Sivut

torstai 4. heinäkuuta 2013

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki


Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*
Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.
Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.
Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...
Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)
Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

9 kommenttia:

  1. Surumielisyys, se jäi minulle Pamukin Istanbulista päällimmäisenä mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, niinpä. Yllätyin siitä; en olisi ikinä omien ennakkomielikuvieni kautta yhdistänyt Istanbulia (Konstantinopolia) suruun. Draamaan kyllä, suruun en. Ajatuksia avartava kirja siis!

      Poista
  2. Kyllä, tämä on perin melankolinen kirja & melankolia on läsnä myös monessa muussa Pamukin kirjassa, erityisesti romaanissa Lumi.

    Henkilökohtaisesti en tunne surumielisyyttä ottomaanien Istanbulin kadonneen loiston vuoksi -- sehän on suurimmaksi osaksi säilynyt Sinanin moskeijoiden jne. myötä. Itse ajattelen Bysantin Konstantinopolia, sen loisteliaita palatseja, mosaiikkeja ja etenkin niitä tuhansia antiikkisia patsaita, joita kaupunki oli vielä keskiajallakin pullollaan.

    Istanbul on tietysti romanttisimmillaan ja melankolisimmillaan talvella -- ensimmäisen kerran kun asuin kaupungissa pidempään satoi lunta helmikuun lopussa. Vieläkin tunnen kylmän kosteuden kenkieni pohjassa, vaikka kengät sitten katosivatkin johonkin saman matkan aikana, rakkaan isoveljeni toimesta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krestomatia, kadehdin pikkuisen tuota että olet saanut asua Istanbulissa. Varmasti upea kokemus! Mietin itsekin tätä lukiessani, että oikeastaan kirjalliset mielikuvani Istanbulista ovat (olivat) peräisin Mika Waltarilta, Kaari Utriolta ja Agatha Christieltä ennen tätä kirjaa. Siinä suhteessa Pamukin näkymys oli raikkaasti toinen.

      Jäi kyllä harmittamaan, että työn lomassa ehti nähdä niin vähän. Mutta se on siitä hyvä homma, että on sitten syytä palata vielä... :-)

      Poista
    2. Booksy, olen nöyrän kiitollinen elämälle & assyriologialle kaikista niistä paikoista, joissa olen saanut elää ja tutkia. Istanbul on kuin Rooma, Lontoo ja moni muu kaupunki, sinne on hyvä palata uudestaan ja uudestaan koska aina löytyy jotain uutta ja mielenkiintoista sekä se vanha sykähdyttävä jonka on jo kerran kokenut.

      Poista
  3. Ihan tyhmä ehdotus: luepa Dan Brownin Inferno ennen Istanbuliin menoasi!

    (ehdotustani saat moittia)

    k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, ehkä sitten ensi kerralla!

      Miksikäs ei. Dan Brownin suhteen en ole tehnyt kuin yhden ehdottoman ratkaisun: ei koskaan enää äänikirjana!

      Poista
    2. Myös Waltarin Johannes Angelos toimii. Kun kiertää Theodosiuksen muurit ja istuskelee raunioituneessa Blachernaen palatsissa, voi kuvitella Orbanin mustat kanuunat ja janitsaarien leirin vastapäiselle kukkulalle.

      Pitääpä tähän Pamukiin perehtyä.

      Poista
    3. Juha, Johannes Angelos on kyllä mainio kirja! Pitäisi vain olla sitten paikan päällä paremmin aikaa... nyt näin muurit vain illan hämärässä veneestä. Mutta ehkä pääsen Istanbuliin toistekin.

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.