Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.