David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)