Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.

Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:

[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)

Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.