Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Blogistanian lukumaraton III: Thomas Pikettyn kimppuun

Taas on Blogistanian lukumaratonin aika! Edellisillä kerroilla on ollut niin hauskaa, että nytkin on pakko päästä mukaan.

Kesäkuun maratonia emännöi Annami Anna minun lukea enemmän -blogista. Kannattaa käydä tsekkaamassa säännöt ja etenkin huikea osallistujalista täällä. En nyt rupea tässä kyynelehtimään tai mitään... mutta listaa selatessani mietin taas kerran, että onpa meillä mahtava joukko kirjoista kiinnostuneita ihmisiä täällä Blogistaniassa. Tiedän että vielä useampi olisi halunnut mukaan, mutta aikataulut asettavat itse kullekin omat rajoitteensa.

Minullakin on pieniä käytännön haasteita, sillä maratoonaamiseen näin juhannuksen alla liittyy erinäisiä häiriötekijöitä. Voipi olla että nettiyhteydet kirjaimellisesti pätkivät. Mutta ehkäpä tästä silti selvitään! Lukemiseenhan ei tarvitse kuin kirjan ja valoa. Päivittelen kuulumisia ainakin Facebookin ja Twitterin kautta, blogiin tulen jos pääsen.

Lukuaikani alkaa tänään 19.6 klo 11.00 ja päättyy tasan 24 tuntia myöhemmin. Tällä maratonilla en tavoittele mitenkään huikeita sivumääriä; sen sijaan keskityn - niin pitkään kuin suinkin jaksan - yhteen ainoaan opukseen. Äskettäin Suomessakin vierailleen Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century on herättänyt hirmuisen paljon ja hirmuisen kutkuttavaa keskustelua. Itse hankin kirjan jo pari kuukautta sitten, mutta töiden keskellä en ole jaksanut siihen syventyä.

Nyt otan järkäleen sylipainiin. 1232 grammaa painavaa asiaa.

Pitäkää peukkuja!

***
Väliraportti klo 14.35

Ykkösosa luettu - 109 sivua. Eteneminen ei sivuilla mitaten päätä huimaa, mutta hitaasti kiiruhtaen on pakko edetä. Piketty ei säästele loppuviitteiden kanssa. Asiakin on ajoittain mutkikasta ja ilmaisu kiemurtaa. Pidän kuitenkin hänen retorisista heitoistaan. Otetaanpa sitaatti:

I will show that this spectacular increase in inequality largely reflects an unprecedented explosion of very elevated incomes from labor, a veritable separation of the top managers of large firms from the rest of the population. One possible explanation of this is that the skills and productivity of these top managers rose suddenly in relation to those of other workers. (s. 24)

Ironia talousteorian seassa. Kiva.

Toinen mukava juttu, ensimmäiset Austen-referenssit on nyt pongattu! Piketty toteaa, että 1800-luvun alussa, johon Austenin romaanit sijoittuvat, keskitulo oli noin 30 puntaa vuodessa. Ei siis ihme, että herra Darcyn ten thousand a year sai rouva Bennetin sanattomaksi!

Nyt kun olemme keksineet inflaation, ei näitä juttuja juuri kirjoissa näe, tai kuten Piketty sen sanoo: ...money - at least in the form of specific amounts - virtually dissappeared from literature after the shocks of 1914-1945.

Toistaiseksi olen viihtynyt Pikettyn parissa yllättävän hyvin. Hän argumentoi fiksusti ja lähtökohdat vastaavat hyvin omia ennakkokäsityksiäni.

***

klo 18.15

Kakkososa takana. Huoh. Kieltämättä ajoittain lupsuvat silmäluomet... ja joutuu kahteen tai kolmeenkiin kertaan tavaamaan näitä lauseita.  Nyt tiedän huomattavasti enemmän Ranskan ja Iso-Britannian talouden kehityksestä kuin olisin arvannut haluavani tietää. Onneksi Piketty käyttää kohtuullisen paljon esimerkkejä ja huumoria pilkahtelee, olkoonkin että se on lähes brittiläisen kuivaa.

Some readers may find the assertion that the average return on capital today is 3-4 percent quite optimistic in view of the paltry return that they obtain on their meager savings. (s. 208)

Oh yeah.

Jos tähän mennessä luetun yrittäisin tiivistää. Katsoisin nyt kohtuullisen selvästi osoitetun, että talouden ja väestön kasvun ollessa heikkoa kasvaa pääoman painoarvo - toki säästöasteesta riippuen. Ihan järkevää sinänsä. Jos kokonaispotti ei kasva, aiemmin hankitun oman potin merkitys on suurempi. En ole varma missä määrin tämä on asiantuntijoile uutta, koska olen itse kehnonpuoleisesti perillä makrotaloustieteilijöiden väitteilyistä. Kuvittelisin että Piketty on vasta pääsemässä varsinaiseen asiaansa eli epätasarvoon.

Ainakin kolmannen osan nimi on lupaavasti "The Structure of Inequality".

***

Loppuraportti

Erilaiset logistiset välttämättömyydet (kuten ajomatka, saunominen ja grilliruoka) söivät jonkin verran maratoonarin tehoja, ja nukkuakin piti, joten kolmososa jäi vielä kesken. Lopetin eilen illalla joskus yhden ja kahden välillä ja jatkoin aamulla. Uinti virkistää kummasti... Klo 11.00 tulikin sitten maaliviiva vastaan.

Pääsin loppujen lopuksi sivulle 446. Kolmatta osaa on jäljellä vielä parikymmentä sivua ja kirjaa noin 130. Lisäksi tuli kuunneltua vajaan tunnin verran Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa.

Konsta Pylkköstä sopiikin siteerata Thomas Piketty yhteydessä: maapallolla on miljoonaa eri viisautta. 

Pikettyn kirjasta kirjoitan kunnolla sitten kun saan sen loppuun… mutta mainittakoon tässä vaiheessa, että näin kirjatoukan näkökulmasta Piketty on siitä mainio taloustieteilijä, että hän viittaa toistuvasti kirjallisuuteen. Hän selittää Austenin sankaritarten taloudellisen aseman ja käyttää Balzacin hahmoja esimerkkinä. Telkkarinkatsojillekin on tarjolla omansa, sillä Mad Men ja West Wing vilahtavat tekstissä, Aristokateista puhumattakaan.

Tämä lukumaraton oli selvästi erilainen kuin aiemmat. Rajoittuminen yhteen kohtuullisen haastavaan tietokirjaan pudotti sivumäärää rajusti ja vaikutti myös keskittymiseen. Huomasin etsiväni pieniä breikkejä hyppimällä Twitterissä ja Facebookissa. Enpä usko että olisin saanut Capitalia loppuun vuorokaudessa vaikka olisin kuinka yrittänyt; silmät harittivat päässä siihen malliin.

Lukumaraton toimi kuitenkin hienona kannustimena! Vaikka päivitykset jäivät maratonin loppupuolella (wifin ulottumattomissa) vähiin, oli Twitterissä kiva seurata muiden edistymistä… ja taatusti Capital tulee näin luettua huomattavasti nopeammin kuin normioloissa. Teksti on ajoittain varsin raskassoutuista, vaikka Pikettyn asia kiinnostaa eikä tyylikään ole sietämättömän kuiva.

Silti. Nyt otan breikin pääoman oikuista ja luen vaihteeksi jotain muuta. Tähän koleaan keliin sopii hyvin vaikkapa vierailu Vera Valan Roomassa…

Iloista juhannusta ja kiitokset kanssamaratoonareille!

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kuva: Otava

Tämä kirja on jostain blogista jäänyt mieleeni, sillä kun näin sen kirjastossa pikalainana tarjolla, oli pakko napata mukaan. Sitä paitsi Varistytön kansi on kiehtovan ikoninen. Takakannen arviositaatti, jonka mukaan tämä pyyhkii lattia Stieg Larssonilla, vaikutti sekin... sillä minusta Stieg Larssonilla ei ainakaan kovin likaista ja märkää lattiaa pitäisi pyyhkiä, olkoonkin etten totaalisesti Millenium-trilogiasta jaksanut intoutua.

Varistytössä on kaksi ja puoli tarinalinjaa. Ensimmäisessä rikoskomisario Jeanette selvittää sarjaa lapsenmurhia, jossa uhrit ovat nimettömiä ja historiattomia. Toisessa psykologi Sofia yrittää ymmärtää traumatisoituja lapsia ja itseään. Puolikkaassa Jeanette seuraa avioliittonsa luhistumista.

Kaikki linjat jaksavat kiinnostaa, sillä Sund palastelee kirjansa juonikkaasti ja pitää lukijan sopivan hämmentyneessä mielentilassa. Sirpaleita saa asetella päässään monenlaisiin asentoihin ennen kuin kokonaisuus vähitellen valkenee.

Minulle juoni oli kieltämättä vähän, noh, liiankin mielikuvituksellinen, mutta eipä kai kaikkien dekkareiden tarvitse niin jumalattoman realistisia olla. Kun haluan vähän yhteiskunnallisempaa ja tylymmin arkista, voin aina palata Arne Dahlin ja hänen hengenheimolaistensa pariin. Sundin Varistyttö on toimiva tarina hulluudesta ja väkivallasta. Siinä sivussa se on myös melko uskottava kuvaus ihmissuhteista... Jouduin oikein miettimään miksi olen tätä mieltä, koska mitään maata mullistavaa Sund ei loppujen lopuksi tarjoa, eikä kielikään ole järisyttävää.

Syy on varmaan siinä, että Sundin henkilöt ovat tunteistaan irrallaan ja vieraantuneita. Joskus ajattelen, että Jonathan Franzenin kaltaisten taidokkaiden kirjailijoiden maalailemat syvät, vivahteikkaat kuvaukset tunteista ovat aidompia kuvauksina kuin tunteina; elämässä tunteita (valitettavan?) harvoin tulee palasteltua kovin perusteellisesti edes sisäisesti. Vahva, yksityiskohtainen taustoitus välittää tunteen hyvin... tyyliin "tältä tuosta henkilöstä tuntuu"... mutta se ei välttämättä vastaa sitä miltä tunnetilanteet tuntuvat.

Äh, en selitä tätä kovin hyvin. Aloitan alusta.

Usein huomaan, etten tiedä mitä ajattelen ennen kuin olen yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi. Erik Axl Sund sai minut miettimään, tiedänkö mitä tunnen ennen kuin näen mitä tunteelle teen. Epäilen, että enemmän tunteet realisoituvat tekojen kautta myös sisäisessä todellisuudessa - kysymyksinä, joita kysymme tai jätämme kysymättä; valintoina, joita teemme kun rakennamme agendaamme. Tunteet kiteytyvät kuin sadepisarat pienten yksittäisten asioiden ympärille. Tällaisia kiteytyksiä Sund käyttää taiten, haaskaamatta niihin liikaa sanoja.

Kas tässä sitaatti kohtauksesta, jossa Jeanette on miehensä kanssa ravintolassa:

Jeanette tajusi, että Åke ikävystytti häntä. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta Åke ei vaikuttanut kiinnostuneelta, ja hän tajusi, että luultavasti hänkin ikävystytti Åkea. 

Tunnin kuluttua Jeanette saattoi todeta, että ruoka oli itse asiassa ainoa asia josta he olivat puhuneet, eikä sekään ollut muuta kuin uusinta keskustelusta, jonka he olivat käyneet varmasti kymmenen kertaa aiemmin, viisitoista vuotta sitten. 

Pysähtyneisyys, hän ajatteli ja katseli Åkea. (s. 192)

Tulinpa kirjoittaneeksi melkein koko jutun jostain muusta kuin itse kirjasta, ja lainauskin liittyy taustajuoneen. Ups. Muistutan siis lopuksi varmuuden vuoksi, että tämä on ensisijaisesti vetävä mutta rankka tarina väkivallasta ja hulluudesta... ja sen verran hyvä, että kakkososakin on ehdottomasti luettava. Ei kumminkaan sovi ihan herkimmille sieluille.

Erik Axl Sund (2014). Varistyttö. Otava. Suomentanut Kari Koski. 978-951-1-27183-3.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan totesi synkäksi mutta koukuttavaksi
Leena Lumi kiteyttää sanoin vapaa pudotus pimeään - hyvin sanottu!
Taika Kirjasfäärissä haistoi hyvän tekniikan alta pientä markkinoinnillista laskelmointia.

Stephen King: Mr. Mercedes

Stephen Kingin sivuilta.

Kaamean flunssan ainoa hyvä puoli on, että se pakottaa pysymään jonkin aikaa vaaka-asennossa, mistä puolestaan seuraa se, että kuumehoureinen ihminen voi hyvinkin eksyä verkkokauppaan ja huomata uuden Stephen Kingin romaanin ilmestyneen äskettäin...

Koska elämme välittömän tarpeentyydytyksen ihmeellistä aikakautta, on kirja luettavissa noin puolessa minuutissa ostopäätöksestä. Klik-klik!

Mr. Mercedes on jossain suhteessa hyvin erilainen kuin aiemmat Mr. Kingin romaanit. Olen totaalinen King-fani ja siis  noin lähtökohtaisesti tykkään kaikesta mitä herra suvaitsee julkaistavaksi tarjota. Tartuin siis tähänkin innolla, vaikka tiesin jo etukäteen, ettei luvassa olisi minkäänlaista yliluonnollista örkkimörkkiä tai edes pientä aikamatkaa tai ufoa. Tällä kertaa King näet on kirjoittanut perinteisen jännärin, sellaisen  jossa hyvä mutta vajavainen poliisisankari yrittää napata säälittävän mutta älykkään sekopääpahiksen.

Jos nyt yksityiskohtiin mennään, kyseinen poliisi eli Hodges on jo jäänyt eläkkeelle ja pohtii miltä maistuisi luoti päähän. Näin voi käydä kun katsoo yksinään televisiota päivät pitkät.... Noh, Hodgesin elämä saa uutta sisältöä kun häntä lähestyy aiemmin karkuun päässyt massamurhaaja, hra Mercedes. Hodges ei malta antaa asiaa ex-kollegojensa hoidettavaksi vaan ryhtyy itse vaivihkaa tekemään tutkimuksia, joiden etenemistä seurataan sekä murhaajan että Hodgesin näkökulmasta. Kuten hyviin dekkaritapoihin kuuluu, tilanne kieppuu vähitellen käsistä, kunnes finaalissa saakin jännittää ihan perusteellisesti.

(Kingin hyvä puoli nimittäin on, että hän kykenee raakoihinkin ratkaisuihin. Siksi lukija ei voi luottavaisesti odottaa, että lopussa kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.)

Mietin kirjan luettuani, josko olisin arvannut sen Kingin kirjoittamaksi ilman nimeä kannessa. Totta puhuen - en usko että olisin arvannut. Mr. Mercedes on nimittäin hyvin perinteinen sarjamurhaajajännäri, jollaisella ei ole uutta annettavaa Criminal mindsinsa ja Dexterinsä katsoneelle. Samaan hengenvetoon pitää huoahtaa, että Kingillä on edelleen silmää ihmisluonnolle ja hervoton havainnoinnin tarkkuus. Myös notkea kieli on kyllä tallella. Väkisinkin hymyilytti esimerkiksi tämä: If I was her liver, Brady thinks, I'd jump out of her mouth some night while she's snoring and run the fuck away. Vaikka eihän Kingin kielen taika näissä hauskuutuksissa ole; se on siinä mihin adjektiivit laitetaan ja mihin ei; siinä mihin piste pannaan ja mihin ei.

Kirjassa on myös aito kingimäinen imu - sen haluaisi ehdottomasti lukea kerralla. Itse asiassa en nyt keksi mistä nappaisin teille passelin sitaatin, sillä en malttanut lukiessani merkkailla niitä hyviä kohtia. Mutta otetaanpa vaikka tämä... atk-partio selittää vian korjattuaan asiakkaalle missä ongelma oli

'At first it looked bad,' Brady says, ' but I tracked down your problem. The trimmer switch was bad and that shut down your danus circuit. In a case like that, the computer's programmed not to start up, because if it did, you might lose all your data.' He looks at her gravely. 'The darn thing might even catch fire. It's been known to happen.' (s. 165)

Olisihan se ollut noloa veloittaa töpselin laittamisesta seinään, vai mitä?

Kaikkinensa sanoisin, että tässä on nyt Kingin kirja, jota voi suositella sellaisillekin lukijoille, jotka eivät kerta kaikkiaan kestä mörköjä ja lentäviä lautasia. Mr. Mercedes on taidokas ja ammattimainen trilleri, jonka ihmisiin on helppo eläytyä. King hanskaa henkilönsä kuten aina.

Toisaalta... tämä on vain taidokas ja ammattimainen trilleri. King on ottanut genren ja tehnyt siitä oman versionsa, pieni pilke silmäkulmassa. Tulee melkein-muttei-ihan mieleen P. D. Jamesin seikkailu Austenin maailmassa. Omasta puolestani neuvoisin poimimaan Mestarin tuotannosta jotain hänelle tyypillisempää. Hohdon. Tai Kolkuttajat vaikka. Tai Kuvun alla.

Mutta tämäkin on hyvä. Hitto, lukekaa kaikki. Kahteen kertaan.

Stephen King (2014). Mr. Mercedes. Hodder & Stoughton. e-kirja.

Arvioita:
Stephanie Merrit The Guardianissa painottaa pikkukaupunkilaisuutta
Megan Abbotin nerokas arvio The NY Timesissa kiteyttää kaiken.

Oi ihana toukokuu

Kaikki minun lukemani kirjat jäivät tässä kuussa auttamatta Neitien A ja B suuren lukusaavutuksen varjoon. Kolme vuotta ovat nämä upeat nuoret naiset lukeneet ja lukeneet ja lukeneet, kirjan toisensa perään. Ovat varmaan kirjoittaneetkin romaanin tai parin edestä esseitä ja koevastauksia… Aherrus sai nyt ansaitun palkintonsa. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja leuhkin kerrankin estoitta: kyllä ovat fiksuja tyttöjä. On tyydyttävää todeta että seuraava sukupolvi on selvästi parannus edelliseen.

Koska oma varautumiseni ylioppilasjuhliin hoitui kevyellä kolmen kohdan* ohjelmalla, ehdin vähän lukea toukokuussakin. En läheskään tarpeeksi, grh! Mielessä siintäisi jo kovasti kesäloma ja lukumaraton tai kaksi. Olen ajatellut kokeilla vähän erilaista juttua ja lukea kerralla paksunpuoleisen teoriakirjan. On nimittäin tuossa odottamassa runsasta keskustelua herättänyt Capital in the Twenty-First Century. Pelkään että sen lukeminen pienissä pätkissä pitkin kesää ei tekisi oikeutta Pikettylle, hyvässä tai pahassa. Keskittynyt kertarykäisy saattaisi toimia paremmin. En tiedä onnistuuko 24 tunnissa. Vaan haitanneeko tuo? Otan tavoitteeksi lukea kirjan ja lopetan kun kirja loppuu tai päänsärky yltyy kestämättömäksi. Tulkaa sitten kannustamaan kun asetun kalkkiviivoille!

Takaisin toukokuuhun, tässä saldo.

Luettu ja blogattu:

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Outi Pakkanen: Julma kuu

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (alkuperäinen 1988) Isabella. E-kirja, itse ostin. Utrioita on kiva lukea. Piste. Isabella on tarina rikkaan ritarin ainoasta perillisestä, joka sattuu vielä olemaan tyttö. Kun keskusvallan ote Itämaasta höltyy kuningashuoneen sotiessa keskenään, on laittomuus vallalla ja varakkaan naisen omaisuuden voi anastaa yksinkertaisesti nappaamalla naisen naimiseen. Ihanalla Isabellalla riittäisi muutenkin ottajia. Isabella ei ole lemppareitani Utrion tuotannossa, mutta mukavasti viihdyttävä on tämäkin tarina. Kännykässä pitäisi aina olla vähintään yksi kirja satunnaisten joutohetkien varalta! Tästä löytyy juttua Sallalta.

Johanna Viitanen (2013). Hiekkaan kadonneet jäljet. Itse ostin. Tämä PEKKin jäsenkirja tuli nyt vihdoin luettua. Jäljet vie suomalaisen Sepon seikkailemaan walesilaisen Rhysin kanssa Mongolian maisemissa ja vähän muuallakin. Jäljissä oli paljon hyviä elementtejä ja teksti soljui enimmäkseen kauniisti, mutta kerrontatekniikka yhdistettynä eksoottisiin tapahtumapaikkoihin sai minut välillä sekoamaan askelissa. Aikakin rytmittyi erikoisella tavalla. Tuli myös välillä tunne, että kirja ei oikein osannut päättää onko se tunnepuolen trilleri vai perinteisempi jännäri. Minulle trilleri olisi toiminut paremmin ilman rakkausintressiä ja rakkausintressi oli sikäli kiinnostava, että siitä olisi saanut ihan hulppean romaanin vähemmälläkin kansainvälisellä juonittelulla. Henkilöistä Rhys tuntui jotenkin todelliselta, mutta Seppo perheineen jäi vieraaksi. Ei siis ihan täysosuma minulle – mutta erikoinen ja erilainen esikoinen kyllä. Irja Kirjavinkeissä arvosti tekijän otetta vanhaan kulttuuriin ja tekstin elävyyttä.

Kesken jäi:

Antti Nylén (2013). Tunnustuksia. Nylénin esseet ovat olleet vaiheessa jo niin pitkään, että kirjasto halusi ne takaisin. Joku muu oli tehnyt varauksen. Luovun tilaisuudestani lähes helpottuneena, sillä minulle kirja oli loppujen lopuksi vikatikki; aihe ei vain maistu. Jori suosittikin tätä henkilöille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa. Kiinnostukseni on tainnut haipua.

***

Aurinkoista alkukesää kaikille! Vaikka juuri nyt on niin kauniin vihreää, että pilviselläkin säällä puistot ja polut hohtavat kesää. Ja se tuoksu sadekuuron jälkeen... mm.

* 1) varaa ravintola 2) varaa kampaaja 3) varaa junalippu