Sivut

torstai 7. marraskuuta 2013

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.
Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:
Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)
Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

10 kommenttia:

  1. Waltari on kirjailija, jonka teoksia haluaisin kovasti lukea lisää. Sinuhe on kuitenkin ainoa historiallinen romaani, jonka olen lukenut. Innostuin hienosta arviostasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Elina! Sinuhessa on ehkä persoonallisempi kertojaääni ja enemmän komiikkaa… mutta tässä on selkeämmin tuo ihmisen muuttuminen jotenkin esillä.

      Poista
  2. Tämän edeltäjä Valtakunnan salaisuus on suosikkejani Waltarin tuotannosta, tätä aloin lukea jossain vaiheessa mutta silloin hyytyi alkuvaiheisiin, harhaili turhan paljon monessa paikassa mistä en niin pidä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, kävinkin oitis hakemassa Valtakunnan salaisuuden kirjastosta. Olen siitä kyllä kuullut, mutta jostain syystä en ole koskaan lukenut… nyt luen!

      Poista
  3. Hienoa lukea arvio tästä. "Waltari-aikakaudellani" luin nämäkin moneen kertaan, ne ovat niin monipolvisia, että kestävät monta lukukertaa. Kertakaikkiaan sopivat historiallisista romaaneista pitäville; mielestäni Waltari kuvaa hienosti kristinuskon vaiheita, vaikka itse tarinassa on muitakin teemoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, upeasti tosiaan kestävät useammankin lukukerran. Sinuhen olen lukenut ainakin kolmeen kertaan, ja tämä Ihmiskunnan viholliset oli nyt toista kertaa luvussa… tosin edellinen kerta taisi olla teini-iässä tai ainakin hyvin kauan sitten. Mutta muistin edelleen miten tämä loppuu. Nyyh! :)

      Poista
  4. Jos pidit Ihmiskunnan vihollisista, pidät varmasti myös Valtakunnan salaisuudesta ja tänä syksynä ilmestyneestä Sahlbergin Herodeksesta. Waltarin kristinuskon alkuvaiheisiin sijoittuvat romaanit olivat hänen viimeisiään eivätkä olleet samalla tavalla suosittuja kuin varhaisemmat. Lukenut olen joskus hamassa nuoruudessani, pitäisi tarttua uudelleen jos käytettävissä oleva aika suo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krestomania, kuten tuossa hdcanikselle sanoin, kävinkin heti hakemassa Valtakunnan salaisuuden… ja Herodes on varauksessa! Kolmas kirja, joka tuli mieleen tästä, on Quo vadis - Sienciewick? Siencewikch?? - mutta sitä en nyt ajatellut lukea uudestaan… viimeksi kun sen luin, en innostunut. Waltari on parempi!

      Poista
  5. Tämä on kyllä kiehtova ja rikas kirja. Ansaitsee uudelleenlukemisen joskus sopivana hetkenä... Minulla on vielä Mikael Hakim lukematta Waltarin historiallisista tiiliskivistä. Kenties joululomalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On! Nyt on kesken Valtakunnan salaisuus… tässä vaiheessa tuntuu, että taidan melkein tykätä enemmän Vihollisista mutta katsotaan, katsotaan…

      Hakim pitää myös ottaa ohjelmistoon, ehdottomasti... Mutta kun pitäisi noita uutuuksiakin ehtiä lukea joskus! :D

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.