Sivut

tiistai 17. helmikuuta 2015

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.
Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.
...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)
Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.




6 kommenttia:

  1. Haluaisin huutaa hurraata tämän postauksen aloitukselle. Paras pätkä tekstiä toviin. Jos sopii, käytän sitä jatkossa sattumanvaraisesti työkontekstissa.

    Kirjastakin kiinnostuin. Pitäisiköhän vallan lukea?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, olkoon pelleys jatkossakin johtotähtemme... kanssaihmisille tekee hyvää kun saavat nauraa. Kirjaakin suositan, vaikka sellainen varoitus toki pitää antaa, että teho riippunee hetkellisestä henkilökohtaisesta maailmanparannuspainopisteestä. Minusta tässä oli hyvä balanssi elämäntuskaa ja -toivoa sekä kätevän kynänkäyttäjän ote.

      Poista
  2. Hmm, täytyypä hankkia luettavaksi. Kiinnitin tähän huomiota ilmestyessään, mutta sitten se unohtui, kuten harmittavan usein tuppaa käymään. Itsekin poden eräänlaista kyynistä maailmantuskaa lähinnä töiden ja siihen liittyen "hyvinvointivaltion" vuoksi, joten voisin saada tästä jotain jopa irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, oma realismini muodostuu puhtaasti täyden kyynisyyden ja optimistisen toiveikkuuden välillä ailahtelusta... tähän dynamiikkaan Aittokosken tarinointi osui mainiosti.

      Tismalleen sama tilanne muuten kirjan suhteen meillä: huomasin kun ilmestyi, päätin lukea ja siirsin sitten välittömästi päätöksen pöytälaatikkoon. Siinä mielessä tuo HS Kirjasto on kätevä, että nuo ilmaiset kirjat pukkaavat tarjolle suoraan aamiaispöytään. Tuli tämäkin mukavasti asialistalle. :-)

      Poista
  3. Minä taas en ole Aittokoskesta innostunut. Tietenkin talouskasvua kritisoidaan turvatuissa oloissa. Niissä oloissa käydään ylipäätään se keskustelu, mihin yhteiskuntaa ja maailmaa pitäisi viedä. Sotaa käyvissä tai nälkää näkevissä maissa se ei ole mahdollista. Ei se silti kritiikkiä pätemättömäksi tee, yhtä vähän kuin se että ateisti huutaa herra jumalaa putoavassa koneessa merkitsee mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ymmärrän pointtisi. Itse olin kuitenkin lähinnä iloisesti yllättynyt siitä, että Aittokoski pohdiskeli asioita vähän, noh, sanotaanko tasapainoisemmin ja avoimemmin kuin (kyynisesti) olen tottunut journalismilta nykyään odottamaan. Aika usein on lehteä lukiessa sellainen tunne, että kirjoittaja on jo etukäteen päättänyt mitä haluaa sanoa ja sitten asia väännetään agendan mukaan... etenkin poliittisessa uutisoinnissa. Minulle jäi Laivasta sellainen maku, että Aittokoski mietti asioita useammalta kantilta, eikä aina saanut niitä odottamiaan vastauksia. Plussana pidin myös sitä, että kirjassa tuli esille olosuhteiden mutkikkuus... ei ainakaan tarjottu mitään simppeliä kaiken korjaavaa reseptiä.

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.