi. Kirjabloggaajahan on juuri sellainen pahantekijä, joka vie rehellisiltä toimittajilta leivän suusta. Rouskis rouskis...

Kirjablogien ja kustantamoiden yhteyksistä onkin taas pöhisty oikein urakalla, kiitos toimittaja Antti Bergin aavistuksen provokatiivisen keskustelunavauksen. Bloggaajakamut ovat jo sanoneet kaiken fiksun mitä asiasta voi sanoa. Mm. Amman, Sallan, Taikan, Liinan ja Morren kannanotot kannattaa vilkaista jos aihe kiinnostaa. Vastustan kiusausta puhista puhtaasta elämöitsemisen ilosta; osapuilleen kaikki keskenään ristiriitaiset mielipiteeni on joku muu jo ehtinyt pukea kauniisti sanoiksi.

Sen sijaan päivitin blogilakini. Turha tässä kai on mutuhuttuilijan hienosäätää kun on Hesaria myöten kirjabloggaajana tunnistettu markkinavoimien kätyriksi. Niinpä teen jatkossa arvostelukappaleiden kanssa mitä milloinkin huvittaa... ja merkitsen jok'ikiseen kirjan kohdalla tunnisteeseen mistä sen olen saanut.

Tulossa on siis paljon härskiä kirjastojen mainontaa.

P.P.S. Harmittaa sotkea tämän kirjan kuvaamiseen näitä iiks-kirjabloggaaja-on-kustantamoiden-sylikoira -juttuja... Kun tämä Kiltti tyttö minusta on oikeasti hyvä. Äh. Onneksi Liina tiesi miten voin vakuuttaa epäilijät: "Kustantamo A lähestyi minua arvostelukappaleella kirjasta B. Kirja B oli minusta oikein hyvä! Siitä olisi saanut paremman vain liittämällä skumppapullon kylkiäiseksi!"

(Vinkki kustantajille: jos lähetätte huonoja kirjoja, pankaa skumppaa mukaan. Brut, kiitos.)

Karen Lord: Redemption in Indigo

Kuva: Small Beer Press

Muistelin tätä kirjaa aloittaessani, että se olisi päätynyt lukulistalle yhtenä 101 spefin helmestä, mutta ei. Olen ilmeisesti vain vakuuttunut Sivukirjaston suosituksesta niin perusteellisesti, että kirja tuli ostettua. Ja sitten, perinteiseen tapaan, haudoin sitä hyllyssäni käsittämättömän pitkään. Redemption ehti jo muuttaakin kahdesti mukanani, muttei onneksi kadonnut matkalla. Hieno kirja ja poikkeuksellisen kypsä esikoisteos.

Redemption perustuu huhujen (ja takakannen) mukaan löyhästi jonkinlaiseen kansantarinaan, joka on meikäläiselle täysin tuntematon, onneksi. Sain purkaa kuviota ilman mitään ennakkokäsityksiä. Tarina kertoo hyvänä kokkina tunnetusta naisesta nimeltä Paama, joka jättää pakkomielteisesti ahmivan miehensä. Osoittautuu että Paama ei ole hyvä vain laittamaan ruokaa vaan myös elämään. Hänen persoonansa vakaus on sitä luokkaa, että muuan yliluonnollinen otus päättää käyttää häntä välikappaleena toista yliluonnollista rangaistakseen.

Paama saa haltuunsa kaaoksen voimat, eikä maailman hienoimpien sokerikoristeiden rakentelu ole ainoa tapa käyttää niitä. Mutta valta tuo vihollisia.

Lordin romaani on kuin judoa; se taipuu ja taivuttaa lukijan mukanaan. Tarina onnistuu pyörähtämään itsensä ympäri pariinkin kertaan ennen kuin loppuu varsin perinteiseen satujen malliin. Kaikki, joiden kuuluuu olla onnellisia, ovat sitä... vaikka lukija on ehtinyt jo pariin otteeseen muuttaa mielensä siitä kuka mitäkin ansaitsee.

Teemat ovat ikiaikaisia. On valintojen ja muutoksen mahdollisuus; katumus, lunastus, sovitus. Redemption in Indigo opettaa, että itselleen ei voi loputtomiin valehdella. Edes voimakkain meistä ei toimi loputtomiin luontoaan vastaan; joskus on vain vaikea tietää mikä se luonto on ja mistä se tulee.

Ja vaikka kuinka tuntisi itsensä ja tietäisi tahtonsa, on silti oikukkaiden korkeampien voimien leikkikalu.

Kuitenkaan Redemption ei ole mikään saarnakirja. Opettavaisuus verhoutuu vuoroin kepeään komiikkaan, vuoroin siron vähäeleiseen suruun. Tätä lukiessa on kuin istuisi kuuntelemassa hyvää tarinaniskijää, kuumilla kivillä paistettujen hunajakakkujen tuoksua nuuhkien. Vaikutelma on tarkoituksellinen, sillä Redemptionilla on aito perinteinen kertoja, joka vakuuttaa, että

[a]ll my tales are true, drawn from life, and a life story is not a tidy thing. It is a half-tamed horse that you seize on the run and ride with knees and teeth clenched, and then you regretfully slip off as gently and safely as you can, always wondering if you could have gone a few meters more. (s. 1)

Kirjan lumo on enemmän tunnelmassa, hauskuudessa ja salaovelassa kielessä kuin tematiikassa tai juonessa. En osaa arvioida paljonko Lordin ote on velkaa Karibian alueen kirjalliselle perinteelle ja missä määrin se on yksilöllisen omaperäistä, mutta eipä sen väliäkään; tämä taitaa olla osapuilleen ainoa siltä suunnalta lukemani kirja, joten voin vain tyydytyksella todeta tyylin hyväksi. Teksti soljuu mukavasti, suvantokohdat eivät tunnut väkinäisiltä, kuvailuissa on ripaus eksoottista jotakin. Eniten pidin tekstin miedosta, hillitystä yllätyksellisyydestä.

Oma lukemiseni jakautui Redemptionin kanssa tasan kahtia, mutta kerrankin voin sanoa käsi sydämellä, että vika ei ollut kirjassa. Tauko johtui puhtaasti lukijan mielentilasta. Luin ensimmäisen puoliskon kertaistumalta. Sitten pahin muuttohässäköinti alkoi, enkä yksinkertaisesti kyennyt rauhoittumaan tällaisen lempeänlämpimän ja viisaan tarinan äärelle. Se olisi ollut helmiä sioille. Mutta toinenkin puolisko meni kertaistumalla, heti kun annoin itseni kirjaan tarttua.

Liina haikaili omassa jutussaan seuraavan Lordin romaanin perään. Heh, kannattaa viivästellä, näemmä, sillä nyt sellainen on jo ilmestynyt: Best of All Possible Worlds.  

Karen Lord (2010). Redemption in Indigo. Small Beer Press.

P.S. Miksi Suomessa kuulee kunnon torisatuja vain Rovaniemen markkinoiden harjakauppiailta ja vaalipuheiden pitäjiltä? Tahdon kesätorille kunnon satusetiä ja -tätejä! Vähän vaihtelua katusoittoon...

Toukokuun tarina

Uusteollinen sisustus. Saa kopioida.

Tämä toukokuu on vilahtanut ohi lähes huomaamatta. Olo on kuin Kanilla Ihmemaassa. "Olen myöhässä, olen myöhässä!" Kauhea kiire, kello kädessä paikasta toiseen. Olen käynyt toukokuussa Tampereella ja Tanskassa, mutta ennen kaikkea muuttanut (lähes)valmiiseen remonttikohteeseeni.

(Lähes)valmiina se tulee pysymäänkin vielä pitkään, sillä nyt kun olen päässyt kahden asunnon loukusta, huomaan remontti- ja järjestelyenergian haihtuneen. Uusi laatikosto lojuu eteisen lattialla pahvilaatikossaan, muuttotappiona syntynyt kolhu seinässä odottaa maalia jo toista viikkoa, ja nuo kuvan uusteolliset lamput taitavat nekin koristaa olohuonettani vielä tovin. Ajatuskin uusien hankkimisesta ja kiinnittämisestä väsyttää.

Olen perinpohjaisen kyllästynyt remontoimaan; on totta vie aika palata lukemisen pariin.

Toukokuussa en lukenut kovin järisyttäviä kirjoja, yhtä* lukuunottamatta. Keskittymiskyky ei riittänyt, joten turvauduin helppoihin teksteihin, enkä niistäkään saanut kirjoitettua, ainoana poikkeuksena Josephine Tey Ajan tytär. Blogiaikani heikoin esitys! Luojan kiitos loma lähestyy.

Luettu muttei blogattu:

Pentti Pirhonen. 1981. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla. Todellisuuteen pohjautuava romaani kuohuvalta kolmekymmenluvulta. Kollega oli huomannut viehtymykseni traagisiin naisten elämänkertoihin - tulihan tässä luettua Vietnamin sodasta ja kulttuurivallankumouksesta - ja ehdotti, että kokeilisin jotain vähän läheisempää. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla kertoo tarinan Jenny Anttilasta, joka 30-luvun tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä joutui syytetyksi patruunatehtaan johtajan myrkyttämisestä. Puna-agenttien kätyriksi leimatun maalaistytön tarinassa on kieltämättä jotain kiehtovaa, etenkin kun alkukeväästä luin Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Mutta varoituksen sana: kerronnallisesti ja kirjallisessa mielessä Pirhosen romaani jättää paljon toivomisen varaa. Arsenikkkia oli kyllä kiinnostavaa luettavaa... mutta viehätys perustui jokseenkin täydellisesti tarinan historialliseen todellisuuspohjaan.

Deporah Rodriguez ja Kristin Ohlson. 2008. Kabulin kauneuskoulu. Hah, voisin copy-pasteta edellisen kommenttini tähänkin: viehätys perustuu tarinan todellisuuspohjaan. Rodriguezin Kauneuskoulu kertoo kampaajasta, joka ryhtyy parantamaan afgaaninaisten olosuhteita kouluttamalla heistä kauneudenhoidon ammattilaisia. Kauneuskoulu on helppolukuinen ja aiheensa puolesta kiinnostava, mutta totta vie... päähenkilö emotionaalinen maailma on minulle niin käsittämätön, että fiktiivisenä teoksena lyttäisin tämän täysin. Eipä siinä mitään, todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja Kauneuskoulussa jaksaa kiinnostua sen tapahtumapaikasta. Afganistanin arjen ja amerikkalaisen kampaajan kohtaaminen on vähän kuin auto-onnettomuus. Ei voi olla tuijottamatta, vaikka epämääräisesti tuntuu, että tämä ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Maksoin Kauneuskoulusta jossain kolme euroa, hintalapun mukaan. Kyllä se sen väärti oli, ehkä neljänkin, eikä ainakaan tarvinnut vaivata väsynyttä päätä liian haastavalla kerronnalla. Susa taisi pitää vähän enemmän.

Pentti Olavi Syrjälä. 2005. Kävelyllä. Tämän runokirjan sain lahjaksi, ja kun se tuntui käsittelevän itsellenikin ajankohtaisia avioeroaiheita, luinkin sen saman tien. Syrjälän runojen tunnetiloihin en enimmäkseen  samaistunut, mutta ilmaisu on helposti lähestyttävällä tavalla riisuttua, sellaista joka tavoittaa vähän keskinkertaisemmankin runonlukijan. Osa runoista jätti kylmäksi - kuten aina! - mutta osa kosketti. POD-runokirjaksi ansiokas jos minulta kysytään. (Ai niin, pitänee lisätä: en siis saanut tätä kirjailijalta itseltään... :D)

Eeva Tenhunen. e-kirja 2012, alkuperäinen 1978. Hyvän tytön hautajaiset.  Tenhusen vanha dekkari tarttui Elisan tarjouksesta mukaan jossain vaiheessa kevättä. Nykyaikaisella Kanilla ei Ihmemaassaan ehkä ole aina kelloa, mutta kännykkä kyllä, ja kännykässä Elisan e-kirjasovellus. Niinpä Hautajaiset tuli luettua kun huomasin olevani poissa kotoa ilman kirjaa. Kiltti tyttö kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Tarmokas äiti ei ole itsemurha-ajatukseen tyytyväinen, ja rikoskomisario Martti Halla lähetetään setvimään asiaa epävirallisesti, hänen vaimonsa Liisa kun on perheen tuttu ennestään. Hyvin tyypillistä Tenhusta, arkkityyppistä ryyppäävine taiteilijoineen ja katkerine vanhapiikaopettajineen, mutta mukavan sujuvaa silti. Sitä paitsi näissä vanhemmissa suomalaissa dekkareissa on tiettyä paperinmakuista viehätystä. Hautajaisetkin on nyt hienosti patinoitunutta ajankuvaltaan. Loppuratkaisu kutkutti mukavasti.

Agatha Christie. 2010, alkuperäinen 1934. Askel tyhjyyteen. Äänikirja. Vielä löytyi yksi Lars Svedbergin lukema Christie, jee! Tämän säestyksellä pakkasin entisen kämppäni muuttolaatikoihin. Askel tyhjyyteen on minusta eritysen mukava klassinen dekkari. Ensinnäkin juoni on juuri niin melodramaattinen kuin vain voi olla: testamentteja, kohtalokkaita naisia, viimeisiä sanoja, vähämielisiä ystäviä, vanhoja pappiloita, pahaenteisiä hullujenhuoneita... Toiseksi, siinä on söpö luokkarajat ylittävä romanssi. Kolmanneksi, ruumis löytyy golfkentältä. Loistavaa. Suosittelen. Salla kuunteli tämän viime vuonna.

Marko Kilpi. 2011. Elävien kirjoihin. Äänikirja. Tykkäsin Marko Kilven Kadotetuista, jonka poimin mukaani viime kesänä Kuopiossa käydessäni, joten Elävien kirjoihin oli oikea löytö äänikirjahyllystä bongattuna. Nyt vanhempi konstaapeli Olli Repo pääsee mukaan huumerikosten tutkintaan. Vankilassa lapsen saanut huumerikollinen yrittää opetella tavallisten ihmisten tavallista elämää. Huumeliigan rahoittaja hakee jännitystä ja lisätuloja. Yksinäinen poliisi melkein päästää jonkun lähelleen...  Äänikirjana Kilven teksti oli aavistuksen haastavampaa seurattavaa kuin Christien leppoisa eteneminen, ja ajoittain kärsin kärryiltä putoamisen tunteesta. Varsinkin keskivaiheessa ja loppua lähestyttäessä olin välillä niin pihalla että tontin raja tuli vastaan. Kokonaisuutena ottaen tykkäsin silti tästä. Vaikka Kilven dekkareissa on jotain aavistuksen telkkarisarjamaista tai elokuvamaista, niiden suorasukainen tekemisen meininki toisaalta miellyttää. Kilven ihmiset ovat ehkä vähän ohuita, mutta he ottavat kantaa, eivät vain sanoissa vaan myös teoissa. Kirsi luki kirjamuodossa ja osuu minusta oikeaan arviossaan... ja hänen juttunsa jälkeen minullekin selvisi vihdoin, että tästähän on tehty jo elokuva, nimellä 8-pallo. Duh.

Jane Austen. 2008, alkuperäinen 1813. Pride and Prejudice. Kyllä, luin sen taas. Kaikki täällä sanottu pätee edelleen, paitsi että nyt luin Neideiltä lahjaksi saamaani kaunista uutta painosta, jossa on sivukaupalla selitysliitteitä ja loppuviitteitä. P&P on minun kevätväsymyskirjani; silloinkin kun minkään muu lukeminen ei tunnu onnistuvan, jaksan keskittyä Austenin kirpeänsuloiseen ihmiskuvaukseen. Ja nyt kun minulla on tämä ekstrahienokappale, tiedän senkin että Darcy on oikeasti superrikas, among the 400 wealthiest families in the country.

Austen paikkasi keskittymiskykyni siinä määrin, että palasin Karen Lordin Redemption in Indigon pariin (*tämä on se yksi) ja luin sen eilen loppuun. Kuuluisi siis toukokuun listalle... mutta hieno romaani ansaitsee kunnollisen kuvauksen. Kirjoitan siitä ensi viikolla vaikka henki menisi.

Alkavan kesän kunniaksi loppuun vielä maisemakuva. Kerroin taannoin, että mieleni lepää Seinäjoen keskustan maisemissa (kun niitä katsoo oikeista kulmista) ja joistain kommenteista olin aistivinani pientä epäilyksen häivää...

En ole kummoinen valokuvaaja, mutta pakko tämän verran on todistella; kas tässä Pajuluoman rantapolkua alkuillan valossa, Lakeuden ristin lähellä.

Eikä tässä hetkessä puiden lähellä
     ole yhtään ongelmaa. 

(Pentti Olavi Syrjälä, Kävelyllä, s. 21)

Kesäistä kesäkuuta!