Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen

Riikka Pulkkisen Rajasta oli lähellä tulla samanlainen ikuisuusprojekti kuin Hanna Arendtin Vita Activasta: olen molemmat samasta Akateemisen alesta joskus sivistyshinkuisuuden puuskassa haalinut. Sen jälkeen kun Totta ilmestyi, alkoi tuntua, että on vähän tietämätön, kun ei ole ensimmäistäkään Pulkkista lukenut.

Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.

Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.

Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.

Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.

Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.

Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)

Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.

Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.

Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.

(Gonnnng! GGOONNGG!!)

Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.

Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)

Elimäen kootut tarkoitukset

Elimäen kootut tarkoitukset on suomalaisen tekijäryhmän versio Douglas Adamsin ja John Lloydin kirjoista The Meaning of Liff ja The Deeper Meaning of Liff. Alkukielisistä ensimmäisen olen jossain epämääräisessä elämänvaiheessa ostanut, lukenut ja omistanut, mutta Suuri Kirjakarsinta vei sen kiertoon. Muistelen pitäneeni The Meaningia ihan kohtuullisen hauskana... mutta kieleen ja kulttuuriin perustuvat vitsit eivät kai ikinä täysin aukea ulkomaaneläville, eikä The Meaning erikoisemmin iskostunut mieleen.

Suomen oma versio oli jäänyt kokonaan huomaamatta, kunnes sitä pöytäkeskustelussa minulle siteerattiin. Kerjäsin kirjan oitis lainaan, sillä tokin näin kauhea aukko sivistyksessä piti paikata.

Niille, joille ilmiö on jäänyt oudoksi kerrottakoon, että Elimäen kootut tarkoitukset on sanakirja. Se sisältää määritelmiä paikannimille, joilla ei ennestään ole valmista merkitystä kielessä. Seinäjoki, Pyhäjärvi ja vaikkapa Kristiinankaupunki ovat melko selviä, mutta moni muu paikka onkin sitten varsin mystinen. Hauho? Hervanta? Parkano?

Perä-Hyyppä??

Tarkoitukset tekee kaksinkertaisen palveluksen, sillä se yhdistää oudot paikannimet kaikille tuttuihin ilmiöihin, jotka ovat jostain syystä jääneet ilman omaa sanaa.

Tähän kohtaan pitäisi saada äänitys, jolla hihittelen hillittömästi. Kuvitelkaa myös kyläileviä Neiti-parkoja (yrittävät tehdä fysiikan läksyjään) altistumassa armottomalle ääneenluennalle, joka ei lopu ennen kuin Neiti B ystävällisesti kehottaa vaikenemaan.

Noh, blogikirjoituksessa voin elämöidä mieleni mukaan - sitaatteja siis!

Bibliofiilin itseilmaisua helpottavat esimerkiksi seuraavat määritelmät:

KOKEMÄKI (s.)
Se jakso kirjan kansiliepeen tekstiä, jossa kuuluisa kirjailija väittää tehneensä nuorempana ruumiillista työtä. 

KALLINKI (s.)
Tapa, jolla seistään katsottaessa toisen ihmisen kirjahyllyä. 

LOJO (s.)
Yksi niistä noin kuudesta puoliluetusta kirjasta, jotka ajelehtivat vuoteen tietämillä.

Paikallistietämystäni uuseteläpohjalaisena kehittivät puolestaan nämä:

LAPUA (v.)
Huljutella kylpyvettä, jotta lämmin vesi jakautuisi tasaisemmin. 

TEUVA (s.)
Tiskien viimeinen lusikka. 

ÄHTÄRI (s.)
Paniikki, joka syntyy kun on pakko mennä WC:hen eikä kykene päättämään minkä kirjan tai lehden ottaa mukaansa.

ja lähimaakunnista nämä:

VAASA (s.)
Mitta, jonka verran kesämökkinaapuri siirtää rajapyykkiä talven aikana. 

VETELI (s.)
Lapsista. Makaroniksi heittäytyminen puettaessa. Vrt. jäkkö 

KÄLVIÄ (v.)
Henkilöä alkaa kälviä, kun virkailija, jonka varalle hän on kerrankin suunnitellut äkäisiä ja oikeutettuja moitteita, osoittautuukin ripeäksi ja ystävälliseksi.

Tätä ei voi oikeastaan kutsua suomennokseksi. Kyseessä on, tekijäryhmää lainatakseni, lähes teologiset mittasuhteet saanut sovitustyö. 

Aamen!

Suosittelen sanoista pitäville.

Elimäen kootut tarkoitukset (2002, alkuperäiset 1996, 1997). Loki-kirjat. 952-9646-09-7.

Douglas Adamsin & John Lloydin teosten The Meaning of Liff (1983) ja The Deeper Meaning of Liff (1990) pohjalta Suomen oloihin sovittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila.  

Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance

Kuva/kannen kuva: Baen/David Seeley

Lois McMaster Bujold oli vieraana Finnconissa Tampereella 2012, ja vaikka olinkin pestautunut vänkäriksi, onnistuin luikahtamaan saliin hänen haastattelunsa ajaksi. Silloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, jonka päätin lukea heti kun se olisi saatavilla...

... ja ilmeisesti sitten unohdin, koska kirja palasi mieleeni jysähtäen, kun luin Taikakirjaimista Hugo-palkinnoista. Ei se mitään. Kun on Kindle-ap ja Amazon-com, on ekirja saatavilla aika nopeasti. Noin 40 sekuntia meni. Vaikka olen yrittänyt vieroittaa itseäni pahan kopiosuojaavan Amazonin ekirjojen ostokierteestä, hätä ei lue lakia. Tämän halusin nyt heti, mieluummin eilen. Minulla on nimittäin pitkäaikainen riippuvuussuhde Vorkosiganien saagaan. Hehkutusta esim. täällä.

Captain Vorpatril's Alliance kertoo vaihteeksi Miles Naismith Vorkosiganin Ivan-serkusta. Ivan on Milesin seikkailuissa usein esiintyvä sivuhahmo; Ivan-you-idiot on tuttu fraasi Milesin uraa seuranneille. Alliance onkin sitten Ivanin kirja, jossa Milesilla on vain cameo-rooli. Muilla sarjasta tutuilla hahmoilla on enemmän vuorosanoja: mm. Simon Illyan ja Ivanin tehokas äiti Lady Alys pyörittävät juonta omalta osaltaan. Viimeisen sanan sanoo tietenkin itse Gregor.

Alliancen tarina itsessään on klassinen romanssi suorastaan Harlekiini-sarjan tyyliin, toki sisä- ja ulkopoliittisin komplikaatioin. Ivan pääsee pelastamaan neitoa pulasta ja tekee sen perusteellisesti. Mutta kun pelastetusta kaunokaisesta pitäisi sitten päästää irti, ei ajatus miellyttäkään ikuista poikamiestä.

Vorkosiganin saagan kontekstissa Alliance on toisaalta yhdentekevä ja toisaalta ehdottoman välttämätön. Juoni on minusta melko yksioikoinen ja - yhtä herkullista käännettä lukuunottamatta - aika ennalta-arvattava. Mutta silti se oli minulle ehdoton must. Ensinnäkin oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa tuoreeseen tarinaan rakkaassa maailmankaikkeudessa. Luonteikkaat sarjat vetoavat jo puhtaasti tuttuuden takia. Bujold on onnistunut minusta hyvin löytämään Barrayarin keisarikuntaan sellaista historiallista dynamiikkaa, jonka vuoksi on aina kiehtovaa katsoa miten asiat etenevät. Paikka paikoin on aistittavissa, että kirjoittajalla on halu muokata aiempia juttujaan (kun on nyt keksinyt paremman idean?) mutta Bujold vastustaa kiusausta urheasti ja pysyy ympäristön editoinnissa maailmansa rajoissa. Jatkuvuuden tuntu ei kärsi.

Toiseksi minusta on äärimmäisen kiinnostavaa, että "tutuista" hahmoista paljastuu uutta. Alliance tarjoaa Ivanin näkökulman Milesiakin monesti ahdistaneisiin paineisiin. Ei se kai ole helppoa olla keisarin serkku, ei edes silloin kun pitkä, komea ja terve niin kuin Ivan. Alliance ikään kuin kääntää katseen nurkkiin, jotka Milesin loiston hyperaktiivisuuden valokeilassa ovat jääneet pimentoon aiemmissa kirjoissa. Ja kas, sieltähän löytyy kaikenlaista uutta...

[--]The wet streets wanted background music, some soulful lament to urban loneliness... "You know," and somehow, probably because of the damned rain, Ivan's mouth went off on its own: "I've always wondered why nobody ever notices that lots and lots of girlfriends entail lots and lots of breakups." Enough to learn all the road signs by heart, yeah. (loc. 5682/7756)

Finnconissa 2012 Bujold sanoi tämän kirjan kirjoittamisesta, että se oli tavallaan vaikeampaa kuin Milesiin keskittyvien kirjojen, koska hahmot käyttäytyvät kirjoitettaessa eri tavalla. Minulle tämä oli valaiseva oivallus kirjoittamisen luonteesta, joten kirjoitin sen ylös: The thing about Ivan, he doesn't go out and do like Miles... You have to hand-deliver every scene. Heh, kuulostaa  täysin loogiselta! Kun Ivan kerran on sellainen tyyppi, joka mieluummin odottaa ja katsoo mitä tapahtuu kuin ohjailee tapahtumia, kaipa hän on työläämpi kirjoittaakin.

Mutta ei sitä kirjasta huomaa. Alliance ei ehkä laukkaa pitkin galaksia Miles-kirjojen maanisuudella mutta pääsee kumminkin perille melko hilpeästi poukkoillen. Jackson's Wholen porukka on raikkaasti kyynistä ja kirjan mittaan Ivaniin suorastaan kiintyy. Siinä missä aiempien kirjojen Ivan on lähinnä juonenkuljetin ja tarvittaessa sidekick, nyt hän on ainakin kokonainen hahmo.

Oi, Barryar! Suosittelen lämpimästi maailmankaikkeusturisteille. Mutta jos sarjaan haluaa innostua, kannattaa aloittaa alkupäästä.

Lois McMaster Bujold (2012). Captain Vorpatril's Alliance. Baen Books. 978-1-4516-3845-5.

Arvioita:
Jo Walton Tor.comista rakasti kirjaa
Mark Yon sffworldissä näkee häivähdyksen James Bondista (?)

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Kuva: Like

Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi on ollut esillä viime vuonna kirjaan perustuvan elokuvan tähden. Katsomattahan se minulta jäi, kun missijutut ja musiikkitarinat eivät noin lähtökohtaisesti järisytä. Mutta kappas, Miss pääsi 100 parhaan romaanin joukkoon kun Hesarin lukijat äänestivät suosikkejaan,* joten päätin ettei ihan turhasta tekeleestä voi olla kyse. Ja onhan Kauko Röyhkä armoitettu sanoittaja, miksi siis romaanikirjailijakin?

Miss Farkku-Suomi on eräänlainen rokkarin kasvutarina. 16-vuotias Välde ei päästä ketään kotiinsa, sillä siellä ei ole isää, vain köyhyyttä. Välde ei ole kaveriporukkojen kingi vaan se laitamilla häärivä erikoinen hiippari. Mutta Välde on huono mielistelemään muita; hän haluaa olla itse keskipisteenä ja vakuuttaa sitkeästi niin itselleen kuin muillekin että hänestä tulee vielä jotain. Tähti, tyyli, tapahtuma. Jotain erikoista kumminkin.

Välden suuri rakkaus on Pike, kaunis koulukaveri, jonka kanssa tanssiminen on taivasta ja helvettiä yhtä aikaa. Pike nousee aivan eri sfääreihin voitettuaan Suosikin Miss Farkku-Suomi kilpailun. Onko romanssilla toivoa kun toinen on kuvastomalli ja toinen virittää nailonkielistä paskakitaraa huuliharppu hampaiden välissä? Ainakin Pike on muusa, se josta voi kirjoittaa kun Oulu ei taivu suuren maailman menoon:

[--] Lou Reed kirjoittaa homoista ja narkkareista, mutta se asuukin New Yorkissa. Minun elämässäni on tapahtunut vain yksi juttu, jossa on jotain dramatiikkaa. (s. 119)

Minulle Miss Farkku-Suomi oli lukukokemuksena kyllä-mutta-ei. Röyhkä kirjoittaa hyvin, ja Missin myötä onnistuu keski-ikäinen täti-ihminenkin eläytymään (uudestaan) epätoivoiseen nuoruuteen, ainakin vähän. Välden epätoivoisen itsetietoinen ja samalla hellyyttävän sinnikäs ponnistelu tuntuu tutulta jokaisesta, joka on kokenut itsensä ulkopuoliseksi teini-ikäisyyden suossa. Aiheesta on helppo repiä halpaa komiikkaa, mutta Röyhkän Välde yltää syvemmällekin. Välde on hyvin toteutettu kertoja siinä mielessä, että hän on epärehellinen rehellisellä tavalla: hän puhuu ympäri itseään ja lukijaa yhtä aikaa, hypnotisoi uskomaan omaan tarinaansa.

Hyvin kirjoitettu kasvutarina siis. Ja teinirakkaustarinakin toki. Tai ehkä teinihimotarina. Näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan, kun kertoja on, krhm, terve nuori mies. Lisäksi Miss on hervoton, paikoin suorastaan raivokkaan hauska kuvaus suomalaisesta nuorisokulttuurista raadollisimmillaan. Käsi sydämellä, eikö tässä puhu totuuden syvä rintaääni:

[--] Jos haluaa tulla hyväksytyksi muiden samanikäisten keskuudessa, täytyy ryypätä ja joutua vaikeuksiin. Täytyy mennä paikkoihin, joissa voi joutua hakatuksi. Täytyy mennä heikoille jäille tai hypätä liiikkuvasta autosta että todistaisi kaikille rohkeutensa. Täytyy varastaa kaupasta ja heittää jotain rillipäänynnyä pullolla. Täytyy kiroilla ja kusta kaupungintalon seinustalle. Täytyy olla kaikkea muuta kuin lehtiä lukeva opiskelijapinko, joka on opettajien ja vanhempien ihanne. (s. 44)

Röyhkän teksti on helppoa luettavaa, sujuvaa ja terävää. Parasta kirjassa on nuoruuden epävarmuuden ja heittelehtivien tunteiden uskottava kuvaus. Koulumaailman raaka arvojärjestelmä on saanut Röyhkässä pätevän kuvittajan.

Mutta meikäläiselle Miss jäi silti vähän ontoksi kokemukseksi. Vika on varmaan osittain aiheessa - ehkä teini-ikä sittenkin on liian kaukana? Tai sitten en vaan onnistunut pitämään älykkäästä mutta ärsyttävästä pyrkyripäähenkilöstä riittävästi. Minulle Välde on kapinallinen rasittavinta lajia: sellainen joka kapinoi pärjätäkseen systeemissä, ei muuttaakseen systeemiä. Höh. Luulin että punk on mielentila.

Lisäksi Välden asennoituminen naisiin on enemmän kuin vähän ärsyttävä, ainakin tällaiselle häveliäälle tasa-arvoaktivistille. Rakkaus on rakkautta, totta kai, eikä himoitsemisessakaan kai mitään periaatteellista vikaa ole, mutta Välde tuntuu näkevän naisissaan yhtä paljon sosiaalista nousua kuin ihmissuhdetta. Vähintään yhtä paljon. Grh. Varmaan se näinkin voi mennä, mutta enpä voi kehua tykästyneeni tähän rokkariprinssiin.

Siitä päästäänkin kolmanteen ongelmaan. Miss Farkku-Suomesta täysin palkein nauttiakseen pitäisi ehkä ymmärtää edes hiukkapikkariikkisen rock/punk-skeneä. Jos lukijantollo osaisi kieltä, eli tunnistaisi edes bändiviitteet, saisi kerronta varmaan vielä uusia sävyjä. Ummikoille suosittelen esimerkiksi YouTuben valikoimaa hakusanoilla Velvet Underground, Bay City Rollers ja Captain Beefheart. Näihin perehtyminen jo kirjaa lukiessa saattaisi olla plussaa. Laiska kun olen, itse googlailin vasta jälkikäteen ja nyt vähän harmittaa.

Ymmärrän kyllä miksi moni tästä kirjasta on tykännyt. Ajan ja miljöön kuvaus on väkevää, teksti on terävää ja nuoruuskuvaus on tragikoomista niin kuin sen kuuluukin, peukut sille. Sitä paitsi boy-meets-girl on aina hyvä lähtökohta, samoin kuin rags-to-riches. Miss Farkku-Suomi on pätevästi toteutettu versio kummastakin.

Vaikkei se minun makuuni niin ollutkaan. Kun en tykännyt Väldestä.

(Enkä muuten Velvet Undergroundistakaan.)

Kauko Röyhkä (2003). Miss Farkku-Suomi. Like. 952-471-189-3.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan kiinnitti huomiota siihen, että nuoruus oli toisenlainen Aikana Ennen Internettiä. Niinpä.
Jaana Lukukaudessa pitää tätä Röyhkän kirjoista parhaana.

*Oli muuten upeaa löytää niin monta Arto Salmisen rompsua listalta. Jesh!

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Ostin kirjan osatoimituksena

Tänään on vietetty kirjablogeissa Osta normaalihintainen kirja -päivää. Yleensähän me bloggaajat hehkutamme halpoja alelöytöjämme ja divarien aarteita... ja kirjasto on tunnetusti paras kaverimme.

Mutta kun kirjailijoidenkin pitäisi syödä, ja olisihan se kiva, jos kustannustoimittajille ja kääntäjillekin joku ropo liikenisi. Kielialueemme on niin pieni, että kirjallisuuden kannattavuudesta on syytä olla pikkuriikkisen huolissaan. Siksi kampanjoimme kirjojen ostamisen(kin) puolesta.

Vähältä kyllä piti, etten itse jättänyt tempausta väliin. Ostelen nimittäin kirjoja huomattavasti enemmän kuin ehdin lukea, normaalilla ja alennetulla ja joskus (erityisen himottavan kirjan kohdalla) törkeälläkin hinnalla.

Normaalihintaisen kirjan erikseen ostaminen, ihan vain ostamisen vuoksi, tuntui vähän väkinäiseltä, kun jo ennestään ostettuja ja hyllyssä odottavia on valtavasti jokunen. Ne alkavat olla vihaisia. Ei ihme. Tokihan kirjaa harmittaa, kun se tungetaan vuosikausiksi hyllyyn lukematta.

Onneksi inspiraatio iski - nyt ostankin kirjan osatoimituksella! Osuuskumman Kummalinnun munia -raapalepalvelu toimittaa spefi-antologiansa pala palalta sähköpostiini. Painettu versio tulee vasta vuonna 2015.

Siihen mennessä olen taatusti lukenut kaikki odottavat kirjat. Ja ajatelkaas: saan kirjan, jonka olen jo lukenut! Se ei voi katkeroitua, vaikka työnnänkin sen suoraan hyllyyn.

Briljantti innovaatio, ja erinomaista siedätyshoitoa novelliallergikolle.

Elokuun eväät

Löytyy näitä hienoja maisemia Suomestakin.

Elokuu meni nopeasti, suorastaan viuhahtamalla. Työtkin alkoivat taas - hieno homma mutta vapaa-aikaa se vähän kieltämättä rajoittaa.

Lukurintamalla kuukausi oli varsin hiljainen, odottavien kirjojen pinot sen kun kasvavat. Ja mitä tekee bloggaaja? Eksyy lukemaan uudestaan jo ennen luettua. Sain nimittäin hirveän Kaari Utrio -kohtauksen Seuraneidin luettuani; ahmin kaikki hyllystä lyötyvät 1800-luvun rompsut ja lisääkin olisi uponnut... Mitä tässä voi sanoa, fani mikä fani. Ei edes kaduta. Ainoa harmillinen seikka tuon Utrio-pinoni kanssa on, että en saanut sen jatkoksi Ilkeitä sisarpuolia. Sitä mokomaa ei omasta hyllystä löydy.

Vänrikki Stoolin tarinoissa olen edennyt vain noin puoleenväliin, joten vielä on lausuntaa (oikeammin: mutinaa) edessä ennen kuin koko paketti on käsitelty, sillä näistä runoista en saa kiinni ellen lue ääneen. Aktiivisesti kesken on myös kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa - hypin kirjasta toiseen kuin heinäsirkka.

Mutta ei se mitään. Elokuun kirjat ovat olleet omalla tavallaan mainiota joka ainoa. On vaikea nimetä kuukauden parasta. Vargas oli hieno uusi tuttavuus, Räätälöity ratkaisu taisi olla yksi parhaista Jokisen dekkareista tähän mennessä, ja Utrio on tietysti aina Utrio.

Luettu ja blogattu:

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety
Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu
Kaari Utrio: Seuraneiti
Marja Björk: Poika
J. Pekka Mäkelä: Alshain
Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa
Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Luettu muttei blogattu:

Arttu Seppälä ja Liisa Seppälä (2013). Pöyrööt - Rakkautta kärestä pitäen. Lahja kamulta. Pöyrööt-sarjakuvaa lehdistä seuranneille ei tarvitse kertoa minkälaisesta tyylistä on kyse. Tämä rakkausalbumi noudattelee samaa linjaa... Jussi Pöyröö on jussipaitainen isäntämies, jonka soveltaa eteläpohojalaasta viisauttansa omiin ja naapurin asioihin. Vinkkinä vierasmaalaisille: pöyröö tarkoittaa samaa kuin pörrö jossain muualla maassa, eli hölmöläisten puuhista on kysymys. Albumissa on yli sata strippiä, ja kieltämättä jotkin hymyilyttivät, mutta visuaalinen tyyli ei erityisesti innosta. Sen voi tsekata myös sarjakuvan kotisivuilta täältä.

Matti Rönkä (2009). Tuliaiset Moskovasta. Kirjastosta. Viktor Kärppä, melkein rehellinen liikemies, huomaa päätyneensä vanhan tutun muuliksi idänreissullaan. Salaperäiset tuliaiset kiinnostavat niin Supoa, poliisia kuin lähetystön miehiäkin. Jukka-Pekka Palo luki taas erinomaisesti. Hyvää autoiluseuraa tämäkin Rönkän dekkari. Äänikirjana tämän kuunteli myös Amma.

Kaari Utrio (1996). Iisalmen serkku ja muita kertomuksia. Sisältää novelleja ja romaanin Rautalilja. Täytyy myöntää, että tämä ei ole lemppareitani Utrion tuotannossa; Rautalilja on ihan hyvää luettavaa mutta novelleista en oikein innostunut.

Kaari Utrio (2004). Saippuaprinsessa.
Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti.
Kaari Utrio (2002). Ruma kreivitär.

Ai niin - loppuun on vielä pakko kertoa kuukauden mystisimmästä hausta. Blogistani on etsitty köyhän naisen lentojuomaa. Mitähän se mahtaa olla...?